4. tammikuuta 2010

Viimeinen
ois tän otsikko.

Tää on viiminen blogimerkintä Suomesta ja se tarkottaa montaa asiaa mutta ainaskin sitä että ensi kerran kun kirjoitan olen Englannissa enkä koskaan enää saavuta tällaista hetkeä mikä nyt on tai mitä on ollut tänä aikana, no, tänä aikana juuri. Niitä ei enää saavuteta ja koska se aika loppuu kuin veitsellä leikaten, voi sen mainita.

Iida ei lähde enää Englantiin ja musta tuntuu surulliselta. Se varmaan lukee tätä joskus. Iidasta tuli mulle tosi tärkeä ja tuntuu oudolta etten mä ehkä enää puhu suomea tosi pitkään aikaan. Paitsi okei, helmikuussa kun isä ja Aku tulee Englantiin. Osaankohan mä puhua englantia silloin?

Mulla oli ihana uusivuosi. Vietin sen Ryttylässä Haaste '10 -tapahtumassa. Ryttylä on ihanin ja haluisin sanoa vaikka kenelle ihmiselle nimeltä kiitoksia, mutta tyydyn sanomaan kaikille tasapuolisesti nimeämättä niin ettei kellekään tulis paha mieli jos unohtaisin jonkun tai ettei kukaan kuvittelisi että unohdin sen tai en halunnut sitä mainita.

Sain purettua paljon ja aika siellä oli mulle tosi tärkeää. Niin tärkeää niin tärkeää ja ihmiset ja yöt ja päivät ja puhuminen ja itkeminen ja rukoileminen ja hiljaaoleminen. Mulla on tällä hetkellä vahvemmin kuin k o s k a a n tieto turva varmuus siitä että Jumala ON ja johdattaa ja kantaa ja huolehtii ja mun ei siis itse tarvitse - ainakaan liikaa.

Vietin myös merkityksellistä aikaa Lassin kanssa, mulle on tärkeintä että on ihmisiä jotka ymmärtää ja on. Oleminen on tärkeää ja mä oon tajunnut sen. Sen että muut on, että Jumala on ja että äiti on ja että Rosa on ja että ystäviä on ja että on talvi ja on oma koulu ja on kauniita yöunia ja on kylmä pakkasilma (viime yönä oli -26C) ja etenkin se että minäkin on. Tai olen. Minä olen. Minä on.

Mulla on ihana uusi raitapaita ja pakkasin tavarani suureen vihreään reppuun. Se painaa 12,7kg paitsi aamulla sitten kun lisään sinne vielä vähän tavaroita. Se ei satuta olkapäitä ja se tekee musta semmoisen matkailijan että mä uskallan lähteä matkaan. Sekin on. Ja se riittää mulle ja muille sen ei tarttekaan riittää.

Odotan tiistaita. Koulua ja Energyä ja ihmisiä ja sitä että saan KERTOA. En saanut kuvattua filmiä täyteen. Aamulla kuva perheestä. Kuva minusta. Huoneesta. Kodista. Autosta. Minusta reppu selässä. Minusta minusta äidistä Akusta isästä kaikista meistä ja ehkä se sitten alkaa olla täysi. Se on filmi joka merkitsee mulle enemmän kuin mikään filmi koskaan aiemmin.

Nää mun kaks maailmaa onki aika lähellä toisiaan. Samaa elämää. Se tarttee muistaa. Ne on lähellä toisiaan. Tän merkinnän teema taisi olla oleminen.

1 kommentti: