1. joulukuuta 2009

Tiiättekö mulla on sairaan outo olo. No ette tiedä. Mutta silti. Mulla on. Oon jotenkin kamalan iloinen tästä paikasta. Kirkolla oli kivaa ja tuntu jotenki kamalan iloselta, puhuin Emmalle ummet ja lammet vähän kaikesta, jotenki puhetta vaan tuli ja tuli ja tuntuu että oon taas oppinu paremmin puhumaan englantia ja löytäny jonkun hippusen jotain itsevarmuutta mitä ei ole ennen ollut, ihan uudella tasolla. Tämmösiä askelia tulee aina välillä ja ne tuntuu koko aika paremmalta ja enemmältä, koko ajan.

Kaikki kyselee multa koskas nyt sit oon menossa kotiin, saan koko aika olla selittämässä että kahdeksastoista. Emma on surullinen et oon kaks viikkoo poissa, SE ON TOSIAAN KAKS VIIKKOA, ei aika eikä mikään! Tajuan nyt et tulee ehkä olemaan aika paljon ihmisiä joita haluun tavata enkä ole kenenkään kanssa vielä sopinu että koska tavataan paitsi tietty perheen kanssa koko ajan ja jouluna mummun&papan ja Elinan kanssa. Tai siinä jouluna + joulunympäryspäivinä (eikö ole hieno sana?). Mut siinä se. Ja mulla on ainaski tosi monta ihmistä ketä tahdon oikeesti nähdä, kenen kanssa tahdon puhua ja ketkä vois vaikka ystävällisesti tulla mun huoneeseen kylään juomaan teetä mun kanssa ja keskustelemaan hetkeks. Joten ottakaa please yhteyttä ja kertokaa koska teillä ois aikaa 18.12.-4.1. koska mä ihan totta tahtoisin nähdä kaikkia mut en vaan jotenkin saa jokaiselta kysyttyä että no käviskö tää ja tää ja tää. Sekoan! Mut ihan iloisesti.

Niin, samalla mulle on iskenyt semmonen kriisi ETTÄ MITÄ. Jotenkin, kun oon ollut täällä vasta sen kolme kuukautta, emmä oo vielä niin kiinni täällä ja samalla sit taas oon niiiin kiinni että. Tiiättekö aika ristiriitainen olo? Ja sitten kun oonki yhtäkkiä tulossa Suomeen. Kun noustiin lentokentältä niin sanoin ihan ääneen (se ei ollu tyhmää koska Eve istu mun vieressä) Suomelle hyvästit ihan koko vuodeks. Ajattelin et tää Englanti tulee olemaan mun elämä tän koko vuoden, ei paljoa yhteyttä Suomeen eikä ajatuksiakaan siitä että tulisin kylään. Tänään kun Jackie lähetti mulle viestin että se lähettää Julianan mukana kouluun mulle sen maastapoistumislapun joka mun pitää täyttää niin kaikki tuli jotenki kamalan todelliseks. Vaikka ollaanhan me lennot toki varattu jo ainaski kuukaus sitten ja kaikkea. Mut nyt se oikeesti tulee.

Kaikki vaan sanoo että "you must be very excited" ja juu olenhan minä mutta kun siinä samalla on semmonen että en oikeesti tiiä haluunko ees Suomeen. Tietysti oon tulossa sinne ja mun sydän sykähtää ja osottaa oikeita ilon merkkejä joka kerta kun aattelen että nään taas kaikkia rakkaita ja pääsen paikkaan jota voin sanoa kodiksi oikeasti tarkoittaen sitä ja jossa on kaikki rakkaat. Se siinä ehkä sattuukin, ja epäilyttää. Mä oon muuttunu niin paljon. Saanko mä kuulla kotona oonko päästäni sekaisin jos rakastan kotia niin paljon et haluun siivota ja auttaa koko ajan (jos ihmetykseltäni ja tunneryöpyiltäni jaksan) ja pitääkö ihmiset mua ihan seonneena kun oon ylikohtelias ja sanon "kiitos" kielteisten vastausten perään (tarkoitan siis "ei kiitos" pelkän "ein" sijasta) ja ihmettelen miks autot kulkee väärällä eli OIKEALLA puolella tietä. Mitä mulle on tapahtunu? Miks mä oon yhtäkkiä niin monta askelta aikuisempi ja erilaisempi ja enemmän minä? Tajuuko kaikki mulle rakkaat ihmiset että se olen edelleen minä ja NIMENOMAAN minä joka tässä olen?

Kun tuun Suomesta takas, on jäljellä vielä kaks kertaa näin pitkä aika kun oon nyt ollut täällä. Mikä on sinänsä ihan älyttömän lohdullista. Kun oon poissa ja tuun takas, jotenkin luotan että mä pääsen takas tähän mukaan, paikka jonne tuun onkin tuttu. Mä en tuukaan uuteen paikkaan, mä osaan kieltä ja mä tiedän ihmisiä, vaikken ketään niin kamalan hyvin. Tiedän silti. Osaan liikkua paikasta toiseen ja kun oon nähny monia tosi tuttuja ja rakkaita ihmisiä elämäni varrelta Suomessa taas niin pääsen lepäämään tänne jossa kukaan ei tunnekaan mua niin hyvin mutten siltikään enää oo nobody tai joku random. Se saa mut rauhottumaan. Hetkeksi. Kunnes taas muistan että se kaks viikkoa Suomessa on vielä edessäpäin.

Mun pyyntö nyt vain kaikille teille on, että OTTAKAA YHTEYTTÄ ja kyselkää käviskö mulle tää ja tää päivä, koska varmaan käy. Jos siis ylipäätään tahdotte nähdä mua, mä luotan et tahdotte. Mua pelottaa nähdä kaikkia teitä. Ihan totta. Oon sairaan peloissani ja pelkään jokaista mulle rakasta ihmistä. Koska mä oon vähän eri nyt. Enkä mä tahdo palata enää vanhaan. Vaikka kaikki on tottunu näkemään mut niin niin mä en enää palaa siihen. Mä haluun olla minä. Mä haluun olla näin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti