30. marraskuuta 2009

Mun koneaika on periaatteessa jo ohi mutta kirjoitan vähäsen silti.

Uusimmat kuulumiset on ne että olen kipeä. Nuha ja yskä ja paha olo. En viime yönä saanut nukuttua paljoa ollenkaan kun oli nenä niin tukossa. Käytiin Iidan kanssa eilen siellä Christ Church Cliftonissa ja jäätiin sen jälkeen nuorten raamikseenkin, oli hienoa ja kivaa ja kipeää ja en meinannu ymmärtää oikein mitään siksi kun tuntu kipeelle. Sitten jotkut kivat heitti meidät centreen onneksi niin ei tarttenu kävellä. Oli hassua olla jonkun nuorten englantilaisten kyydissä joita ei ees tiedetty.

Kotona olin vasta puoli kahdentoista aikaan ja sit vielä luin Akkareita ja kuuntelin musiikkia ja VALVOIN LIIKAA, koska en vaan saanu nukuttua tämän nenän kanssa.

Tänään sit koulussa oli vähän tuskaista välillä toisinaan kun oli niin kipeä olo, mutta en kyllä halua todellakaan jäädä kotiinkaan kun Madel vaan ois täällä koko aika eikä täällä ois oikein mitään tekemistä sitten. Ja tykkään koulusta sitäpaitsi.

Koulun jälkeen askartelin jotakin meidän pöydän ääressä siinä ja Michael ja Kathleen tuli sinne iPhonen kanssa kuvaamaan jotain videota, sitten Kathleen jäi vähän askartelemaan mun kanssa siihen. Nojoo, kuinka vain. Se on niin kamalan kiinnostunut mun kaikista jutuista ja etenkin askartelustuffeista. Saatiin kamala sotku siihen pöydälle aikaan. Kathleen myös innostui mun aurinkolaseista, kuten voitte tästä kuvasta päätellä.


Mulla on niin paljon sanomattomia sanoja ja semmoista tyhjää oloa ja samalla tosi suurta iloa vaan siitä että elän. En aina tajua itteäni. Mut sen tajuan että minä, niin kuin me kaikki, olen kaunis ihminen ja tiedättekö, oon oikeasti löytäy sen todeksi nyt. Ja oon oppinut englantia. Oon oppinut että minä olen minä. Olemassa. Että minä. Että vain minä ja että mä osaan huolehtii itsestäni. Ja et mä rakastan elämää. Kyllä mä oon sitä ennenki rakastanu. Mutta nyt mä oikeesti tajuan sen. En tajua pelkästään sitä et tuntuu hyvälle rakastaa elämää ja että _pitäis_ vaan että oikeasti rakastan sitä. Vaikka ei pitäis. Rakastaisin silti.

27. marraskuuta 2009



Sain tänään ihanan paketin ja kirjeen Katalta, KIITOS. Pipo on aivan ihana jonka sain, syksynvärinen ja juuri sopiva ja keveä ja ihana. Ilostuttaa, koko ajan päässä.

Täällä sataa. Sataasataasataa ja mä oon vähän kipeänä. Yskää ja nuhaa ja aivastuksia ja yskimisiä. Mutta kyllä tää tästä, juon teetä ja lepään. Ostin unisiepparin mun sänkyyn. Pakko edes vähän tehdä oloaan mukavammaksi kaiken maailman pienillä sisustusjutuilla. Semmoisilla jotka rajoittuu mun sänkyyn, muualle en sitten voikaan kamalasti mitään laittaa. Kamarimummun virkkaamat perhoset roikkuu sängystä kans ja seinällä on jos jonkinmoisia kuvia, kortteja ja tekstejä. Jos jollakin on valokuvia missä olen esim. minä tai sit ihan vaan ihmisten omia kuvia niin LÄHETTÄKÄÄ, pääsette mun seinälle. Tai _kattoon_ siis siihen mikä on yläsängyn pohja tai siihen. Siinä on nyt Ryttylän mainoksia. Kattelen teitä sit aina ku käyn nukkumaan tai ku herään. Kiitos.

Koulussa on ihan kivaa, hyppytunnit menee nopeesti ja tykkään kyllä koulusta koko ajan enemmän ja enemmän. Kello on kohta 10pm ja mä voisin vaikka mennä nukkumaan pian, tahdon nukkua paljon tänä viikonloppuna jos kuitenkin tämä flunssa vaikka menisi ohi. Teetä ja unta, ihanaa.

On tapahtunut tosi siisti juttu, tapasin Elinan. Me juteltiin Galleriassa ja sitten meseydyttiin ja selvisi että se asuu mummun ja papan kanssa samassa talossa, pienellä kunnalla Keski-Suomessa. Nyt on jouluksi seuraa! Niin kivaa löytää joku kiva ihminen sieltä. Semmoinen jonka varmasti tulee tapaamaan sitten. Olen ilostunut kummastunut hämmästynyt ilahtunut paljosti.

Huomenna tulee ehkä olemaan tylsä päivä. Voisin vaan tehdä projektejani enkä tällä kertaa lähteä keskustaan enkä mitään. Sitten käydä ajoissa nukkumaan, käydä ehkä valokuvaamassa ja niin. Voisin todellakin voisin. Ajattelin että tulisi tylsää, mut ei se aina sitä tarkoita!

Mulla on kummastuttavan vähän asiaa nyt. Jännää tavata Myma taas sunnuntaina.

Taidan olla liian väsy kirjoittamaan nyt. Myöhempään!

25. marraskuuta 2009

1.
Sen huulien liike kun se puhui. Se oli jotain sellaista mitä minä olisin voinut katsoa kauan kauan ja aina vain enemmän ja enemmän. Se ei puhunut minulle, mutta ehkä se oli ihan hyvä, minähän olisin vaan katsonut kuinka se välillä pienesti nuolaisee huuliaan, kuinka sen suu menee kiinni ja auki ja välillä huulet takertuu toisiinsa kiinni vähän ja sitten se taas välillä nuolaisee niitä.

Ehkä minä sanoisin "suutele minua", koska niin minä varmaan ajattelisin jos hän tulisi lähemmäs, liian lähelle, ja kääntyisi minua kohti. Puhuakseen vain tietenkin, vaikka ei hänellä ehkä olisi mitään asiaa. Ehkä hän olisi sellainen täydellinen poika joka puhuu vaikkei ole asiaa ja osaa itkeä ja kysyä teelle kahvilaan sen sijaan että pyytäisi kavereiden kanssa puistoon ryyppäämään ja yrittäisi sillä tavalla kertoa että välittää. En minä kyllä sellaisia poikia ole ikinä tavannut, mutta sellaisia taitaa silti olla enemmän kuin sellaisia jotka pyytää teelle.

En minä oikeasti tahtoisi sanoa "suutele minua", tai en ainakaan tahtoisi että sitten se suutelee. Ei se saa mennä niin. Sen pitää mennä niin että me ollaan juotu teetä ja lähdetään ulos pakkaseen tai koleaan syystuuleen ja minun lapaseni putoaa ja me kurotamme yhdessä nostamaan sitä ja satumme lähekkäin ja hän suutelee hiljaa.

Tai sitten niin että se vain menee niin että sen kuuluukin mennä niin, mutta ei niin että minä sanon "suutele minua" ja sitten me ollaan vaivaantuneita ja olen sanonut maailman tyhmimmän asian jonka vain sanoa saattaa, vaikka se ei olekaan tyhmä asia.

Hän olisi varmaan poika joka ottaa kädestä kiinni ja halaa syvästi - ei lähes kuoliaaksi rutistaen. Ja kun hän ottaisi kädestä kiinni, eivät askeleet sekoittuisi vaan olisivat juuri oikean mittaiset juuri oikeaan tahtiin, osaisivat kulkea yhdessä. Ja kun olisin kipeä, hän ei pakottaisi juomaan mitään pahaa, vaan kantaisi sänkyyn appelsiinimehua suuressa lasissa jonne kasvot voi upottaa. Hän istuisi sängyn viereen ja laulelisi ja hyräilisi ja haluaisi olla siinä vaikka minä nukun.

Ja kun minulla olisi huono päivä, niin kuin nyt, hän ja enempää en ehdi ajatella. Hän astuu raitiovaunun odottavasta tunnelmasta ilmaan joka puraisee palan poskesta, puraisee palan minusta. Ja minä herään siihen etten muista hänen ulkonäöstään muuta kuin huulet ja takin selkämyksen.

2.
Painan kuulokkeita korvia vasten kovempaa ja kovempaa. Ääntä lujempaa, bassot lyö ja kaikki kilkattaa. Hymyilen, silmät kiinni. Ei kun eipäs, ei silmiä kiinni. Puut menee ohi, talot menee ohi, ihmiset menee, autot menee, tien valkoiset keskiviivat menee. Minä voisin keskittyä taloihin ja hymyilemiseen, mutta kun huomaan etteivät kenenkään ihmisen asiat ole normaalisti, en voikaan olla välinpitämätön ja miettiä mitä vanhat ikkunat tahtovat minulle sanoa, minkä muotoinen on kohta josta maali on lohjennut tai ripustaisinko minä ikkunaan lasipallon. Kun kenenkään ihmisen asiat ei ole normaalisti.

Kadulla kävelee nainen, se työntää lasta rattaissa, mutta lapsi onkin kehitysvammainen ja naisella on hiuksissaan rastat ja se puhuu puhelimeen. Kadulla kävelee mummu jolla on rollaattori ja kultainennoutaja joka sekään hädin tuskin jaksaa kävellä. Kadulla kävelee kaksi naista, ne pitää toisiaan kädestä kiinni ja hymyilee ("pussatkaa", ajattelen).

Jos tämä katukuva ohjelmoitaisiin semmoisella tietokoneohjelmalla kuin ne videot joita näytetään lentokoneissa samalla kun lentoemännät kertoo missä on hätäuloskäynnit ja pelastusliivit, kukaan ei olisi kehitysvammainen. Kenelläkään ei olisi rastoja. Kukaan ei puhuisi puhelimeen. Kenelläkään ei olisi rollaattoria. Naiset ei pitäisi toisiaan kädestä. Eikä kukaan ajattelisi tällaisia asioita kuin minä.

24. marraskuuta 2009

Katsoin Kadonneen jäljillä netistä koulun koneella, kun siinä toimii ohjelmat netistä paremmin kuin mun omalla koneella, mutta sitten joku tuli sanomaan että kirjastossa alkaa tunti ja ne tarttee sen mun koneen ja nojoo, sitten yritän nyt vaivalloisesti omalla koneellani kattoa Kadonneen jäljilä ja Muodin huipulle, mutta ei tästä oikein tule yhtään mitään. Tökkii kamalan pahasti plus että mun kuulokkeet on menny rikki. Toinen toimii, ja silläkös on sitten ihana koittaa kuunnella. Jos johto on tietyssä asennossa niin se SAATTAA toimia, mutta uudet ois ihan kivat. Pitänee ostaa tai pyytää joululahjaksi, sillä näiden kanssa en kyllä kestä enää kauaa. Voisin ostaa täältä jotkut semmoset halvat nappikuulokkeet vaan, mutta en kyllä kestä semmosten kanssa elämää kovinkaan kauaa.

Ihan kohta alkaa onneksi tuntikin, pääsen tekemään portfoliotani, josta oonki nyt ihan tosi innostunut. Valokuvaus tuntuu vaan niin kivalle nyt. Kuvistunnit pelottaa kun en jaksa tehdä portfolioni eteen paljon mitään vaikka pitäisi.

Oon kattonu myös paljon Salkkareita, tuntuu että pääsee kotiin ja tulee ikävä ja samalla niin lohdullinen olo. Ainiin! Tänään on kirkko, oi kivaa.

Ainiin, PS: Tänne ei ole voinu kommentoida ja mä oon vaan miettiny etät mikä ihme on vikana kun kukaan ei yhtäkkiä kommentoi. Vissiin HTML-koodissa oli jotain vikaa tämän uuden ulkoasun myötä, mutta en kyllä sitten tiedä, en sitä mitenkään muuttanut, vaan laitoin vaan sillain että kommentit nyt tulee jännästi eri ikkunaan, nyt sitten vissiin pystyy kommentoimaan. Anteeksi siis tästä virheestä, vaikka se taitaaki kyllä harmittaa enemmän mua kuin teitä.

23. marraskuuta 2009

Katon Salkkareita koulussa, ja aina kun naa on saunassa, niin mun pitaa laittaa ruutu pois nakyvista kun mietin mita nama ajattelis kun ei naa tieda mika on sauna. :DD
Oon sairaan vasyny ja mun kuuloke on rikki.
MIKSI KUKAAN EI KOMMENTOI MULLE?

Mulla oli ihana päivä.
Lähdin aamulla kirkkoon Sunday Meetingiin niin kuin aina. Satoi vähän vettä niin kuin aina. Kirkossa oli ihan kivaa, oli ehtoollinen, istuin yksin ja kävin yksin ehtoollisella [hui] ja sitten olin sairaan väsynyt kun eilen valvoin johonkin kahteen yöllä katsomassa leffaa [hups]. Mutta sitten kirkon jälkeen siinä mun lähellä istunut tyttö tai nuori nainen tai kuitenkin kääntyi juttelemaan mulle. Sen nimi om Myma ja se on Ghanasta [eli siis Afrikasta] mutta asunut Englannissa kai 8 vuotta ja puhui tosi hyvää englantia kun se on sen äidinkieli, mutta ihanaa, sen puheesta sai selvää. Juteltiin vaikka kuin kauan ja oli tosi hauska jutella ja lupasin opettaa Myman luistelemaan ja se lupas opettaa mulle sitä jotain yhtä niistä seitsemästä afrikkakielestä jota Ghanassa puhutaan.

Iloitsin Myman tapaamisesta koko päivän ja iloitsen siitä vieläkin, tuntui että se oli oikein rukousvastaus ja sitten kun se vielä sanoi että tää viikko tulee tuomaan mulle jotain ja mä uskon ja toivon niin myös, ainaskin jo tänään se sitten toikin.

Iida lähetti mulle viestin että se on menossa kattomaan Centrestä semmoisen kirkon kuin Christ Church Cliftonin ja päätin lähteä sen mukaan. Lähdin Centreen siitä aika piakkoin heti ja käytiin vähän kaupoissa ja ostin IHANAN HAMEEN OIKEASTI ja sitten vihon ja sitten syötiin jotain (istuttiin The Mallissa ja syötiin Tescon salatteja hehee) ja sitten lähdettiin etsimään sitä kirkkoa kun ei ollut hajuakaan missä se oli.

Iida pudotti juuri ostamansa kynän suihkulähteeseen paitsi että ei se ollut suihkulähde koska siinä ei ollut niitä suihkujuttuja, mutta muuten. Sitten se makasi mahallaan siinä reunalla [näytti epäilyttävästi siltä että se kohta putoaa sinne] ja sitten onki sen sieltä, KYLLÄ ONNISTUU.

Ja sitten alkoi jotain uutta ja se oli kamalaa ja siks aika ihanaa. Mun jalat oli niin puhki että vaan valitin, etsittiin sitä kirkkoa joku kaks tuntia siellä pimeässä synkässä sateisessa. Käveltiin aivan sairaasti ja ihan turhaan, kyseltiin ihmisiltä neuvoa. Aina alkaa niin että Iida aloittaa "excuse me" ja sitten jääkin yhtäkkiä mun tehtäväksi kysyä neuvoa vaikka TIEDÄN ETTÄ SEKIN OSAISI ja joo, mutta mun mielestä on ihan hauska kysellä neuvoa, en tiiä uskaltaisinko Suomessa samalla tavalla.

Lopulta Iida törmäsi lenkkeilijään kun oli juuri aikeissa sanoa taas vaihteeki excuseme yhdelle vastaantulijalle ja sitten se lenkkeilijä jatkoi matkaansa ja se toinen pysähtyi ja kysyi sattuiko ja me kysyttiin siltä neuvoa ja se vihdoin osasi neuvoa meidät sinne kirkolle. Ja sitten päästiin perille, satoi, oltiin märkiä, hikisiä, väsyneitä ja minä ihan kuolemispisteessä väsyneiden jalkojeni kanssa, mutta tunne oli kuin voittajalla. Ei oltu kuin ehehe vähän yli puol tuntia myöhässä koko messusta tai siitä, mutta mentiin sisälle ja semmoinen kiva mummu auttoi meidät istumaan, siellä oli ihan tositosi paljon ihmisiä. Aluks tuntu etten ollu koskaan ollut niin suuressa messussa tai sillain, mutta oon mä Tuomasmessussa ollut kyllä. Ja HUPSIS, Maata Näkyvissä of course!

Mut niin, se oli vähän tylsä se messu, muistutti tosi paljon Suomen kirkkoa, he he paitsi että oli se vähän silti ehkä jopa kiinnostavampaa jos ois ymmärtäny puheet ja sillain päässy mukaan siihen ja oli kuitenkin bändi kirkossa ja se oli kivaa. Sen jälkeen kyseltiin yhdeltä pojalta tai nuoreltamieheltä että onks jotain nuorille ja siinä ois heti sen messun jälkeen ollu mut kello oli jo varmaan puol yhdeksän ainaski ni ei meillä ollu aikaa vaan jäädä. Mut jotain käytii siellä ja siellä oli nuoria ja vaikutti aivan sairaan kivalle ja ne oli just semmosia ehkä meidän ikäsiä tai tästä ylöspäin uskoisin, kivaa sillain. Oi että tahdon niin paljosti vielä mennä tuonne!

Tuli tosi hyvä mieli siitä kun kaikki oli niin oikeasti mukavia ja sit lähdettiin kävelemään takas Centreen ja käytiin Tescossa matkalla ja sitten bussilla kotiin. Oli aivan sairaan kivaa, vaikka ei sitä näin kirjoittamalla voi kertoa. Musta vaan tiedättekö tuntuu että se jokin tyhjyys joka on ollut niin alkaa lähteä pois. Tai tällä hetkellä tuntuu siltä, vaikka ei se varmasti kokonaan lähdekään ihan hetkessä, mutta siis tuntuu että ehkä mä jopa saan ystäviä täältä. Myma sai mut uskomaan siihen ja se vaan vaikuttaa niin kivalle ihanalle ja sitten uskon että tuolta kirkolta mun ois mahdollista saada semmosia _oikeita_ ystäviä, jotka tajuaa ja on jotenki samalla tasolla. En tarkota että Bristol Community Churchissa ois mitään vikaa ja tykkään siitä ihan tosi paljon, mut nuortenillat on sillain että me ollaan yksiä vanhimmista siellä ja mä tykkään enemmän viettää aikaa itseäni vanhempien seurassa.

Onnellisuus silti. Mulla on taas uus paikka johon mennä. Täällä on kirkkoja sitäpaitsi vaikka kuin paljon. Aina voi ettiä uutta. Elämä tuntuu rukousvastaukselta.

22. marraskuuta 2009

Ärsytti kovasti Anna.
Nyt on paremmin.
Koska Liisan kanssa on kiva jutella.

21. marraskuuta 2009

jotenkin tuli siitä hyvä mieli nyt

jotenkin haluisin ystävän silti
muitaki ku enkelit ja jeesuksen

mä olen ehkä vaativa
mutta kun tämä tyhjyys

20. marraskuuta 2009

Kuuntelen Jippua ja mulla on hyvä olla, odotan että pääsen koneelle noin 20min päästä. Tai siis koneellahan olen koko ajan, mutta nettiin.

Mä oon tänään onnellinen. Tai nyt. Päivällä tuntui tyhjältä ja inhottavalta ja pitänee sanoa ettei se tyhjyys kyllä ole kamalasti vieläkään lähtenyt. Mutta oon tiedostanut sen (monen monta kertaa ja joka ikinen päivä) että se mikä mulle saa aikaan näin tyhjän olon, on varmaan suurimmilta osin se ettei mulla ole ystäviä. Tai edes kavereita. Ettei ole ketään joka tajuis, ketään kenelle soittaa ja kysyä ett lähdetkö kävelylle ja sitten vois vaan jutella ja mennä teelle.

Mulla on Emma ja se on ihan tosi kiva, tosin mulla ei ole edes sen numeroa, ja musta tuntuu että emmä sen kanssa pystyisikään puhua asioita. No, sitten mulla on Iida. Ja siitä oon tosi kiitollinen, koska Iidan kanssa on kiva olla ja jutella ja juttelussa ei oo ongelmaa kun voi puhua suomeksi, mutta toisaalta sitten ois kiva kun ois englantilaisiakin kavereita. Sitten on Melanie ja se on kyllä ihan kiva mutta en vaa jotenkin tuu ikinä olleeksi sen kanssa vapaa-ajalla enkä oikein usko että jaksaisinkaan. Sitten on vielä Abbie josta saankin olla tosi iloinen, voisinkin lähettää sille tässä joku päivä viestiä, mutta sitä en tunne vielä kunnolla kun kerran oon jutellu sen kanssa kunnolla.

Mutta ihan totta, tarttisin semmosia omanhenkisiä kavereita joita mulla Suomessa on, semmosia joiden kanssa vaan ois helppo olla. Puhuin just (liian) pitkän puhelun Rosan kanssa ja oi että, oli ihana puhua ja suunniteltiin kaikkia sienijuttuja ens kesälle (sienijutut ei tarkota lsd:n käyttöä suinkaan, vaan kaikkia iinesrosajuttuja mutku me ollaan ihani sienii). Tahdotaan ainaski nukkua autossa (vaikka sitten vain omalla pihalla) ja ja ja niin paljon on mahti-ideoita meillä että ei mitään rajaa. On ikävä Rosaa. Pitää nähdä se jotenkin tässä tämän vuoden aikana. Joku saa maksaa mulle EF:n Discovery Tourin Edinburgiin (kirjotetaanko se ees noin) jos haluaa, eihän se toki maksa kuin 195£ ja matkat. IHAN SAIRAASTI. En halua sinne edes välttämättä. Paitsi näkemään Rosaa, mutta se tuntuis vähän järjettömältä sen takia, kuitenkin.

Nojoo, mutta syihin miksi oon iloinen. Tai siis, en tiedä, en ehkä osaa selittää miksi oon niin tosi iloinen ja mistä asioista iloitsen, mutta silti. Ainaski siitä että on viikonloppu. Tuntuu kivalta se, saa huomenna nukkua pitkään ja sitten sunnuntaina on kirkko, oi.

Mutta sitten. Kävin koulun jälkeen kysymässä mun yhdeltä valokuvausopettajista, Jessiltä, että oisko sillä aikaa jutella mun kanssa. Sit sillä oli tutor time just siinä ni se sano et tuu 10min päästä takas. No, mua pelotti aivan kamalasti kun en tienny miten oisin sanonu siitä et oon saanu sen D:n koska se tuntu ihan tyhmälle kun en vaan pystyny sitä tajuamaan ja en kuitenkaan halunnu vaikuttaa itserakkaalta tai siltä että valittaisin siitä.

Menin sit juttelemaan sen kanssa sinne ja juteltiin kaikkea siinä, oli kivaa ku kuvisluokassa ei ollu ketään muuta, mutta mä en vaan osannu sanoa mitään. Sit mun toinen valokuvausopettaja (Ms. Street) tuli sinne ja oli että onhan kaikki ihan hyvin. Ainiin, ja siinä ennen kun Ms. Nash (eli Jess kun se sano että voin sanoo sitä sen etunimellä) tuli siihen ja ootin sitä niin vaihtarit Anna (ei se jonka kanssa asun) ja Hannah tuli siitä ohi ja Anna kysy et no mitä sä Iines täällä teet ja olin sillai et öö ootan.. (fiksu vastaus sinällään) ja se sit kysy että no mitä ja sanoin ehkä liiankin töykeästi (mutta ku mua jännitti ja pelotti et osaanko puhua mitään) että "it's just my own thing, okay??" ja karkotin sen sillä sekunnilla pois mun luota, onneks.

Mut niin, sitten mentiin toiseen luokkaan juttelee ja selitin sille kaikesta että kun on niin yksinäistä ja joo en tiedä, en vaan saanu sitä sanottua että mua häiritsee se D. Sitten juteltiin joku varmaan tunti siinä vain siitä että kun mulla on niin yksinäistä ja siitä oliki ihan hyvä jutella kun se kuitenkin vaivaa mua. Vaikka ei se puhuminen mitään auta mua kavereita saamaan, mutta siltikin.

No, sitten se sanoi että tuntuuko vähän paremmalle nyt ja sanoin et öö nojoo ja sitten se sano et ehkä pitäis lähtee kotiin ku kello oli jo yli neljä (koulu oli siis loppunu kolmelta). Sit sanoin vielä ihan sillain BTW (ettei se aavistaisi et tää oli se mun tärkein juttu) että miten voisin tehdä asiat paremmin valokuvauksessa kun sain D:n siitä. Sit se oli ihan et mitä ihmettä, mitkä arvosanat noi oikein on ja se meni Ms. Streetilleki että mitä ihmettä, miten Iines on voinu saada D:n valokuvauksesta ja sit ne selitti mulle molemmat ihan kilpaa ja puhu päällekkäin ja en saanu mtn selvää (paitsi sit lopuks) että ne numerot oli vaan semmoset että mitkä arvosanat me vähintään tullaan saamaan. Tai siis en ees ittekään taida osaa oikein selittää sitä mitä ne selitti vaikka tajuunki sen jutun, mut että kun sinne koulun koneille on laitettu tiedot meistä meidän vanhoista kouluista ja siis ihan kaikki tiedot ni sit se kone laskee ja kattoo jotenki ne niiden vanhojen numeroiden ja arvosanojen perusteella et mitä me suunnilleen voitais huonoimmillaan saada arvosanaks niistä aineista. Joten mä voin HUONOIMMILLAAN saada D:n valokuvauksesta ja C:n kässästä ja kuviksesta. Tai siis voin saada huonommanki varmaan jos teen kaiken päin mäntyä tahallani enkä ole koskaan tunneilla jnejne. mut noi vaan mitotti sitä mun "tasoa" tavallaan ja et noi on kuulemma sairaan hyvät tuollaset ja oon kyllä samaa mieltä!

Se jo teki mut tosi iloseks että en sit ollukaan saanu niin huonoi numeroita (en kyllä tajuu mistä ihmeestä noi oletusarvosanajutut on ees tullu, enhän mä oo tehny kässää nelosluokan jälkeen enkä valokuvausta ysiluokan jälkeen..) mutta nojoo, kuinka vain. Sit ne yhdessä taas vakuutteli että saan ehdottomasti ainaski B:n valokuvauksesta ja luultavasti jopa A:n mut et A-B tulen saamaan. OI ETTÄ. Ihania. Ne sano et ne on tosi happy että oon niiden ryhmässä ja että ne saa opettaa mua. Ne on ihania. Ja sitten Ms. Nash sanoi että voin saada myös kuviksesta varmaan B ainaskin. Oisin tosi tyytyväinen. Jos voisin saada kässästäki niin OI OI OI emmä sittenkään oo "muuttunu" mitenkään huonoks koulussa. Oioioioioi. Oon iloinen tuosta.

Ms. Nashin ja Ms. Streetin kanssa oli sairaan kiva jutella, ne vaan höpötti ja sillai näki et ne taitaa olla aika hyviä kavereita. Sit Ms. Nash yhtäkkiä alko lesoilemaan Ms. Streetille että joo minähän osaan sanoa bye suomeksi. Olin opettanu sen sanomaan heippa. No, sit sieltä kuulu "haippa haippaaa" ja repeilin ja sit siinä tuokion opetin niille suomea. Ne halus tietää miten sanotaan "minä olen hullu" tai "me olemme hulluja" sekä "minä olen hyvä" tai "me olemme hyviä" ja ne oli ihan kummissaan kun niin paljon taivutetaan sanoja. Sit kerroin myös hyvää joulua kun ne halus tietää ja jotain kaikkee tollasta. Sana "hullu" tuotti niille aivan kamalasti vaikeuksia. En ois ees ymmärtäny sitä jos en ois tienny mitä ne yrittää sanoa.

Kerroin myös Suomen koulusta vähän ku ne halus tietää, lukiosta siis lähinnä. Sit ne oli ihan kauhuissaa ku selitin että voidaan opiskella jopa 7-8 ainetta samalla kerralla suunnilleen ja että on 75 kurssia ja selitin miten ne jaetaan jaksoihin jnejne. Sit ne kysy että onko kauheen tiukkaa Suomen kouluissa ni sanoin et no eipä oikeestaan ja et ite luulin ku tulin tänne et täällä kouluissa ois ollu (vaikka no, vaikka näistä kahdesta opettajasta voi päätellä että eipä oikeestaan) ja sitte sanoin että on outoa ku pitää sanoa miss ja sir ja sitte Ms. Nash oli sillai et voit kyllä sanoa mua Jess ja että sitä inhottaa ku sanotaan miss ja sir ja ollaan niin virallisia ja sit se kerto et toisessa koulussa missä se oli ollut niin sitä sanottiin madame. Outoa! Ja sit kun se oli sanonu että voin sanoa sitä Jess niin sitten kuuluu sieltä sohvalta (kuvisluokassa on sohvat) missä Ms. Street istui että "and my name is Hannah" ja olin sillai että öö okei. Hassua että saan sanoa niitä etunimillä kun jotenkin, se ei kai oo täällä ees kauheen normaalia, koska James oli kirkolla ihan kummissaan kerran ku joku sano et se saa yhtä sen opettajaa sanoo joskus etunimellä.

Ens viikolla mun pitää sitte kuulemma opettaa niille lisää suomea. Jess on varsinki koko aika ollu ihan innoissaan, se osas sanoa jo "moi", "yksi kaksi kolme" sekä "kaksi minuuttia", mut musta tuntuu et se on tainnu unohtaa aika suuren osan siitä. Tai kaiken. Mut ei se ole niin helppo muistaa kaikkia sanoja, voin todeta sen kun mäkään en ees englanniks aina läheskään muista.

Kuitenkin, nuo teki mut niin iloiseksi. Tiiättekö, sain tänään todella opetuksen: kannattaa vaan puhua asiansa ja todellakin kysyä jos joku painaa, koska nytkin olin vaan käsittäny väärin ja kaikki olikin mitä parhaimmin päin.

Sain myös äidiltä viestin, jossa oli vastausta vähän mun kirjeeseen ja se teki tosi hyvän mielen ja helpotti ja huojensi. MULLA ON MAAILMAN IHANIN ÄITI.

Äskön Madel tuli kertomaan että me ei saada olla enää päivässä koneella enempää ku puoltoista tuntia. Ei se sillain haittaa muutaku Skypen kannalta. Saan koulussa käyttää konetta sen verran paljon, samoin kirjastossa jos haluan, ettei se nyt sillai oo ongelma, vaikka olisi toki kiva sillain käydä kotona koneella aina sillonku huvittaa sillain vähän ja sitte vaan vähentää sitä iltaisin ja sillain jos on liikaa niin noi voi kyllä sanoa siitä. Nyt tuntuu et tarttee kamalasti miettiä että jos haluan nyt mennä koneelle ja nyt ja nyt niin onko se ihan okei ja muutenkin.

Mutta no, nyt mulla on vielä se mun puolitoista tuntia aikaa (kunhan anna eka päästäis mut koneelle kun sen aika periaatteessa loppu jo tai siis joooo) ja sitten selviän ehkä aikaisemmin nukkumaankin. Se on ihan hyvä! En vaan jaksais stressata siitä et jos joskus oon vähän pidempään ni mitä sitte ku sitten taas toisina päivinä en tuu olleeks koneella ollenkaan.
Mulla on tosi outo olo. Aloin eilen illalla katsomaan tuota leffaa Wild Child (vaikka olen jo katsonut sen ihan liian monta kertaa) ja mulle tulee siitä aina semmoinen kummallinen olo. En osaa selittää sitä, mutta pidän tuosta elokuvasta ihan kauheesti, mutta se saa mun olon kamalan tyhjäksi ja sekavaksi kun tahtoisin ystäviä ja tätä tyhjyyttä pois. Olen sekava.

Aamulla nukuin pommiin, en siis koulusta myöhästynyt, mutta Kathleen tuli herättämään meidät 8.22 ja molemmat vielä nukuttiin. Mä nousinkin sitten ja sopersin jotakin että olin varmaan laittanut herätyskelloni epähuomiossa pois päältä, se oli puoliksi totuus. Koska jotenkin puoliunessa aamulla ajattelin että no siirrän vielä kelloa ja herään sitten, ja kun sitten heräsin niin en enää laittanut sitä eteenpäin kun ajattelin että kyllä mä tästä parin minuutin päästä nousen tai että nukun niin pitkään kun huvittaa ja sanon että laitoin kellon pois päältä. Ihan mun oma vika siis, paitsi että ei siitä siis mitään seurannut. Kuitenkin.

Kävin suihkussa ja kun tulin takas niin Annaki pikkuhiljaa heräs ja Madel tuli sinne että Jackie (aluevalvoja) oli lähettäny viestii taas että joo, pitää olla kahdeksalta (todellisuudessa siis puol yhdeksän) koulussa joka päivä ja joo, ihan kun ei sitä tiedettäisi. Mut nojoo, sit kun Madel oli lähteny, kuului Annan suunnalta vaan "stupid jackie" ja sanoin että no niimpä. Nauratti jotenkin kun Anna sanoi noin, vielä kamalan vihasesti. Tai jotenkin. Mutta tyhmää tämä onkin!

Nyt sitten istun koulussa. Ja tuntuu oudolta. Elän ihan tuon elokuvan maailmassa ja mun ei oikeesti ehkä pitäisi kattoa sitä enää uudelleen ja uudelleen, koska tämä olo tuntuu oikeesti jotenkin kielletyltä ja vaaralliselta, koska se on niin outo. Ja ehkä juuri se saa mut katsomaan ton elokuvan vain uudelleen ja uudelleen. Ei siinä ai ole mitään outoa sillain, mutta tykkään henkilöhahmoista siinä ja siitä että se tapahtuu Englannissa ja en tiedä. Voisipa mullakin olla tollaisia ystäviä täällä kuin noilla tytöillä toisistaan on.

Ainiin, sitten saatiin arvosanat. Sain kässästä ja kuviksesta molemmista C (arvostelu siis A*, A, B, C, D ja E, E on huonoin ja A* on paras mut käytännössä A koska ei kukaan tota aatähteä saa). Oon noihin arvosanoihin tyytyväinen (siis mitkä sain kuviksestakässästä), tai siis en ehkä tyytyväinen, mutta en olettanutkaan saavani parempia, ja kuitenkin opettajat oli molempiin laittanu että voisin saada B:n niistä. Ja niin, olen tyytyväinen, C on semmonen keskivertonumero, ehkä joku 7-8 ja ainaski Mrs. Goodfellow sanoi et se on tosi hyvä. Mutta valokuvaus! Sain siitä D:n !! En voi tajuta. Koska oon tehny hirveästi juttuja vapaa-ajalla ja oon tehny tehtävät jotka pitää tehdä aina jos vaan oon ymmärtäny ja en tiedä, en tajua miksi sain siitä noin huonon. Lisäksi mua ärsyttää se, että opettajat kyllä vaan kehuu koko aika että hienoa iines, jatka samaan malliin, sulla on tosi hienoja kuvia. Jos ne antaa mulle tontasoisen arvosanan, niin pitäisi niiden sitten kyllä vähäsen sitä mun mielestä myös perustella! Siis että mitä mun pitää tehdä eri tavalla ja miten voisin parantaa ja MIKSI sain tuon arvosanan.

Aionkin nyt tässä kun mulla on hyppytunteja niin mennä jossain vaiheessa kysymään Ms. Nashilta että mitä mun pitäis tehdä eri tavalla. Jos se sanoo että joo hyvinhän sulla menee et tee just noin niin se ei kuulosta kauheen reilulle kyllä, aion sanoa että no sitten niillä ei ole oikeutta antaa mulle deetä. Eihän näillä arvosanoilla sillain oo väliä kunhan keskiarvo suunnilleen siinä C:ssä pysyy (EF:n säännöt), mutta ärsyttää kyllä paljosti silti, ei oo mun mielestä kamalan reilua tuommoinen kun on kehuttu ja sit annetaan D joka on arvosanoista toiseksi huonoin. Tekee mieli tietää mikä Ö joillain häirikköoppilailla sitten oikein on arvosanana.

No, joka tapauksessa aion käydä kysymässä sitä. Nyt ärsyttää taas kun mietin edes koko juttua. Mutta mun on pakko kysyä enkä saa vaan pelätä etten vaikka löydä sanoja tai jotain, eiköhän se asia tule selväksi joka tapauksessa. Ärsyttäääää.

19. marraskuuta 2009

Hei.

Iloisia uutisia: olen saanut uuden ulkoasun! Tausta on vielä tuommoinen puunvärinen, enkä itse siitä suuresti tykkäile, olenkin vaihtamassa sen vihreäksi tai harmaaksi heti kun keksin miten sen saisin tehtyä. Tiedän peräti jo HTML-koodista paikan, jonne pitäisi uuden taustan (minulla on sekin jo valmiina) url-osoite laittaa, mutten keksi paikkaa jonne sen laittaisin. Kokeilin webs.com:iin koska minulla oli siellä tunnukset jo valmiina, mutta se ei suostunut näyttämään koko kuvaa, joten jos jollakulla on ideoita, niin kertokaa toki minne saisi kuvan ilman että se on esim. Photobucketissa, jossa näkyy sitä kaikkea muuta hässäkkää siinä taustalla.

Joka tapauksessa: olen tyytyväinen. Etenkin noihin sadepisaroihin. Tuli aika erilainen tästä nyt kuin mitä se oli, mutta omasta mielestäni huomattavasti parempi. Kertokaa toki mitä tykkäätte. Aion myös muuttaa (ehkä, kun ensin katson miltä näyttää) jokaisen tekstin fontin + värin, voi että, kova homma, pitää kattoa.

Hihi nyt on kivaolo ja voin rauhassa mennä kohta kattomaan leffaa tai skypettämään tai mitä ikinä. Hii
Bristol on aika mielenkiintoinen. Ja Banksy! Luen siitä juuri Wikipediasta, tai luin. Lukekaa tekin: http://fi.wikipedia.org/wiki/Banksy. Hauskaa että se on juuri tästä kaupungista missä mä asun. Kannattaa wikipedioittaa myös Bristol, sekin on ihan mielenkiintoinen vaikka siitä suomeksi ei paljoa tekstiä löydykään.

Oon nähnyt yhden Banksyn töistä (sen ikkunasta roikkuvan miehen), koska sitä ei voi olla näkemättä jos pitää silmänsä auki. Mulla on siitä myös peräti valokuva, mutta se on mulla filmillä, ei ollut digikameraa mukana silloin kun sitä pysähdyttiin kummastelemaan, enkä sen jälkeen ole muistanut ottaa kuvaa. Pitää kattoa lisää osotteita ja löytää Banksya. Oi että.

18. marraskuuta 2009

TASAN KUUKAUSI NIIN LAHDEN SUOMEEN.

Joululoma. Odotan sita ihan tositosipaljon ja tahdon nahda kaikkia ja niin. Tulen Suomeen 18.12. siis ja sitten lahden Englantiin 4.1. takaisin ja olen joulun mummolassa ja lahden sinne ehka sitten joskus silloin 22. paiva tai jotakin. Haluaisin tavata ihmisia silloin 19.-21. paiva ja sitten joskus joulun jalkeen mutta ennen uutta vuotta. Joten kertokaa jooko koska teilla olisi aikaa tavata, koska mulla on kamala homma olla yhteydessa ihan kaikkiin ja kysella etta koska olisi aikaa ja niin. Olettaen nyt siis etta joku mut haluaa tavata. 8))))

Sitten tallainen kivakivakiva idea, tahdon menna kaymaan Taikalamppu Cafessa Helsingissa. Se vaikuttaa aivan ihanalle, onhan se talvisinkin auki? Jos joku lahtisi mun kanssa vaikka sinne. Oon ihastunut taalla kovasti kahvilointiin, Suomessa en koskaan jaksanut (ja se oli kallista), mut taalla se ei tunnu ihan niin kalliilta ehka.


Talla hetkella oon valokuvaustunnilla, mutta koska _kaikki_ on Lontoossa niin tunneilla on ihan pari ihmista (sama oli art-lessonin kanssa) ja opettajat on siella kans lahes kaikki niin meilla on vaan "itsenaista opiskelua" ja joo, ei jaksa tehda yhtaan mitaan. Ei kukaan vahdi, kun olen vaan kirjastossa. Vasyttaa. En oo pitkaan aikaan (kai??) kattonu mitaan leffaa, voisin vaikka tanaan kattoa. Tekis kylla nyt ihan liikaa hirveesti mieli lahtea Starbucksiin istumaan koko illaks ja kirjottamaan kirjeita ja ja ja mut emma oikein tiia jaksanko kuitenkaan, maksaa niin paljon lahtea vaan sen takia Centreen. Ehka tyydyn kotonaolemiseen. Tylsaa! Olispa joku kaveriks Starbuckseilee ni voisin lahteaki. Iidalla on kylla tanaan vapaapaiva. Pitaapa kattoa.
Mulla on unelma! Arvatkaa minne tahdon! (siis joskus, en nyt viela pitkaanpitkaan aikaan) Ja arvatkaahan mihin alan saastamaan! ehka joskus ainaski.
Ma tahdon PRINCE EDWARD ISLANDILLE. No ei se ollut uusi juttu. Mutta nyt aion oikeasti lahtea sinne. Siis joskus. En ehka viela ainaskaa kymmeneen vuoteen. Se tuntuu niin kauniilta ajatukselta. Niin kauniilta. Ja vahan kaukaselta. Unelmalta. Etein siita vaikka mita tietoa netista ja oh.

omnomnom ♥

17. marraskuuta 2009



Siivottiin huone. Tuntuu kipeältä, päätä särkee ja on kuuma ja kylmä ja tyhmä olo ja sitten konttailen hankaamalla kengällä kokolattiamattoa. Mä en ikinä hanki kokolattiamattoa.

Asia on nyt vain niin, että mulla ja Annalla on näkemyseroja ihan kaikissa pienimmissäkin asioissa. Me vaan eletään eri tahtiin, paitsi no mennään samaan aikaan nukkumaan ja herätään samaan aikaan, mutta se ei merkkaa mitään kun puhutaan samaan tahtiin elämisestä. Jos meidän pitäisi hengittää samoilla keuhkoilla niin tukehduttais varmaan minuutissa. Ja toisten ihmisten kanssa voisin elää sillä tavalla vaikka koko elämän. Jos nyt puhutaan siitä että miten meillä vaan olis tapana vaikka hengittää. Olipa huono vertauskuva.

Koulussa on ollu kaksi palohälytystä viikon tai puolentoista sisään. Päivittelen niitä ihan samalla tavalla kun kaikki muutkin, mutta koska ne ei ole sattuneet silloin kun olisi pahin rankkasade, niin ei ne mua oikeasti ole haitannut. Tykkään kyllä tunneista, mutta on se kivaa kun tunteja kuluu siihen että kävellään urheilukentälle ja seistään siellä ja kaikki nauraa tai on hiljaa, tai siis pitäisi olla hiljaa.

Keskiviikko-aamuna kouluun tulee koulutarkastajia - tai niin mä käsitin, sanottuahan ei ole että käsitin oikein. Kässänopettaja puhui niistä ja oli ylimääräinen Assembly tänään sen takia: kaikkia käskettiin käyttäytymään esimerkillisesti silloin kun ne on tuolla. Kukaan ei tykkää kuulemma niistä, enkä ihmettele, mutta mun mielestä tää on ihan jännää. Toivottavasti en tee vahingossa mitään tyhmää. Ne saattaa kuulemma kysyä tunneillakin jotakin että mitä tavoitteita on ja miksi opiskelee juuri sitä ainetta ja jotain muutakin jota en ymmärtänyt ja meitä kehotettiin miettimään näihin kaikkiin hyvät vastaukset. Toivon paljosti ettei ne kysy multa, tosin pelästyisin varmaan niin paljon että sanoisin vaan etten ymmärtänyt kysymystä.

Mulla oli jännä olo tänään. Seisoin oven takana sateessa, onneksi siinä on pieni ovisyvennys. Luen Runotyttöjä ja mä vaan rakastan niitä kirjoja. Nukuin taas melkein kahden tunnin päiväunet ihan huomaamattani. Nukkumaan alkaminen on kivaa, mutta se ei ole kivaa kun herää sitten pimeällä. Vielä inhottavampaa on jos huoneeseen ei kajasta edes katulamppujen keltaista valoa vaan Anna on sulkenut verhot. Tää on taas yksi asia joka mua suuresti ärsyttää. Sitä ärsyttää ehkä vastaan se että mä en halua sulkea verhoja. Mä en vaan jaksa kapinoida sitä vastaan. En vaan millään meinaa hyväksyä sitä että se sulkee verhot joka ilta heti kun tulee pimeää (viiden aikaan) ja sitten musta tuntuu koko loppu illan aina täällä meidän huoneessa ollessa että kello on jo kauheen paljon. Tämä huone on niin pieni että tänne tulee ihan synkkää. Sitä paitsi katulamput valaisee oikeasti ihan kivasti tätä meidän huonetta ja musta oisi kiva nukkuakin verhot auki. Avaan niitä salavihkaa aina vähäsen eikä se sitten koskaan enää sulje niitä. Vaikka kyllä mä tiedän että on ihan loogista laittaa verhot kiinni kun tulee pimeää ja huoneessa on valot ettei kaikki ohikulkijat näe sisälle. Mutta silti.

Oon puhunut tänään Annan kanssa ennätysmäisen paljon lähiviikkoihin verraten. Ehkä jopa kahdeksan ja puoli lausetta.

Piirsin Annan ja Kathleenin kanssa alakerrassa, tai no ne oli ensin piirtämässä ja mä nukuin mutta kun heräsin ja olin ihan unenpöpperössä niin sitten menin kattomaan telkkaria siihen niiden viereen ja katselin mitä Kathleen piirsi ja se selitti mulle ihan innoissaan, ja sitten se haki mullekin paperia ja käski piirtämään.
Mun itsetunto piirtämisen kanssa on niin pohjalla ettei mua ees kamalasti huvittanut piirtää, mutta se on pohjalla vaan siksi että meidän kuvisryhmä on täynnä ihan ylihyviä piirtäjiä. Se on ihan hyvä, mutta ei kivaa. Opin siellä paljon kun odotukset tuntuu olevan aika korkealla, opettajatkin on kyllä suoraan sanonut että tuo on tosi korkeatasoinen ryhmä. Mutta oon mä saanut silti siellä kehuja vaikka on human form aiheena ja olen ihan ylpeä että pärjään siellä. Piirsin oudon kuvan jossa oli söpö punahiuksinen tyttö, se ojensi sydäntä semmoiselle toiselle joka oli siinä etualalla suurena ja takana oli musta taivas ja oranssi maa. Se oli ruman värinen vaikka yleensä värit on mun vahva puoli. Mutta Kathleen tykkäsi siitä ja esitteli sitä Madelille, Michaelille ja Annalle ja kaikki kehui sitä. Peter on taas Skotlannissa kai, tuntuipa se olevan vähän aikaa kotona tällä kertaa.


Runotytöistä vielä. Mun pitää kertoa teille siitä miten tärkeitä ne kirjat on mulle. Sain ensimmäisen synttärilahjaksi eräiltä lapsuudenystäviltäni kun täytin ehkä 10 vuotta ja totesin tässä juuri yksi päivä, että se taitaa olla paras lahja mitä ikinä olen saanut. Tai onhan läppäri ollut myös, samoin kamera (jonka kyllä periaatteessa ostin omilla rahoilla) ja sitten Niimu (nalleni siis). Kamera ja läppäri ei kuulosta niin tunteikkailta jutuilta, no kamera kyllä on, mutta kyllä ne on niin tarpeellisia että ne pitää luokitella tosi hyviksi jutuiksi. Mutta ne on semmoisia jotka olen itse halunnut ostaa ja päättänyt ostaa tai saada. Niimun äiti halusi mulle ostaa, ja se oli ihana juttu, se on mulle jo tosi tärkeä vaikka on ollut mulla vasta muutaman kuukauden. Nukun ihan joka yö sen vieressä, ihan kiinni siinä. Ei tartte nukkua yksin.


Mutta Runotyttöihin. Runotyttö-sarja koostuu kolmesta L.M. Montgomeryn 1920-luvulla kirjoittamasta kirjasta: Pieni Runotyttö, Runotyttö Maineen Polulla sekä Runotyttö Etsii Tähteään. En osaa sanoa mistä pidän enimmän, mutta tavallaan Pienestä Runotytöstä, koska olen lukenut sen eniten monta kertaa, ja ensimmäisen kerran kun sen kuulin, äiti luki sen mulle ääneen.
Olen aina samaistunut kirjojen päähenkilöön, Emiliaan. Ei sitä voi kertoa miten ja miksi niin paljon, mutta olen vain. Emiliassa on kuitenkin niin paljon eriäkin ettei mua ahdista, ja näiden kirjojen hahmot, vaikkakin sijoittuvat ihan eri aikaan missä itse elän, ovat ehkä todellisempia kuin minkään muiden kirjojen, vaikka olenkin paljon kirjoja lukenut ja monia rakastanut.
Luen Runotyttö-kirjat noin kolme kertaa puolessatoista vuodessa läpi, lukukertoja on kertynyt lähemmäs kymmenen (aloitin 10-vuotiaana, nyt olen 17). Löydän niistä aina uutta, ja olen varma, etten ikinä niihin voi kyllästyä. Olen niin onnellinen että pidin pääni ja otin nuo kolme kirjaa mukaan, vaikka ne tuntuivat vievän liikaa painoa ja tilaa matkalukustani. Aloitin lukemaan sarjaa taas noin puolitoista viikkoa sitten, nyt olen toisen kirjan puolessa välissä. Haluaisin alleviivata kaikki kauniit lauseet ja sanat, mutten pysty, muistan niitä ulkoa ja luen ne joka kerta uudelleen ja uudelleen. Saan paljon huvia näistä kirjoista, niissä on huumoria joka kerrottuna ei ole mitään, mutta kirjan miljööseen liitettynä toimii uskomattoman hyvin - ainakin minuun. Olen nauranut "nuuskivalle albatrossille" sekä "täiselle liskolle" vaikka kuinka kauan. Harmi että Ilse luopui voimasanoistaan.
Emilia kasvaa, aikuistuu, muttei koskaan pääse irti siitä mikä hänessä on: kirjoittaminen. Jos hän päästäisi irti, voisi hänestä kadota joku semmoinen joka on vaan niin tärkeää ja semmoista ettei ole ihan kokonaan aikuinen koskaan. Nämä kirjat melkein saa mulle aikaan leimahduksia, ja se on paljon. Mä olen aina tuntenut jotain suurta yhteyttä juuri näiden leimahduksien kautta Emiliaan ja mun olo on aina tyhjä kun saan nämä kolme tuttua ja rakasta kirjaa luettua.
Näin joskus viime kesänä muutaman jakson näistä kirjoista tehtyä tv-sarjaa, mutta se ei tehnyt muhun minkäänlaista vaikutusta ja olen pyrkinyt unohtamaan sen niin hyvin kuin vain suinkin. Hahmot ei olleet siinä eläviä niin kuin kirjoissa, ja kun kirjat merkitsee näin paljon, ei niistä ikinä täydellistä ohjelmaa voi tehdäkään muuta kuin mielessään.
Ensimmäinen kirja on hiukan erilaista sarjaa ikään kuin toiset, kanneltaan siis, mutta sisällöltään ei toki. Olen miettinyt ostavani tämän vuoden aikana nuo kirjat englanniksi täältä, mutten ole varman kykenisinkö niitä lukemaan. En kielitaidon puutteesta johtuen, vaan lähinnä siksi, että ne ovat minulle kaikista rakkaimpia omalla äidinkielelläni, ehdottomasti. Kun olen niitä niin kauan siten lukenut.


Tällä hetkellä Emilia on Shewsburyssa, opiskelee lukiossa ja asuu inhottavan Ruth-tätinsä luona. Hän on lähdössä kävelemään takaisin Uuteen Kuuhun, koska ovet on hänen edestään lukittu. Tottahan toki hän voisi mennä Ilselle, mutta siitä saisi koko koulu kuulla, ja mikäli hän soittaisi vaskikolkutinta koetellen Ruth-tädin hermoja ja tämä avaisi oven, saisi hän siitäkin kuulla viikkokausia.
Kirjoissa on ihana ja älyttömän pieni fontti. Rakastan sitä. Kirjat tuntuvat kulkevan pienestä fontista huolimatta nopeasti - liian nopeasti. Ne saavat minut taas kirjoittamaan enemmän ja uudelleen, muistamaan sen mikä oli minulle tehtyä. Ne saavat minut uskomaan, löytämään, muistamaan, unohtamaan. Rakastan.


--

Höh, tämä blogiteksti pääsee nettiin ehkäpä vasta huomenna. Tai ei mitään ehkäpä, vaan siis pääsee. Kysyin saisinko käyttää nettiä, mutta Anna on menossa siihen. Kahdeksalta (kello on kuutta vailla). Kysyin kuinka kauan se siinä aikoo olla. Vastaus oli kauan. Ehkä kaksi tuntia. Okei, kyllä mä olen siinä paljon, niin ei se mitään, kyllä se saa olla, mutta voi kun olisin sen tiennyt jo aiemmin niin olisin päässyt julkaisemaan tämän tekstin ja peri kuvaa. Voi kun. Mutta huomenna. Tänään käyn sitten nukkumaan. Ajoissa. Ennen kymmentä. Juuri niin teen.

16. marraskuuta 2009

Istun koulussa, kohta alkaa kassantunti.

Valokuvaustunnilla oli ihan kivaa, sain jotain aikaankin. Kirjoittelin analyyseja kuvista ja tekstia valokuvaajista ja juttelin opettajan kanssa. Se yritti selittaa mulle semmoista paperillista vaikeaa tekstia helpommin, tajusinkin. Tunnin jalkeen kysyin viela toisesta paperista oliko se tarkea ja kun se naki sen mun paperin kun olin kaantanyt jokaisen sanan siita (siis sillain sisallollisesti kirjoittanu kaiken uudelleen) niin se oli ihan ihmeissaan et miten sa oot kerinny noin paljon kaantamaan. Kysyin viela josko se selittais mulle jotain siita paperista, kun ne mun kaannokset oli sairaan huonoa suomea eika niista lauseista saanut mitaan tolkkua. Tunnin jalkeen se sit yhdelle pojalle viela esitteli sita mun paperia ku se poika ei ois meinannu jaksaa lukea sita sen omaa paperia ja sano etta kato miten paljon Iineksen pitaa nahda vaivaa tan eteen ku sa sen sijaan voit vaan lukea sen. :D Taisin ansaita aika roimasti ahkeruuspisteita. Tietaakseni taalla ei vaan tuntiaktiivisuus ees vaikuta arvosanaan, mutta saattaahan ne sitten kuitenkin vaikuttaa jos on ollut tunneilla hyvin. Mutta kun kasittaakseni 50% tulee portfoliosta ja 50% tulee exameista niin eipa siina enaa millaan muulla kamalasti ole tilaa?? En tieda. Ei ne numerot taalla ees merkitse, mutta haluisin silti hirveesti saada arvosanaks A valokuvauksesta. En tosiaan tieda kuinka mahdollista se on.
Mulla on uus paita joka on ostettu H&M:sta poikien puolelta ja tietysti yhdella pojalla tanaan oli heti sitten samanlainen oivoi. Jotenkin hassua. En tieda oliko se sen pojan mielesta yhta hassua.
Eilen oli illalla ihan sairaan epatoivonen olo, ekaa kertaa semmonen olo et haluisin oikeesti lahtea kotiin. Kiitokset Inkalle ku se lahetti Rosalle viestin etta soittais mulle ja Rosalle kun se sit soitti ja Liisalle ja Tarulle ja Ilonalle kun ne jutteli mun kanssa. Helpotti kaikki keskustelut oloa sen verran etten ollut enaa semmonen itkeva moykky vaan pystyin menna nukkumaan ja sain nukuttuakin ja vaikka herasin tana aamuna vasyneena niin paremmilla mielin. Nyt on ihan kiva olla koulussa ja vaikka tuntuu jotenki tyhjalta, niin kylla ma nyt oon taas ihan ilonen tan Englannin kanssa ja sen kanssa etta oon mina.
Tahtoisin vaan ystavia.

14. marraskuuta 2009

13. marraskuuta 2009

Tänään oli tunnelmaa. Kävelin keskustassa. Kiertelin kauppoja. Ahdistuin.

Sitten.

Ulkona satoi paljon vettä. Paljon. Oli tuulista. Lainatakseni Aila Meriluotoa: "Oli liian tuulista olla olemassa." Löysin nurkkani Starbucks-cafesta grande-kokoisen kaakaokupin takaa. Istuin sohvalla ja kirjoitin kirjettä. Odotin ihmisiä ja hengitin. Ulkona satoi. Satoi satoi satoi myrskysi. Minä istuin ja mietin. Kuinka sattuikaan? Mietin tulevaa, mietin tätä hetkeä, mietin sitä miten paljon tämä on. Rakastan maailmaa. Rakastan elämää.

Leimahdus. Hetken pieni häivähdys, silmänräpäys. Ja minä istuin siinä edelleen. Siinä oli kaksi tyttöä, tai no naista. Vaaleahiuksisen katse oli ymmärtävä. Olisin halunnut kiittää häntä olemassaolostaan. Toinen näytti juuri siltä että hän kuului siihen. Istumaan. Nauttimaan elämästä ja purkamaan sitä.

Lähdin ulos. Huomenna me mennään luistelemaan. Mulla on ruudullinen paita. Ja keltainen. Ja musta tuntuu että olen ihastunut. Koko maailmaan. Ja häneen.
Istun koulussa kirjastossa ja koitan saada nettiä toimimaan. Joka kerta kamala tappelu ja odottaminen sen kanssa että se toimisi ja miljoona vianmääritystä, ja yleensä mikään ei auta ja sitten se alkaa vaan yhtäkkiä toimimaan..

Eilen oli tosi hienoja keskusteluja mesessä. Ja suuresti ilahduttava (AIVAN IHANA) sähköposti Rosalta. Siihen vastailin pitkästi ja tuntui ihanalta kirjottaa ja ihanalta se että on olemassa joku semmoinen kuin Rosa, johon on niin semmoinen yhteys. Sitten vielä sain kirjeen Sirjalta. Nyt mulla on Maisan ja Sirjan kirjeet vastattavana, oi ihanaa, saisinkohan tänään tässä hyppytunneilla aikaan. Koulu ei vaan ehkä ole maailman inspiroivin ympäristö vastata, vaan täällä uppoudun mieluummin kirjojen (tai netin) ihmeellisiin maailmoihin ja sitten kotona tuntuu paljon kivemmalta kirjottaa kirjeitä - olettaen että saa olla rauhassa.

Tulin kirjastoon jonkun verran Annan jälkeen ja kauniisti kivasti menin sen kanssa samaan pöytään istumaan enkä ollu sillain että nojoo, enpä istu sun kanssa samaan pöytään, koska se on vaivauttavaa (niinku se vähän onki), mutta Anna jopa hymyili mulle, hienoa. Sit joku tyttö kysyi meiltä et ollaanko menossa jouluks kotiin, koska se yritti selittää Annalle (siis itävaltalaiselle, eli tälle mun host-siskolle) että miks ihmeessä se ei käytä mahdollisuutta mennä jouluks kotiin.. Mut nojoo, sitten se tyttö kysy multa että "where do you live" ja oletin et Suomessa, koska oltiin just puhuttu kotimaistamme mut sitte olin et no ei sille sano mitään jos sanon jonkun paikan ja aattelin et ei se sitä voinu kysyä ja mitä ihmettä. Sit sanoin että Kingswoodissa, koska täällähän mä asun. Ja sit se oli et ei ei ja sanoin et öö no mun äidin kanssa 8DD Sitten tajusin et se tarkotti et mistä maasta oon ja sanoin että Suomesta, mutta siis ihan tyhmää kysyä tuollai, ois sitten kysyny "where are you from" niin oisin heti ymmärtäny. Mutta jos kysyy missä asun niin tällä hetkellä kylläa sun ihan Kingswoodissa.

Ärsyttää, miksi mun netti ei voi toimia??! Varsinkin kun se näyttää kun koittaa yhdistää, että se on yhdistetty, mutta sitten mikään ei toimi.

Tulin tänään kouluun nyt taas sillain tunnin myöhässä. Ja nukuin myös tunnin pidempään ku yleensä, eli johonkin kahdeksaan. En vaan jaksanu nousta ylös ja olin sammuttanu herätyskellon, mutta siis kun mun eka tunti alkaa 13.50 niin ei sillä oo niin väliä. Anna lähti joku puol tuntia mua ennen kouluun ja mä sit jäin Madelin kanssa sinne kahdestaan ja oletin et se ois sanonu jotain et mun pitäis kyllä jo olla koulussa, mut ei se sanonu mitään vaan pelkästään viivytteli mua ku se näytti hametta johon se eilen illalla ompeli paljetteja et millanen siitä oli tullu ja kaikkea. Sit ku se pyys mut yhdessä vaiheessa keittiöön niin luulin et olisin tehny jotain pahaa ja se haluis sanoa mulle siitä mut sit se vaan näytti et joo tässä on kananmunia, voit syödä näitä jos haluat. 8DD

Hauskaa kun kattoo koulun kirjastosta ja ei ole sumuista (kerrankin) niin näkee ihan tosi kauas. En tiedä onko toi Bristol centre vai Hanham (no tuskin) vai mikä se oikein on, mutta uskoisin et keskusta tai sit vaan asuinaluetta, mutta kuitenkin, se on tuolla kaukana ja näkyy vaan paljon taloja, mutta sitte kun on sumua, niin näyttää ihan oikeesti siltä et siellä ei oo mitään, tajusin vasta joku viikko sitten että näkee tuonne noin kauas täältä.

Meen tänään illalla Madelin keikalle vissiin, se pyys mut taas mukaan. Enkä koskaan viitti sanoa et en menis ja ei mulla mitään sinne menemistä vastaankaan ole. Aateltiin mennä Iidan kanssa huomenna luistelemaan, pitäis saada se paikka selville. Kysyin Melanielta tietääkö se, ja se sano et kannattaa kattoo netistä. Sit aattelin et voisin kysyä Annalta ku se ehkä tietäis tai sit Madelilta, mutta ei mun varmaan kannata ku ei ne varmaan kuitenkaan osaa neuvoa, tai Anna ei varmaan osaa neuvoa ja jos Madelilta pyytää neuvoa niin se puuttuu asioihin ihan liikaa sitten ja en saa mitään selvää mistään sitten kuitenkaan. Joten ehkä mä vaan katon netistä. Tosin huomennaki Madelilla on keikka ja mun ehkä pitää sit olla lasten kanssa ku huomenna Peter on sit menossa sen mukaan. Peter on taas kotona enkä meinaa oikeen tajuta sen puhetta edelleenkään, mut se on kyllä ihan tosi hauska ja mukava.

Oho, tänään on kolmastoista perjantai. Enää viis viikkoa siihen et lähden Suomeen. Kauheen outoa! Oon miettiny jo monta kertaa et miltä oikein tuntuu laskeutua Suomeen ja vielä enemmän: miltä tuntuu tavata taas perhe ja miltä tuntuu et kaikki puhuu suomea. Ihan vamana möläytän jotain sairaan tyhmää kun täällä olen tottunut puhumaan suomeksi ihan mitä huvittaa kun ei kukaan sitä kuitenkaan ymmärrä.
On ihana mennä Suomeen kyllä, mutta mietin just eilen että tuleekohan mun yhtään tänne ikävä. Ehkä sit tulis jos oisin pysyvästi menossa Suomeen, mutta kun pääsen takas niin ei varmaan sitte niin paljon. Tätä paikkaa kyllä tulis ikävä, sitä että mä asun nyt jossakin muualla kuin siinä samaisessa taloyhtiössä Vantaalla missä olen koko ikäni asunut. Ja että musta voi tuntua kodilta muuallakin, tavallaan. Tosin tuntuu tää paikka silti ihan eriltä, tietysti. Mutta tuntuu kuitenkin siltä että mä asun täällä.

Haluaisin tutustua ihmisiin, mutta ei se oikeasti oo niin kamalan helppoa. Ois kiva mennä sinne International Students -juttuun mut en tiedä koska. Enkä tiiä yhtään missä se on, mut Vicki lupas tulla mun kanssa sinne tai näyttää missä se on ja sillain. Koska oikeasti, en tahdo että jumitun tilanteeseen etten tunne oikein ketään ja sit ku lähden täältä kotiin ens kesänä ni en tiedä ketään ja ei tuu ikävä muuta ku tätä paikkaa. Koska nyt kun mietin, niin ihmisten puolesta ois melkein ihan sama jos joutusinki jättämään ne tänne. En varmaan kehenkään tulis pitämään kauheesti yhteyttä. Oon ollu täällä tosin kohta vasta 10 viikkoa mutta no tuntuu sekin jo aika pitkältä ajalta. Ja kun oon löytäny seurakunnan ja käyn koulussa ja en sitä kautta ole oikein tutustunu kamalasti kehenkään, niin tuntuu välillä vähän toivottomalta. Mut ei sitä tiedä jos koulusta vaikka löytäiski jonkun uuden kaverin tai jotakin, ihan yllättäen. Toivon niin. Ja rukoilen.

Alotin eilen kässässä semmoisen maisemajutun ja olin ihan innostunu siitä, tai että oli ideat siihen ja kaikkea, mutta sitten aloin tehdä siihen machine embroiderya ja se oli ihan kivaa ja joo sillai niin, mutta sitten tajusin et unohdin hoopin siitä. No, aattelin että eihän siinä mitään, kyllä se varmaan muutenki toimii. Mutta eipä oikein toiminu 8DD Se meni ihan ryppyyn koko juttu. Mutta siis näyttää se vieläki ihan kivalle, mutta mun pitäis saada samalla tavalla ryppyyn sit loputki siitä ja en tiedä ees että tahdonko jatkaa sitä tollasena enää. Saisin sen tänään ehkä jopa valmiiks jos vaan tekisin, muttaku en vaan jaksa tehdä tommosta tyhmää työtä ja tekis mieli alottaa alusta ja tehdä huovutuspohjalle koko juttu koska siitä varmana tulis paljonpaljon kivempi. Voisin myös vähän vaihtaa mun aihetta, mut en tiedä jaksanko alottaa koko suunnitteluprojektia ja kaikkea ihan alusta. Vaikka voisin jäädä tänään koulun jälkeen tekemään ja saada sen melkein valmiiksi, mutta siis niin, en tiedä jaksanko.

Eilen juttelin kässänopettajan kanssa ku se pitää pienen juttutuokion nyt meidän kaikkien kanssa ja katotaan yhdessä asioita mitkä menee kässän suhteen hyvin ja mitä pitäisi parantaa. Sit se laitto siihen semmoisen tason että onko paljon alla odotusten, vähän alla odotusten, odotusten mukaisesti työskentelee tai odotusten yli työskentelee. Se laittoi mulle ihan sen että työskentelen ihan odotusten mukaisesti tai sillain sen mukaisesti kun pitääki. Tottakai mä yritän paljon, mutta en oo kässässä mikään kamalan hyvä, niin tulin tosi iloseks tosta.
Sit eilen kun juttelin Patsyn kanssa niin se sanoi et mun opettajat oli kehunu mua ja sanonu et oon paljon parempi kuin mitä mun oletettais olevan tai mitä mun tarttis olla, tai siis että mulla on higher skills tai jotain joo niin. Tulin iloseks, koska ei se tommosta valehtelis. Ja kivaa jos opettajat tykkää ja kaikkea. Yritän saada arvosanaks A valokuvauksesta. Kuviksesta en tiiä, riittää melkein mikä vaan kunhan ei E tule ja sitte no kässästä en tiiä, siitäki parempi ku E mieluusti. Mut no en tiedä kuin mahdollista mun on saada toi A numeroksi valokuvauksesta, mutta yritän kovasti.

Huoh, netti ei vieläkään toimi, mutta mä siirryn nyt katsomaan Pasilaa, hahaa.

10. marraskuuta 2009

En jaksa nyt kirjoittaa, joten listaan teille 20 asiaa kuvina joita minulla on ikävä. Vain 20, joten älkää olko huolissanne jos ette mahtuneet tähän listaan, lähinnä poimin niitä asioita joita kuvina löysin.




1. Rosa

2. Oma huone (siellä on suvi, koska mulla on sitäki ikävä)

3. Äiti




4. Välipalat Rosan kanssa


5. Aku


6. Helsinkeily

7. Junamatkat (helsinkiin)




8. Suomalaiset ruokakaupat (ja ruoka)


9. Me kolme yhdessä



10. OMA PIANO


11. Yhteiset unet


12. Metsähippeily (ja sanna)



13. Kirkko ja Lepaanit (ja taas suvi hihii)


14. Ryttylä


15. Tällaset aamut ja tunnelmat ja ihan vähän koulu


16. Lumi


17. Kynttilät (täällä en niitä itse voi polttaa enkä muuallakaan ole nähny hö hö hö)


18. Yökyläily (rosalla)



19. Maa


20. TÄMMÖSET HETKET

PS: ei ole tärkeysjärjestyksessä


[näitä oli kiva listata, kenties vielä teen lisää kuvalistoja hihii]

7. marraskuuta 2009

Muuttaminen on kyllä kohtuullisen ärsyttävää, jopa tällä vähällä tavaramäärällä mikä mulla nyt on. Tavallaan se on kivaa. Jos paikka jonne on menossa, on kiva ja odottamisen arvoinen. Tänään oli.

IHANA OLLA KOTONA TAAS!

Siinä on mun tunnelmat tällä hetkellä. On ihana olla KOTONA taas, sanoin Madelillekin että tämä oikeesti alkaa tuntumaan KODILTA kun on ollut kaks viikkoo tuollaisessa paikassa missä me oltiin. Celia ja David oli ihan kivoi tänään ja kun tulin kirjastosta niin istuin siinä kattomassa telkkarii niiden kanssa ja rapsuttelin koiraa (en tiedä miten sen nimi pitäis kirjottaa, mutta se sanottii "zuukii") ja sitten Madel soitti et ne ois nyt siinä edessä ja oisin luullu et se nyt ois tullu sisälle saakka. Mut no sanottiin heipat sitten ja mentiin autolle ja lapset ja Madel oli autossa, ne sano et niillä oli meitä ikävä ja Kathleen ja Michael anto suklaarahat meille ja sit Madel kysy millasta oli, sanoin et ihan okei ja Anna sano et kamalaa 8DD Ja sit korjasin minäki et nojoo, ei kauheen kivaa. Kerrottiin kaikista tyhmistä säännöistä siellä ja Madel kauhisteli ja oli ihana olla taas tän perheen kans. Peter on taas Skotlannissa, niinkun normaalisti.

Lapset kerto meille innoissaan lomamatkastaan, tuli ihan mieleen lomamatkat mitä meki tehtiin ku oltiin pieniä, oli se aina jotenki niin hohdokasta. Joskus toivoo et vois palata hetkeks semmoseen tunnelmaan takas ku kaikki on täydellisesti sen takia et pääsee delfinaarioon ja vesipuistoon tai eläintarhaan ja koska saa asuu hotellissa. Oon kylläs en verran pieni lapsi et ehkä tommonen tepsis vieläki muhun. No, ainaski hotellissa asuminen.

Oli kiva kuunnella niiden juttuja ja illalla ne lupas näyttää meille valokuvia ja videoita. Lasten selitystä on aina niin ihana kuunnella.

Tultiin kotiin ja purin mun tavaroita vaikka kuin kauan, järjestelin kaikkea aika paljon uusiks ja nyt on kivan siistiä huoneessa. Laitoin myös jopa uuden julisteen uskaliaasti seinälle, toivottavasti mun ei tartte ottaa sitä pois. Ja yläsängystä tänne alasänkyyn niinkun mun pään päälle roikkumaan kaks Kamarimummun virkkaamaa perhosta (kyllä, perhosta mut se on eri asia kun ne on virkattui). Sitten askartelin itselleni uuden rahankeräysboksin, nyt se on muovinen ja liimasin siihen tarroja ja se on ihan suuriki. Mulla tulee olemaan pikkurahaa PALJON tämän vuoden jälkeen.

Mulla on ollu hassuja fiiliksiä siitä miten paljon tykkään olla täällä. On kiva olla täällä, ihan oikeesti kiva. Kun kävelin eilen Kingswoodissa niin tuntui kivalle olla, katsoin kellotornia ja alko vaan hymyilyttään, tuli jotenki niin kiva fiilis. Vaan siitä että oon täällä. Että mä oon aikalailla jo oppinu elämään täällä. Tää KAKSI KUUKAUTTA (legendaariset 2kk) teki sen tehtävänsä, emmä nyt sano et mun kieli välttämättä yhtäkkiä ois mitenkään parantunut, mutta kyllä mulle on tullu ihan erilainen olo. Oon ollu täällä kohta 9 viikkoa. YHEKSÄN VIIKKOA. Tavallaan se on ihan tosi pitkä aika, tavallaanhan se ei ole aika eikä mikään. On ihana päästä jouluna kotiin, mutta musta alkaa tuntua et mulla ei oo kyllä mitään ongelmaa tulla tänne takas joulun jälkeen. Tykkään olla täällä. Ainoo et ois kiva jos ois ystäviä. Sitten kaikki ois tosi hyvin. Niin hyvin että ihmettelisin miks en muuttais pysyvästi asumaan tänne. Vaikka oikeesti Suomi tuntuu kodilta silti kaikista eniten.

Olin eilen Iidan kanssa keskustassa tosiaan, oli kivaa. Oltiin siellä vasta joskus seittemän jälkeen, tai siis tavattiin sillon, koska itte vähän myöhästelin ja joo. Kaupat meni kaheksalta kiinni eikä muutenkaan huvittanu kierrellä kauppoja. Käytiin syömässä. Mä harvoin harrastan tämmöstä "käydään syömässä", paitsi ehkä Suomessa käytiin jossai Mäkissä aina Rosan kanssa ja no siis jotain tollasta, mutta ei täällä tuu käytyy missään. Ainoo että Bakerysta ostan aina ruokaa mut sitä ei lasketa. Ja oon kerran käyny Subwayssa ja kerran Pizza Hutissa siinä EF-jutussa. Mutta muuten en, ja mentiin semmoseen italialaiseen ravintolaan ja otettiin semmonen buffet-pöytäjuttu ja siellä oli sairaan hyvää ruokaa, eikä ollut siis mitenkään kallista kuitenkaan. Ei ollu mitään tungosta siellä ravintolassa ja vaan naurettiin ja syötiin ja naurettiin ja syötiin ja oli ihan tosi kivaa jotenkin. Semmosta että minä oon Englannissa, istun kaverin kanssa, nauran, juttelen ja syön. Käveltiin siinä vielä vähän aikaa ku lähdettiin ravintolasta ja päädyttiin istumaan ovisyvennykseen Bristol Universityn eteen kun alko sataa kamalasti. Ja sit tultiinkin jo pois. Oli kiva ilta!!

Ainiin, tämmöinen tiedotusasia kaikille: vaihdoin sähköpostiosoitettani. Se on nykyään siis emmesyys@gmail.com. En saa luettua hotmailin posteja koulussa, mutta mulla oisi tosi hyvää aikaa lukea ja kirjottaa maileja koulussa aina, niin koska pääsen lukeen gmailia niin päätin nyt sit vaihtaa sen sinne. Jos kuitenki lähetätte mulle jtn siihen vanhaan osotteeseen, niin kyllä mä toki luen sitten neki sähköpostit, mutta mulle ois kivempi ja helpompi jos kirjotatte tohon osotteeseen! ((:

Oon oppinu keksimään itselleni ihan tyhjästä tekemistä, ja siksi on aika kivaa että nyt tuntuu että ois vaikka mitä tekemistä koko ajan. Tai kun täällä nyt vaan on paljon enemmän tekemistä. Aina voi olla vaikka lasten kanssa jos ei oo muuta.

Ulkona sataa ja se tuntuu tosi kauniilta.