15. maaliskuuta 2010

Menin keittiöön syömään dinneriä ja ihmettelin missä lapset on. Madel laittoi niille ruokaa ja ulkoa kuului joululauluja, mutta lapsia ei näkynyt (eikä kuulunut, paitsi niiden joululaulujen muodossa) missään. Lapsia oli siis läsnä neljä, Michaelin ja Kathleenin lisäksi niiden ystävät Leah ja Cole.

Katsahdin ulos sitten ja näin aika mahtavanlaisen virityksen. A tent, house, mikä liekään ollut. "This is our house", selvä, talo siis.



Lapset söi rakentamassaan talossa joka pysyi kasassa pyykkipoikien sekä tuolien voimin, Madel vei niille ruuat sinne. Sitten kun mä oon iso ja mulla on lapsia niin ne saa syödä vaikka melkein aina tai no ainaski usein majassa jos ne haluu. Mä voin sit syödä niitten kanssa.

Joululaulut kuului luultavasti jostain soittorasian, joulukoristeen tai jouluaiheisen lelun tapaisesta jutusta, koska sama laulu toistui koko ajan. "Miks ne kuuntelee joululauluja?" "Koska ne halus musiikkia." Joululaulut sopi tunnelmaan loistavasti, voin sanoa.

Me suljettiin keittiön ovi kun alkoi tulla kylmä (en tajua miten lapset tarkeni siinä talossaan, siinä kun ei ollut mitenkään hurjasti eristeitä tai lämmitystä). Pian ulkoa kuului korvia raastava kiljaisun ja karjaisun sekoitus, rääyntä varmaan. Se oli Kathleen. Madel avasi oven ja kysyi mitä tapahtui. "Michael called me a poo." Arvatkaa kuka repsi keittiössä p a h a s t i ? (ikää oli???? seittemäntoista)

Ulkona oli auringonlasku ja mun pään täytti haaveet ja leimahdukset. Leimahdus tuntuu oikeastaan enemmän kielessä, kitalaessa, kurkussa kuin päässä. Tosin nuo kaikki sijaitsee päässä niin. Leimahduksia kuitenkin. Kuinka moni muu tietää mikä on leimahdus? Mitä te käsitätte leimahduksella? (ps ootteko lukenu runotyttö-kirjoja?)



Mulla on keltaisia narsisseja ikkunalaudalla. Joka kerta kun lähden huoneesta pois, musta tuntuu että mun pitäisi laittaa ne pois päältä niinkun kaikki kaunis aina pitää, esim. lamppu tai kynttilä. Niin valoisia ne on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti