17. marraskuuta 2009



Siivottiin huone. Tuntuu kipeältä, päätä särkee ja on kuuma ja kylmä ja tyhmä olo ja sitten konttailen hankaamalla kengällä kokolattiamattoa. Mä en ikinä hanki kokolattiamattoa.

Asia on nyt vain niin, että mulla ja Annalla on näkemyseroja ihan kaikissa pienimmissäkin asioissa. Me vaan eletään eri tahtiin, paitsi no mennään samaan aikaan nukkumaan ja herätään samaan aikaan, mutta se ei merkkaa mitään kun puhutaan samaan tahtiin elämisestä. Jos meidän pitäisi hengittää samoilla keuhkoilla niin tukehduttais varmaan minuutissa. Ja toisten ihmisten kanssa voisin elää sillä tavalla vaikka koko elämän. Jos nyt puhutaan siitä että miten meillä vaan olis tapana vaikka hengittää. Olipa huono vertauskuva.

Koulussa on ollu kaksi palohälytystä viikon tai puolentoista sisään. Päivittelen niitä ihan samalla tavalla kun kaikki muutkin, mutta koska ne ei ole sattuneet silloin kun olisi pahin rankkasade, niin ei ne mua oikeasti ole haitannut. Tykkään kyllä tunneista, mutta on se kivaa kun tunteja kuluu siihen että kävellään urheilukentälle ja seistään siellä ja kaikki nauraa tai on hiljaa, tai siis pitäisi olla hiljaa.

Keskiviikko-aamuna kouluun tulee koulutarkastajia - tai niin mä käsitin, sanottuahan ei ole että käsitin oikein. Kässänopettaja puhui niistä ja oli ylimääräinen Assembly tänään sen takia: kaikkia käskettiin käyttäytymään esimerkillisesti silloin kun ne on tuolla. Kukaan ei tykkää kuulemma niistä, enkä ihmettele, mutta mun mielestä tää on ihan jännää. Toivottavasti en tee vahingossa mitään tyhmää. Ne saattaa kuulemma kysyä tunneillakin jotakin että mitä tavoitteita on ja miksi opiskelee juuri sitä ainetta ja jotain muutakin jota en ymmärtänyt ja meitä kehotettiin miettimään näihin kaikkiin hyvät vastaukset. Toivon paljosti ettei ne kysy multa, tosin pelästyisin varmaan niin paljon että sanoisin vaan etten ymmärtänyt kysymystä.

Mulla oli jännä olo tänään. Seisoin oven takana sateessa, onneksi siinä on pieni ovisyvennys. Luen Runotyttöjä ja mä vaan rakastan niitä kirjoja. Nukuin taas melkein kahden tunnin päiväunet ihan huomaamattani. Nukkumaan alkaminen on kivaa, mutta se ei ole kivaa kun herää sitten pimeällä. Vielä inhottavampaa on jos huoneeseen ei kajasta edes katulamppujen keltaista valoa vaan Anna on sulkenut verhot. Tää on taas yksi asia joka mua suuresti ärsyttää. Sitä ärsyttää ehkä vastaan se että mä en halua sulkea verhoja. Mä en vaan jaksa kapinoida sitä vastaan. En vaan millään meinaa hyväksyä sitä että se sulkee verhot joka ilta heti kun tulee pimeää (viiden aikaan) ja sitten musta tuntuu koko loppu illan aina täällä meidän huoneessa ollessa että kello on jo kauheen paljon. Tämä huone on niin pieni että tänne tulee ihan synkkää. Sitä paitsi katulamput valaisee oikeasti ihan kivasti tätä meidän huonetta ja musta oisi kiva nukkuakin verhot auki. Avaan niitä salavihkaa aina vähäsen eikä se sitten koskaan enää sulje niitä. Vaikka kyllä mä tiedän että on ihan loogista laittaa verhot kiinni kun tulee pimeää ja huoneessa on valot ettei kaikki ohikulkijat näe sisälle. Mutta silti.

Oon puhunut tänään Annan kanssa ennätysmäisen paljon lähiviikkoihin verraten. Ehkä jopa kahdeksan ja puoli lausetta.

Piirsin Annan ja Kathleenin kanssa alakerrassa, tai no ne oli ensin piirtämässä ja mä nukuin mutta kun heräsin ja olin ihan unenpöpperössä niin sitten menin kattomaan telkkaria siihen niiden viereen ja katselin mitä Kathleen piirsi ja se selitti mulle ihan innoissaan, ja sitten se haki mullekin paperia ja käski piirtämään.
Mun itsetunto piirtämisen kanssa on niin pohjalla ettei mua ees kamalasti huvittanut piirtää, mutta se on pohjalla vaan siksi että meidän kuvisryhmä on täynnä ihan ylihyviä piirtäjiä. Se on ihan hyvä, mutta ei kivaa. Opin siellä paljon kun odotukset tuntuu olevan aika korkealla, opettajatkin on kyllä suoraan sanonut että tuo on tosi korkeatasoinen ryhmä. Mutta oon mä saanut silti siellä kehuja vaikka on human form aiheena ja olen ihan ylpeä että pärjään siellä. Piirsin oudon kuvan jossa oli söpö punahiuksinen tyttö, se ojensi sydäntä semmoiselle toiselle joka oli siinä etualalla suurena ja takana oli musta taivas ja oranssi maa. Se oli ruman värinen vaikka yleensä värit on mun vahva puoli. Mutta Kathleen tykkäsi siitä ja esitteli sitä Madelille, Michaelille ja Annalle ja kaikki kehui sitä. Peter on taas Skotlannissa kai, tuntuipa se olevan vähän aikaa kotona tällä kertaa.


Runotytöistä vielä. Mun pitää kertoa teille siitä miten tärkeitä ne kirjat on mulle. Sain ensimmäisen synttärilahjaksi eräiltä lapsuudenystäviltäni kun täytin ehkä 10 vuotta ja totesin tässä juuri yksi päivä, että se taitaa olla paras lahja mitä ikinä olen saanut. Tai onhan läppäri ollut myös, samoin kamera (jonka kyllä periaatteessa ostin omilla rahoilla) ja sitten Niimu (nalleni siis). Kamera ja läppäri ei kuulosta niin tunteikkailta jutuilta, no kamera kyllä on, mutta kyllä ne on niin tarpeellisia että ne pitää luokitella tosi hyviksi jutuiksi. Mutta ne on semmoisia jotka olen itse halunnut ostaa ja päättänyt ostaa tai saada. Niimun äiti halusi mulle ostaa, ja se oli ihana juttu, se on mulle jo tosi tärkeä vaikka on ollut mulla vasta muutaman kuukauden. Nukun ihan joka yö sen vieressä, ihan kiinni siinä. Ei tartte nukkua yksin.


Mutta Runotyttöihin. Runotyttö-sarja koostuu kolmesta L.M. Montgomeryn 1920-luvulla kirjoittamasta kirjasta: Pieni Runotyttö, Runotyttö Maineen Polulla sekä Runotyttö Etsii Tähteään. En osaa sanoa mistä pidän enimmän, mutta tavallaan Pienestä Runotytöstä, koska olen lukenut sen eniten monta kertaa, ja ensimmäisen kerran kun sen kuulin, äiti luki sen mulle ääneen.
Olen aina samaistunut kirjojen päähenkilöön, Emiliaan. Ei sitä voi kertoa miten ja miksi niin paljon, mutta olen vain. Emiliassa on kuitenkin niin paljon eriäkin ettei mua ahdista, ja näiden kirjojen hahmot, vaikkakin sijoittuvat ihan eri aikaan missä itse elän, ovat ehkä todellisempia kuin minkään muiden kirjojen, vaikka olenkin paljon kirjoja lukenut ja monia rakastanut.
Luen Runotyttö-kirjat noin kolme kertaa puolessatoista vuodessa läpi, lukukertoja on kertynyt lähemmäs kymmenen (aloitin 10-vuotiaana, nyt olen 17). Löydän niistä aina uutta, ja olen varma, etten ikinä niihin voi kyllästyä. Olen niin onnellinen että pidin pääni ja otin nuo kolme kirjaa mukaan, vaikka ne tuntuivat vievän liikaa painoa ja tilaa matkalukustani. Aloitin lukemaan sarjaa taas noin puolitoista viikkoa sitten, nyt olen toisen kirjan puolessa välissä. Haluaisin alleviivata kaikki kauniit lauseet ja sanat, mutten pysty, muistan niitä ulkoa ja luen ne joka kerta uudelleen ja uudelleen. Saan paljon huvia näistä kirjoista, niissä on huumoria joka kerrottuna ei ole mitään, mutta kirjan miljööseen liitettynä toimii uskomattoman hyvin - ainakin minuun. Olen nauranut "nuuskivalle albatrossille" sekä "täiselle liskolle" vaikka kuinka kauan. Harmi että Ilse luopui voimasanoistaan.
Emilia kasvaa, aikuistuu, muttei koskaan pääse irti siitä mikä hänessä on: kirjoittaminen. Jos hän päästäisi irti, voisi hänestä kadota joku semmoinen joka on vaan niin tärkeää ja semmoista ettei ole ihan kokonaan aikuinen koskaan. Nämä kirjat melkein saa mulle aikaan leimahduksia, ja se on paljon. Mä olen aina tuntenut jotain suurta yhteyttä juuri näiden leimahduksien kautta Emiliaan ja mun olo on aina tyhjä kun saan nämä kolme tuttua ja rakasta kirjaa luettua.
Näin joskus viime kesänä muutaman jakson näistä kirjoista tehtyä tv-sarjaa, mutta se ei tehnyt muhun minkäänlaista vaikutusta ja olen pyrkinyt unohtamaan sen niin hyvin kuin vain suinkin. Hahmot ei olleet siinä eläviä niin kuin kirjoissa, ja kun kirjat merkitsee näin paljon, ei niistä ikinä täydellistä ohjelmaa voi tehdäkään muuta kuin mielessään.
Ensimmäinen kirja on hiukan erilaista sarjaa ikään kuin toiset, kanneltaan siis, mutta sisällöltään ei toki. Olen miettinyt ostavani tämän vuoden aikana nuo kirjat englanniksi täältä, mutten ole varman kykenisinkö niitä lukemaan. En kielitaidon puutteesta johtuen, vaan lähinnä siksi, että ne ovat minulle kaikista rakkaimpia omalla äidinkielelläni, ehdottomasti. Kun olen niitä niin kauan siten lukenut.


Tällä hetkellä Emilia on Shewsburyssa, opiskelee lukiossa ja asuu inhottavan Ruth-tätinsä luona. Hän on lähdössä kävelemään takaisin Uuteen Kuuhun, koska ovet on hänen edestään lukittu. Tottahan toki hän voisi mennä Ilselle, mutta siitä saisi koko koulu kuulla, ja mikäli hän soittaisi vaskikolkutinta koetellen Ruth-tädin hermoja ja tämä avaisi oven, saisi hän siitäkin kuulla viikkokausia.
Kirjoissa on ihana ja älyttömän pieni fontti. Rakastan sitä. Kirjat tuntuvat kulkevan pienestä fontista huolimatta nopeasti - liian nopeasti. Ne saavat minut taas kirjoittamaan enemmän ja uudelleen, muistamaan sen mikä oli minulle tehtyä. Ne saavat minut uskomaan, löytämään, muistamaan, unohtamaan. Rakastan.


--

Höh, tämä blogiteksti pääsee nettiin ehkäpä vasta huomenna. Tai ei mitään ehkäpä, vaan siis pääsee. Kysyin saisinko käyttää nettiä, mutta Anna on menossa siihen. Kahdeksalta (kello on kuutta vailla). Kysyin kuinka kauan se siinä aikoo olla. Vastaus oli kauan. Ehkä kaksi tuntia. Okei, kyllä mä olen siinä paljon, niin ei se mitään, kyllä se saa olla, mutta voi kun olisin sen tiennyt jo aiemmin niin olisin päässyt julkaisemaan tämän tekstin ja peri kuvaa. Voi kun. Mutta huomenna. Tänään käyn sitten nukkumaan. Ajoissa. Ennen kymmentä. Juuri niin teen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti