18. toukokuuta 2009


Joskus elämä vie ja vie ja ei edes vie ja musta tuntuu että olen paikallani enkä silti ole paikallani vaan menen koko ajan eteenpäin, yhtäkkiä onkin jo seuraava aamu vaikka illalla on ahdistanut ihan hirveästi. Aamulla ahdistuksesta on jäljellä vain pieni harmaa sydän joka peittyy siihen kun ikkunasta paistaa sälekaihtimien läpi oranssia valoa joka leikkii silmäripsillä. Ikävästä on jäljellä väsymys ja pelosta kuvitelmat joille tekee mieli nauraa ivallisesti.

Tänään oli semmoinen aamu. Tiesin vain että matikankoe odottaa mua, ja sitäkin suurempi taakka, vaikken osannutkaan antaa sille taakalle ihan oikeaa nimeä. Pitäisi olla hyvä eikä voisi myöntää virheitään edes siskolleen tai paperille jolle sen kokeen kirjoittaa, ei myöntää mitään kenellekään.

Öisin silti tulee myöntäneeksi vaikka mitä, se tuntuu aika tyhmältä ja joskus mä vaan ajattelen ettei millään oo mitään merkitystä. Mä istun koulun aulassa ja vesiputous solisee, ihmiset kävelee ja jollain on korkokengät, joku tuhahtelee mun vieressä ja mun jalat on kylmät vaikka on villasukat ja toukokuu. Mä odotan ja mulla on ihan hirveä nälkä enkä silti mene syömään vaikka koulusta saa ruokaa kelakortilla (mun kelakortti on laskettelutakin taskussa).

Tahtoisin huomisia ajatuksia ja sitä ettei tarvitsisi tehdä mitään mutta silti voisi tehdä jotakin. Mun tarttisi saada ajatuksistani kiinni ja repäistyä itseni vapaaksi samalla kun sitoudun toiseen. Se on vaikeampaa kuin edes tajusin koska enhän mä tajunnut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti