tiistai 18. huhtikuuta 2017

Tässä olen minä. Tässä kuvassa en ole jaksanut laittautua, koska on sunnuntai. Tässä kuvassa silti ihan todella olen minä. Tämä kuva näyttää minulta. 


En oikein tiedä miten tämän tekstin kirjoittaisin. En tavallaan halua kertoa itsestäni liikaa, haluan suojella itseäni joltakin, ja kuitenkin tuntuu että olisi ihan kamalan paljon asiaa. Haluaisin jakaa kaiken. 

Olen viime aikoina miettinyt tosi paljon sitä kuka olen, tavallaan myös sitä mikä olen. Usein haluan vaan taistella kaikkia luokituksia vastaan, olla luokittelematta itseäni mihinkään. Ja silti pohdin mihin kuulun vaikkapa sen perusteella mitä opiskelen, missä olen töissä, mitä sukupuolta edustan tai kenen kanssa elämäni jaan. Jotenkin lokerot tuntuu kuitenkin hyvältä ja turvalliselta. Ainaskin niin kauan kun ne saa itse määrittää ja ne saa jättää taakseen silloin kun haluaa, jos haluaa. 

Mun mielestä on jotenkin helpottavaa katsoa tuota mun kuvaa. En mä koe että se olisi jotenkin kamalan kaunis, se on lähinnä arkinen ja peittelemätön. Mutta musta on helpottavaa huomata että tuo olen minä, eikä se ole pelottavaa. Mä vaan olen mä, tuossa, noin. Mä myös arvostan itseäni nykyään jotenkin eri tavalla. 

Usein musta tuntuu että näytämpä kamalalta. Mutta sitten mä katson vaikka tuota kuvaa ja totean että hei, se olen minä. Voin kuulostaa tyhmältä tai näyttää erilaiselta kuin toivoisin, voi olla etten osaa aina olla taitava kaikessa. Mutta sitten taas toisaalta se olen minä, sekin olen minä. Se joka ei ole aina hyvä. Mä olisin aivan hukassa ilman sitä tyyppiä. Mä olen enemmän turvassa sen kanssa kuin ilman sitä. 

Mun alkaa olla parempi olla itseni kanssa. Mä oon keksinyt jotenkin uusia asioita, löytänyt ja oivaltanut, ihan vaan musta itsestäni. Välillä mulla on aamulla herätessä sellainen olo että nyt mä oon sen tajunnut, nyt elämä on niin paljon kivempaa vaikka se olisikin vaan kahdeksaksi töihin menoa ja neljältä kotiintuloa ja ruuanlaittoa ja opiskelua ja iltapalaa telkkarin edessä ja nukkumista. Mulla on vähän sellainen olo kuin olisin vasta rakastunut, löytänyt jotain uutta. Ja rakastunut mä olenkin, paitsi omaan puolisooni, niin myös itseeni. 

Ei saa siis ymmärtää väärin. Sama minähän mä olen edelleen. Mutta kun tajuaa jotain uutta joka tekee elämästä vaan paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa ymmärtää, antaa itselle sellaisen puolen että asioissa onkin jotenkin järkeä, niin on vaan niin paljon helpompi olla.

Ei se varmaan tarkoita sitä että mun olisi yhtäkkiä helppo tykätä itsestäni, etten yhtäkkiä enää toivoisikaan joskus että voi kun oisin vaikka laihempi tai nätimpi tai sosiaalisesti taitavampi tai fiksumpi muuten vaan. Mutta mä luulen että se tarkoittaa sitä että mun on helpompi alkaa tykätä itsestäni, mun on helpompi hyväksyä myös kaikki virheet osaksi itseäni kun eri tavalla on jotain jonka päälle rakentaa.

Tämä teksti oli aikamoista tajunnanvirtaa ja vieläpä aika sekavaa sellaista. Ehkä halusin että se on täällä olemassa vaan mua itseäni varten, että voin sitten vaikka viiden vuoden päästä katsoa että silloin mä ajattelin tällaisia asioita. Ehkä se antaa jollekin muullekin jotakin. 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Tänään parvekkeelle tuli kevät. Siellä on niin kaunista, värikästä ja kotoisaa nyt! Odotan ihan kamalasti sitä että on riittävän lämmintä siihen että kukkia voi viedä ulos. Sitten parvekkeella on vielä kauniimpaa. 


Narsissit pärjää jo parvekkeella. Jotenkin tuntuu, että vaikka pääsiäisenä on ollut ulkona kylmä, niin se on saanut sydämen ja mielen asennoitumaan kevääseen. 


Vaikka villasukat vielä on ihan tarpeelliset, niin on jotenkin hurmaavaa kun aurinko jo lämmittää ja päiväkahvit voi juoda parvekkeella. 



sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Tuntuu että meinaan aloittaa jokaisen blogipostauksen listaamalla onnellisuusasioita. Se johtuu varmaan siitä että mun kuvat usein liittyy onnellisiin hetkiin, koska kuka nyt jaksaisi ikuistaa surullisia hetkiä, ainaskaan kovin usein. Uskon, että niihin onnellisiin keskittyminen onkin paljon parempi ajatus. 


Me käytiin tänään kävelyllä, ajattelin mielessäni että kyllä tällaiset sunnuntaikävelyt on kivoja. Tosin vielä tähän aikaan vuodesta voisi ehkä laittaa hanskat käteen ja piponkin vaikka, ja ulkohousutkin olisi ihan hyvä ajatus jos ne ei olisi töissä. Puro kuitenkin liplatti jo ja aurinko paistoi keväisesti. Ja myöhään. 


Tykkään keväästä ihan valtavasti. Myös pääsiäinen on tänä vuonna ollut tosi kiva, vaikka ei kovin pääsiäismäinen ehkä. Ei ole ollut mitään kamalan ihmeellistä enkä ole edes käynyt kirkossa, mutta ylimääräiset vapaapäivät on tuntuneet ihanan pitkiltä ja tarpeellisilta, ja onhan Kalpankin väri kuitenkin hyvin paljon pääsiäisenkeltainen. Me käytiin lauantaina katsomassa jääkiekkoa, en voi uskoa että se oli musta ihan oikeesti tosi kivaa! Nyt suunnittelen musta-keltaraitaisten säärystimien neulomista. 


Musta tuntuu tällaisina päivinä että elämässä on hyvä olla. Vaikka oon tehnyt vähän koulujuttuja ja stressannut niistä, niin enimmäkseen viime päivät on kuitenkin olleet vaan jotenkin niin hyviä. Tämäkin päivä on koostunut kävelyillä käymisestä, kortinpeluusta, koulujutuista, mämmin syömisestä ja saunomisesta. Vaikka se kaikki on tavallaan arkista, tuntuu että niistä kaikista ja monesta muusta rakentuu hyvää elämää. Ja mun elämää. 


Tuntuu myös että nykyään uskallan ajatella itse. Uskallan rakastaa, uskallan olla enemmän minä, uskallan puhua asioista, osaan sietää asioita enemmän, osaan olla välittämättä enemmän. Uskallan haaveilla itse, uskallan epäillä, uskallan jotenkin elää. 


Tässä postauksessa on kamalassa sekametelisopassa tosi paljon asioita. Päätin ettei se tällä kertaa haittaa. Sillä tätä mun elämä vaan on. Ja jos mietin, niin siitä saa kyllä olla tosi iloinen. Tätäkään postausta mun ei kyllä pitänyt päättää mihinkään kiitollisuus-juttuun tai muutenkaan kliseiseen positiivisuuteen, mutta syy siihen että niin meinaa käydä joka kerta juontaa varmaan siihen että mun elämässä on niin monia hyviä asioita. Ja mä alan vihdoin tajuta niitä ihan eri tavalla. 


Oon varmaan jotenkin oppinut olemaan kiitollinen. 

Ja vähän myös kasvanut aikuiseksi. 

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Tänään meille muutti peikonpähkinän oksia, ja olen tosi iloinen niistä. Ne on niin hienoja. Kirppikseltä löytyi myös kivoja ruukkuja. On ihanaa iloita pienistä asioista, vaikka oikeestaan ajattelen että pienten ilonaiheiden takana on jotain suurta. Niinkun vaikka näiden peikonpähkinän oksien. 

Niiden takana on se, että lauantaina on mahdollisuus vähän huvikseen vaan käydä Prismassa. On mahdollisuus ostaa kaupasta oksia, siis ihan oikeesti ostaa oksia vaikka niitä kasvaa pihalla puussa. Onhan ne tietenkin erilaisia oksia, mutta silti. Mulla on mahdollisuus käyttää muutamia euroja ihan vaan nätteihin oksiin. 

Mulla on myös koti mihin voin tuoda ne oksat. Koti jonka jaan mun rakkaan kanssa, ilman että meille aiheutuu siitä mitään vaaraa että rakastetaan toisiamme ja halutaan elää yhdessä. Meillä on koti jossa on valoisaa, kaunista, siistiä ja hyvä olla. 


Allaoleva kuva on otettu viime viikolla. Sammutettiin valot ja sytytettiin kynttilät koska oli earth hour. Juotiin viiniä joka on jopa mun mielestä hyvää, vaikken yleensä tykkää viinistä. Varmaan se johtuu nätistä pullosta ainaskin osittain. Ehkä lauantai-ilta viinipullon kanssa kynttilöiden valossa on sekin elämän pieni ilo. Senkin takana on kuitenkin aika paljon suuria asioita, jos miettii. 

Mulla on ollut mahdollisuus sammuttaa kaikki valot, joita oli muuten päällä aika monet. Mä voin pitää niin monia tunnelma- ja jouluvaloja päällä iltaisin kuin haluan. Voin sytytellä kynttilöitä kotona ihan vaan huvikseen, voin ostaa niitä lisää kaupasta aina kun tarvitsen, ja voin juoda puolisoni kanssa pullollisen kaunista viiniä silloin kun haluan. 


Joten vaikka välillä on paljon tekemistä, liikaa tekemistä, ja vaikka välillä väsyttää, turhauttaa, stressaa ja ahdistaa, niin usein kuitenkin on hyviä hetkiä. Enemmän kun huonoja. Vaikka välillä tuntuu että eihän tällä alalla tienaa mitään, ja että eihän tässä ole mihinkään varaa, niin välillä voisi silti muistaa, että mulla on kuitenkin varaa monin verroin elämänarvoiseen elämään. Mulla on varaa hyvään elämänlaatuun. 

Varmaan se hyvä elämänlaatu johtuu osittain mun omasta ajattelutavasta, mun tavasta elää. Siitä että kirppis on kiva ja kalleinta ei todellakaan tartte saada edes oikeesta kaupasta. Mutta suurimmilta osin mä olen saanut tällaisen hyvän elämän lahjaksi, ja vaikka mun mielestä kaikilla on oikeus valittaa, ahdistua, turhautua, stressata ja olla surullisia sekä toivoa parempaa, niin joskus voisi vaan hiljentyä sen ajatuksen ääreen että niin, kaikkihan on kummiskin tosi hyvin vaikkei mikään enää koskaan muuttuisikaan. 

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kevät alkaa olla täällä. Vaikka ulkona on vielä pakkasta ja tienpientareilla liikaa lunta. Vaikka viime yönä sitä satoi lisää. Silti kevät on jo täällä. 


Sen tietää siitä että nyt on maaliskuu. Aurinko paistaa kevätvaloa yhä pidempään joka päivä. Olen onnellisempi kun astun ovesta ulos. Osalla jalkakäytävistä näkyy asvaltti. Lapsille puetaan kurahousut. Parvekkeelle pystyi istuttamaan narsisseja. Ja hukun koulutehtäviin. 


Yritän olla mahdollisimman onnellinen. Vähän kyllä väsyttää. Kaikkea on ihan kamalasti ja haluaisin vaan olla. Käpertyä lämpimissä vaatteissa parvekkeelle lukemaan (jotain muuta kuin koulukirjoja). Haluaisin vaeltaa, olla stressaamatta, nauttia. 

Yritän kiinnittää huomiota pieniin asioihin, mutta kun kaikki stressaa. Muistutus: koulujuttujakin voi lukea parvekkeella teekupin kanssa. Välillä pitää pitää taukoja kun opiskelee, ja silloin voi lähteä ulos. Tai syödä suklaavanukkaan. Töissä saa paljon raitista ilmaa. Elämä kyllä menee eteenpäin.

Muista hengittää. 

tiistai 7. helmikuuta 2017

Oon viime aikoina miettinyt paljon itseäni ja sitä minkälaisia rooleja mulla on. Mä oon opiskelija, päiväkotitäti, tyttöystävä, tytär, sisko, naapuri, kirjekaveri, asiakas... Oon jonkun Facebook-kaveri, jonkun tapasin edellisviikonloppuna seurakunnan leirillä ja joku taas tietää mut vaikkapa opiskeluajoilta. Toisaalta oon ammatillinen, itsevarma, osaava ja sosiaalinen sillon kun oon töissä, mutta samalla saatan olla heti kotiin lähdettyäni syrjäänvetäytyvä, ujo, arka, epäsosiaalinen ja hyvin epävarma itsestäni. 

Joskus mietin sitä onko mun roolit jotenkin ristiriidassa keskenään, että onko edes mahdollista että yksi ihminen koostuu niin monista vastakohdista. Mietin kumpi puoli on sitä oikeaa minua ja onko se sen vastakohtaa edustava piirre vaan jotain esitystä, jotain mitä haluaisin olla mutta en ole. Mietin yritänkö olla jotakin miksikä en kuitenkaan taivu, tai kuvittelenko että erilaiset piirteet tekisi musta mielenkiintoisemman. 


Käytän myös luvattoman paljon aikaa sen pohtimiseen mitä muut ihmiset mahtaa musta ajatella. Opiskelut alottaessani, ja edelleen, mietin olenko tarpeeksi kiinnostava, onko mulla tarpeeksi mielipiteitä ja jos on niin voiko niitä kuitenkaan sanoa ääneen. Mietin miten jokainen mun kertoma asia vaikuttaa siihen millaisen kuvan itsestäni muille luon, ja vaikka haluaisinkin olla muiden ihmisten mielestä älykkään oloinen, mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen, niin pelkään sitä että kerron liikaa itsestäni. Luulen, että sekä mun että mun ympärillä olevien ihmisten olisi paljon helpompi olla jos käyttäisin muiden ajatusten pelkäämiseen kuluttamani ajan vaikka siihen että olisin aidosti tilanteissa läsnä omana itsenäni. 

Uskon, että ihminen on parhaimmillaan silloin kun se ei liikaa yritä miellyttää muita ihmisiä, minäkin. Silloin kun voi vaan olla, voi kertoa miltä tuntuu tai olla kertomatta jos tuntuu siltä ettei halua kertoa. Silloin kun ei tarvitse pelätä mitä muut ihmiset ajattelee musta, ja miten nämä keskenään ristiriidassa olevat piirteet mussa näkyy ja miten ne muiden ihmisten kuvaan musta vaikuttaa. 


Musta tuntuu välillä että olen tosi pahassa ristiriidassa itseni kanssa. Oon toisaalta tosi sosiaalinen ja sosiaalisuutta kaipaava, ja samalla kuitenkin tarvitsen riittävästi yksinäisyyttä ja rauhaa. Oon helposti ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja kuitenkin ihan kauhean puhelias. En luota ihmisiin kovin helposti, mutta silti jaan kuvia ja tarinoita itsestäni netissä ihan julkisesti. Toivon olevani huomaamaton ja näkymätön, mutta silti toivon että juuri mut huomattaisiin ja nähtäisiin. Oon nainen, mutta en halua tulla määritellyksi sen kautta. Oon lesbo ja haluaisin käydä kirkossa ja olla uskova, mutta mä en uskalla. Se on varmaan mun suurin ristiriita juuri nyt.

 Miksi sen täytyy olla ristiriita? Miksi näistä minkään täytyy? 

Enkö mä voi olla ammatillisesti taitava sosiaalialalla ja kaivata sen vastapainoksi hiljaisia hetkiä vapaa-ajallani? Eikö mulla voi olla paljon asiaa vaikka jännitäiskin sanoa niitä ääneen? Enkö voi yrittää antaa mahdollisuuden ihmisille vaikka niihin luottaminen oiskin vaikeaa sillon kun ne on mun kanssa samassa tilassa? Enkö mä voikin haluta tulla nähdyksi vaikka se samalla pelottaiskin? 

Kyllä voin. 


Voisinko mä myös olla nainen ihan itse määrittelemälläni tavalla? 
Voisinko mä rakastaa juuri näin ja silti vielä joskus uskoa Jumalaan? 




Käytin tässä postauksessa kuvina kuvia jotka otin tänään parvekkeella itsestäni kun paistoi aurinko (ja halusin Facebookkiin uuden profiilikuvan). Halusin että kaiken tämän epävarmuuden, kysymysten, ristiriitojen ja ihmettelyn välissä näkyisi se tyyppi kenen päässä kaikki tämä myllerrys tapahtuu. Halusin että näätte miltä näin ristiriitainen tyyppi näyttää oikeesti. Mä luulen että se näyttää tavalliselta, jokaiselta meistä, ja sen takia mä tämän kaiken varmaan kirjoitinkin. 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Musta on tullut ammattikorkeakouluopiskelija, ihan hullua! Se tuntuu niin aikuiselta ja viralliselta, ja välillä mua kauhistuttaa että pystynkö tähän ollenkaan. Onko mun värikkäät muistiinpanot riittäviä, osaanko käyttää raportointipohjaa oikein, osaanko aikatauluttaa elämäni (ja haluunko sitä oikeesti, mutta onhan kolme ja puoli vuotta elämästä aika lyhyt aika kuitenkin) ja oonko mä riittävän fiksu tähän. 


Välillä musta tuntuu että olen sosiaalisesti liian kummallinen kun pitää tehdä paljon ryhmätöitä. Tuntuu etten osaa kertoa riittävästi mielipiteitä, tykkäisin syödä yksin mutta kuitenkin harmittaa jos kukaan ei syö mun kanssa, en uskalla viitata tunneilla koska muut kuitenkin tietää paremmin ja on vaikea näyttää sitä etten tiedä mistään mitään, vaikka eihän mun oikeesti tarttekaan kun en koskaan ennen ole opiskellut korkeakoulussa, ja ei siellä kaikki muutkaan tiedä ja sitäpaitsi fiksut kysyy ja tyhmät jättää pelossaan kysymättä, mutta silti. 


Ammattikorkeakoulussa on kyllä superhyvää ruokaa. Ja opiskelijakortti on kätevä. Ehkä mä myös saan itsetuntoni takaisin kun maanantaina alkaa työt. Ja ehkä mä selviän, ehkä mä oon ihan kelpaava oppimaan. Kyllä mua vähän lohduttaa se että ensimmäiset tehtävät on jo tehty ja niistä on selvitty hyvin. Lohduttaa sekin että mulla on kiva tiimityöryhmä ja se että en päässyt alhaisimmilla pisteillä sisälle kouluun vaan aika korkeilla. Tykkään kirjottaa esseitä eikä mun kirjoitustaito nyt niin huono ole vaikka se onkin ruosteessa. Ja ehkä mä opin merkitsemään ne lähdetiedot ja käyttämään tarvittavia ohjelmia ja juttelemaan ihmisille riittävän fiksusti tai ainaskin esittämään että juttelen. 


Toivon että kolmen ja puolen vuoden päästä on edessä se onnen päivä kun valmistun ja saan todeta että kaikki nämä pelot (ja monet muut joita en ees viitsinyt tähän kirjottaa) olikin turhia ja mä selvisin ja musta tuli sosionomi ja voin alkaa hakemaan työpaikkoja joista nyt haaveilen.