19. joulukuuta 2009

Suomessa sitten. Tuntuupa oudolle kirjottaa blogia täällä, mutta ehkä mä voin siltikin. Sikäli kun ketään kiinnostaa nyt kun näen kuitenkin ihmisiä täällä sillain niin kaikki tietää ilman blogiakin mitä mulle kuuluu.

Eli siis, tämä päivä alkoi siitä kun heräsin ja kävin suihkussa ja olin lasten kanssa kotona siinä aamulla, söin niitten kanssa aamupalaa, sit vietiin ne kouluun Madelin kanssa ja sit Madel heitti mut Kingswoodiin ja autto kantamaan laukut bussille. Sitten myöhästyin juuri 41:stä ja 43:n piti tulla 9:20 mutta se oli 3min myöhässä ja se oli aika kohtalokkaat kolme minuuttia.

Myöhästyttiin Heathrow'lle lähtevästä coachista sitten ja jouduttii ostaa kokonaan uudet liput, harmitti ja inhotti ku Iidallaki meni sit ihan turhaan rahaa mun takia kun olin myöhässä, vaikka se ei sillain ollutkaan mun syy tai siis jooo en tiedä. Mut sitte 11am lähti seuraava bussi kohti Heathrow'ta ja silläkin kerettiin oikein hyvin. Syötiin matkalla siinä ja puhuttiin tyhmiä juttuja. Vielä se oli ihan okei kun oltiin ainoot suomalaiset bussissa..

Sitten päästiin lentokentälle, siellä oli ihan helppo liikkuu ja päästiin perille, tuli jotain suomalaisii siinä vastaan tai jonotettiin check inniin samaan aikaan ja vähänkö oli outo kuulla suomee ja aluks se kuulosti vaan joltain muminalta eikä sitä ees meinannu tajuta. Tuntupa oudolle. Oikeasti! Selvittiin siitä ja vaakaki oli rikki niin eihuolta vaikka oiski ollu liikakiloja, tosin musta tuntuu ettei mulla ainaskaan ollu. Sit mentiin turvatarkastukseen aika pian siitä ja hyihyi pitkät jonot ja kuuma ja kaikkea mut ihan okei silti kuitenkin, ei piipannut eikä mitään ja päästiin sinne kansainväliselle puolelle. Sit siellä kierrettiin pari jotain kauppaa, kamalasti ei ollu intoa siihen vaan sen takia että sairaan painavat kantamukset mukana ja muutenkin. Meidän lennon piti lähteä 15.15 mutta se sit lähtikin 16.00, portti aukes 15.25 ja sillon kun mentiin sinne niin porttia ei vielä näkyny, se tuli siihen taululle vasta joskus 15.15 ehkä, joten hengailtiin ympäriinsä ja sit lähdettiin lähtöportti numero yhdeksää kohti. Siellä oli paljon suomalaisia, tuntu että sekoon siihen!

Lentokoneessa fiilikset oli tosi oudot. Möläytettiin molemmat pari kertaa jotain tosi tyhmää kun päähän ei vaan mahtunu se että kaikki tosiaan ymmärtää. Välillä nukuttiin, sit luettiin lehteä, syötiin jotain ja nukuttiin vähän lisää. Kun alettiin laskeutua niin tuntu että kaikki tunteet tulee pintaan ja samalla on ihan numb, tuntu ettei todellakaan tahdo nähdä omaa perhettä, tuntu et kaikki asiat ja samalla ei mikään on muuttunu 4 kuukaudessa eikä tahdo kohdata sitä että jos joku on tai jos joku ei olekaan. Ei vaan halua.

Saatiin meidän tavarat tosi nopeesti siitä hihnalta ja sit Iida antoi mulle ihananihanan joululahjan (siellä oli lusikkahaarukkaveitsi semmonen juttu oi että hihi se on semmoinen JUTTU ja sitte ihana sienilaukku!) ja halattiin ja vähänku hyvästeltiin jo siinä. Jotenkin tiivisty se miten tärkee Iidasta on mulle tullu tuolla ollessa, ihan tositosi tärkee. Sit lähdettiin kävelemään siitä portista ei tullattavaa ja tiesin että ku ne liukuovet siitä aukee nii saatan nähdä jo mun perheen. Tuntu oudolle ja mua pelotti ihan kamalasti. Sit en nähnykään niitä hei ku menin siihen, yhtäkkii jostain sivulta kuului äidin ääni että iiineeees ja Iida lähti ihan toiseen suuntaan. Mut se oli ihan okei. Tosin sit vielä törmättii siinä ja meidän äidit vaihto keskenään pari sanaa. Tuntu oudolle.

Sit lähdettiin kotiin äidin, isän ja Akun kanssa. Ulkona on KYLMÄ ja lunta paljon ja kaunista ja ihana talvi. Autossa vaan naurettiin kaikelle ja juteltiin kaikkee, tultiin kotiin ja vähänkö tuntu oudolta olla täällä. Asiat ei oo kamalasti muuttunu paitsi eteisessä oon uus valokatkasija, olkkarissa ja äidin huoneessa on kattolamput ja meillä on uus telkkari. Eli siis mikään ei oo merkittävästi muuttunu, tuntuu kodilta. Toisaalta jotenkin eri tavalla kun odotti, ei semmoiselta leimuavalta ihanalta, vaikka ihanalta silti, vaan jotenkin semmoiselta että no tässä tämä nyt on, juuri semmoinen kuin se olikin. Ei mikään semmoinen yli-ihana millaiseksi sen joinakin epätoivon hetkinä Englannissa kuvitteli.

Syötiin yhdessä, kaakaota ja karjalanpiirakoita, teetä en halunnut kun mulla ihan varmana menis hermot suomalaisten teepussien kanssa. Englantilaiset on satakertaa parempia. Suomitee vie hermot. Oikeasti. Sit isä lähti kotiin siitä ja me jäätiin tänne, siivosin mun vaatekaapin ja raahasin kaikki vaatteet pyykkiin ja hyi ku ne haisi ihan mädälle, kiitos Englanti ja vuotava kostea kotitalo tästä. Nyt on siistiä ja tuntuu oudolle, on tilaa ja oma huone juuri semmoisena miksikä sen jätin ja en tiedä. Tavallaan ahdistaa että niin samanlaisena, tavallaan on ihana olla just täällä, mun omassaOMASSA huoneessa. Tuntui kyllä eilenki ihanalle nukkua yksin mun ja Annan huoneessa ku Anna lähti jo torstaina Sveitsiin. Voi kumpa se jäiski sinne.

Tuntuu kivalta et on kaikkea ohjelmaa Suomessa, pääsee näkemään ihmisiä ja muutenkin, mut samalla tuntuu että tää kaks viikkoo on ihan kiva joo mut oisimpa mä jo takas Englannissa ja miks mä ylipäänsäkään tulin tänne. Onneks ei sitten varmaan ehkä ole sitä ongelmaa et ois vaikea lähteä Englantiin takas. Ootan joulua kyllä, koska joulu on aina niin ihana ja ootan Ryttyläänpääsyä ihan kauheesti, Lepaaniaki sillai, mut niitä yön ja päivän ja illan ja aamun hetkiä ku oon yksin, ku on aikaa miettiä, ku ei oo ympärillä kamalasti ihmisiä, naurua, puhetta, valoa, tekemistä niin mua vaan ahdistaa. Se että miks mä oon täällä, onks ne vanhat haamut vielä täällä mitä oli, oonks mä kasvanu yhtään mihinkään vai oonksmä ihan sama. Enhän mä oo? Se kysymys. Että enhän mä oo? Mä en haluis olla.

Joten olkaa kilttejä ja täyttäkää mun päivät ohjelmalla. Please.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti