29. tammikuuta 2011

Wicked! 

En ole tainnut nähdä mitään niin vaikuttavaa lavalla aiemmin. Jotakin todella näkemisen arvoista. Inspiroivaa, sytyttävää, lumoavaa ja ihanaa. Kotimatkalla maailma tuntui ihanalta ja haaveen tasolla unelmoin vihreästä ihosta. Elphaba oli lempparihahmo ehdottomasti, siinä oli jotakin niin tärkeää. Kyseisen musikaalin näin siis Helsingin Kaupunginteatterissa, käytiin katsomassa se musateatterilinjan porukoiden kanssa. 




Kuvat täältä.

Kuten sanottua, olen vaikuttunut. Edelleen. 

Eilen olin v ä s y n y t, koska sattuneesta syystä (wicked!) olimme torstai-iltana vasta noin 12 aikaan Opistolla, nukkumaan pääsin puoli yksi, herätys kello seitsemän. Koulu loppui kahdeltatoista, kiirepakkaus, junamatka Helsinkiin ja työhaastatteluun. Toivon saavani tuon kyseisen työpaikan kesäksi, mutten elättele kovin suuria toiveita. 

Väsymyksestä (ja liiasta kävelemisestä ja märistä kengistä) huolimatta kiertelin vielä pari kauppaa läpi keskustassa, löysin kaksi paitaa ja kaulakorun, paidat loistavanhyvistä alennuksista (Indiskassa alennushinnoista vielä -70% lisäalennusta). Kotiin saavuttuani olin väsynyt, joten käperryin peiton alle kattelemaan Muumeja ja syömään karkkia. 

Tälle päivälle ei ollut suunnitelmia paitsi tenttikirjan lukeminen, ehkä isän näkeminen ja illan viettäminen äidin ja Akun kanssa kotona. Lähdettiin sitten isän kanssa vähän kauppoihin, sain asioita joita tosiaan tarvitsinkin. 

Puhelimeen uuden akun. 



Ja filmiä kameraan. Päädyin loppujen lopuksi värifilmiin, koska mahdollisuutta kehittää sitä itse ei kuitenkaan tällä hetkellä olisi. 


Ostin tämän kameran tosiaan Englannista, se maksoi £15. 


Tosin tänä viikonloppuna kun tulin kotiin niin mun huoneessa odotti vähän lisää kamerasälää. Olen saanut nämä isältä jo jokin aika sitten, mutta nyt kun äiti siivosi meidän vaatehuonetta niin se oli tuonut nämä mun huoneeseen. Pitäisi huoltaa varmaan suunnilleen kaikki mitä tuossa on, mutta no olen aika sairaan iloinen noista silti. Ihania! 

Mulla on ollut puhelinkriisi vaikka kuin kauan. Käytin vaikka kuinka kauan mun semmosta vanhaa ihanaa puhelinta ja Englannissa väliaikaisesti kahta eri halpispuhelinta jotka sieltä ostin. Loppukeväästä otin taas käyttöön sen vanhan, mutta kesällä se sitten hajosi ihan lopullisesti. Käytin ihan ihmevanhoja puhelimia koko kesän ja osan syksystä (ne ei toimineet ja akut oli järkyttävän huonoja kakissa), mutta lopulta löysin puhelimen jota minä sekä äiti oltiin joskus käytetty. Siinä oli vaan tosi huono akku ja tänään sain ton uuden siihen, IHANAA. Tykkään mun puhelimesta. 


Spotify on näyttänyt tältä torstaista lähtien. 


Ja minä tältä tänään (tuo vihreä paita on uusi, Indiska 5,95€).



Suunnitelmana on vielä tilata pizzaa ja paistaa äidille ylläriksi lettuja, ostin jopa mansikkahilloa ja vaniljajätskiä. 

26. tammikuuta 2011

Olen tänä iltana katsonut aikamoisen monta videota semmoiselta sivustolta kuin Godvine. En ollut ennen kuullutkaan siitä, mutta päädyttiin Sannan kanssa kattomaan sieltä yksi video josta oltiin puhuttu aiemmin, ja illan kuluessa jäin ihan koukkuun koko sivustoon ja etein sieltä vaan lisää ja lisää kiinnostavia videoita. Moni ihan todella kosketti mua ja sai mut itkemään ja sen takia halusin jakaa nämä teidänkin kanssa. Niissä on onnea ja surua ja tunnetta ja elämää ja paljon Jumalan hyvyyttä. 

Tää on puhutellut mua tänään ja mulla on tosi kiitollinen ja hyvä olo. Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksia jos näitä päädytte katsomaan. :) 

Kun miehet tulevat sodasta kotiin ja tapaavat läheisensä jälleen: 

5-vuotias sairastaa syöpää, mutta jakaa ympärilleen ihan ihmeellistä rakkautta:

Nainen joka oli abortoitu vauvana, mutta jäi henkiin ja elää nyt täysin normaalia elämää: 

12-vuotias ilmiömäinen tyttö maalaa uskomattomia kuvia ja uskoo Jumalaan:

Nainen jota on hyväksikäytetty ja pahoinpidelty todella väkivaltaisesti hänen ollessaan 16-vuotias: 

Mies jolla ei ole käsiä eikä jalkoja: 

Äiti päättää tehdä abortin, mutta saa vähän ajan päästä kuulla silti olevansa raskaana, hän ei tiennyt odottavansa kaksosia, mutta toinen heistä olikin jäänyt hänen kohtuunsa ja selviytyi: 

Kaksi ja puoli vuotias tyttö tarvitsee sydänsiirron ja odottaa sopivaa siirrännäistä: 

Our God is an awesome God, sen takia kaikki tämä on mahdollista: 

Ehkä maailman söpöimmin sanottu Isä Meidän: 

A homeless man and a golden radio voice: 

Imagine if Mary and Joseph had Facebook: 


Että tällaista tänään. 
Arkisia asioita tältä päivältä. 

Huonosti olleet laiskuudessa aamulla pesemättä jääneet hiukset. Jotka onkin ihan kiva sotkupesäke. En itse näe niitä katsoessani peiliin, joten se ei haittaa. Aamulla oli niin kiire nähdä unta metsäretkestä, mansikoista, karhusta, vaatteet päällä uimisesta, elokuvahahmoista ja pakoon juoksemisesta. 


Raamattu on tärkeä. Raamattua luettiin luennolla, siitä tehtiin esitelmä (Apt. 21) ja Raamattu nyt vain on. Tällä hetkellä ikkunalaudalla.


Tenttikirja. Lainasin sen vihdoin Opiston kirjastosta. Sinne on huimat 50m matkaa + portaat ja hieman sisätilavaellusta. Nyt kuuntelen tuutuylistyslauluja sen sijaan että lukisin kyseistä kirjaa. Sekin on ikkunalaudalla. "Our God is a greatful God He reigns forever and"


Palanen näkymää kun katsoo ulos ikkunastani. Tai ehkä oikeudenmukaisuuden nimissä pitäisi sanoa ikkunastamme. Jaamme ikkunan Sannan kanssa, mutta se on minun pöytäni vieressä.


Olen oppinut jalkojen pöydälläpitämisen ihanuuden. Hommien tekemisen pitäen jalkoja pöydällä. Dataamisen jalat pöydällä. Plus Casting Crowns Spotifyssa, tässä vaiheessa ei vielä tuutulauluja. 


Korulaatikon uloin kylki ja Jeesustarrat. Alareunassa ötököitä. 


Iines ja Aku pieninä. Oon niin cool kun mun lippis on väärin päin. Kyseinen kuva löytyy hyllyni päältä kehystettynä. Siksi se on arkinen. 


Kirje efesolaisille. 


Ja minä. Suurin piirtein suuni kohdalla lukee "vai voiko sittenkin?" Lause alkaa: "Jumalaa ei voi nähdä." Tenttikirja, tenttikirja (jota en oikeasti edes ole vielä aloittanut koska lainasin sen tunti sitten ja on ollut niin kiirellistä tässä). 


Iines ja Keskiviikko kiittävät. 
Kiitos. 

PS: mietin tänään että haluaisin joskus tehdä semmoisen kysymyspostauksen mitä kaikki siistit bloggarit aina tekee, mutta musta tuntuu että mulla ei oo tarpeeksi lukijoita eli siis kukaan ei kysyisi multa mitään. sitä paitsi mun formspringissä on kysymyksiä aika paljon. mutta tää voi olla tällanen epävirallinen, jos kysymyksiä tulee esim. edes jonkin verran niin sitten voin vastata niihin erillisellä postauksella. 

24. tammikuuta 2011

Tunnelmia viimeajoilta. 
Ne eivät kaikesta huolimatta ole olleet kovinkaan epätoivoisia. 
Kuten näette. 






20. tammikuuta 2011

Kuten kirjoittelin, viime viikon sunnuntaina venäytin nilkkani ja päädyin klenkkailemaan kyynersauvoilla muutamaksi päiväksi. Jalka alkoi parantua pikkuhiljaa, pääsin kävelemään jo lähes normaalisti joskin nilkutin silti huomattavasti ja jalka oli tietyissä tapauksissa/asennoissa kipeä. Muutamia päiviä sitten kävelin villasukat jalassa alas portaita ja putosin. Mustelmia (kipeitä ja suuria sellaisia) moneen paikkaan ja nilkka tärähti. Tuntui hetken aikaa ettei saa edes henkeä kun sattui niin moneen paikkan niin paljon samaan aikaan. No, kävely ei siltikään tuottanut ongelmia ja maanantaina vein sairaalaan klenkkauskeppini (toiselta nimeltään kyynärsauvat) takaisin. 

No, arvatkaapa vain mitä tänään tapahtui?! Oltiin viettämässä kivaa päivää leirikeskuksessa Opiston porukan kanssa, kävelin talosta toiseen. Oli liukasta ja yllätysyllätys liukastuin. Tosi hauskaa. Siinä hässäkässä varasin kipeälle jalalleni ja kaatua mätkähdin oikein komeasti maahan. Ja oikein komean kivun kanssa, täytyy sanoa. Hetkeen tuntui ettei henki kulkenut ja itkin varmaan puoli tuntia putkeen silkkaa kipua ja turhautumista. Onneksi oli ystäviä ympärillä jotka ystävällisesti talutti mut sisälle ja antoi nilkalle ensiapua. On ihanaa kun on tollasia jotka välittää, oma olo oli siinä vaiheessa jotain niin kamalaa (vaikka se olikin vaan nilkka, niin voin sanoa että SATTUI ja TURHAUTTI). Lopulta lähdettiin terveyskeskukseen, paranemisaika 2-3 viikkoa ja Riihimäeltä kyynärsauvat (rumat siniset höh taas) mukaan. 

Ja huomenna sekä ylihuomenna olisi esitykset meidän teatterijutusta. Perua niitä ei voi, joten yritän parhaani. 

Että tällaista mulle. 
Vuosi lähtee hyvin käyntiin ja sillain. 
Muidenkin ikävien uutisten (ja näiden tapahtumien) varjossa. 

Oikeasti on silti paljon kaikkea hyvääkin mistä saan olla tosi kiitollinen. Mutta nyt vaan harmittaa. 

11. tammikuuta 2011

Hei! 

Ihan vaan liikuntatunnin kunniaksi päätin tulla kirjoittelemaan. Muut on kaiketi ahkerasti liikkumassa, minä istun täällä. Tosin sille on syynsä. 

Saavuin Ryttylään eli Opistolle sunnuntai-iltana. Tunnelmat oli ihan erilaiset kuin olin osannut ees odottaa. Vaihdoin siis huonetta ja siinä sivussa myös rakennusta jossa asun. Nykyinen rakennus on suurehko, meitä asuu täällä noin 50 (???) mikä johtaa siihen että yhteisiä tiloja on jakamassa enempi määrä ihmisiä. Nukuin kuitenkin täällä paremmin kuin missään muualla pitkään aikaan (ihan tosi!). Olin muutenkin odottanut koulunalkua kuin kuuta nousevaa, ja eilen illalla se sitten vihdoin alkoikin - nimenomaan illalla, kello kuusi. 

Laitoin tähän kuvan mun uudesta huoneesta jonka jaan kiva-Sannan kanssa. Saa nähdä millaista meidän yhteiselo tulee olemaan, tähän saakka se on ainaskin ollut ihan kivaa. Joskaan seikkailusta ei tule vielä mitään johtuen siitä että olen itse hiukan toimintakyvytön. Vinkkiä siihen millä tavalla voitte hakea seuraavasta kuvasta (joka siis tosiaan on myös kuva huoneesta jossa nykyään asustelen). 

(ps otin pois noi kamalat huivit seinältä heti sen jälkeen kun olin ne sinne laittanut, syytä tuskin tarttee selittää) 


 Noniin, jos joku nyt ei vielä löytänyt syytä toimintakyvyttömyyteeni edellisestä kuvasta, niin tässä vähän lähempi kuva:


Eli siis nojoo. Sunnuntai kului mukavasti isän ja Akun kanssa laskettelurinteessä. Tarvitseeko kertoa loppuja? (kaaduin) Riihimäen ensiavun kautta löysin kuitenkin tieni Ryttylään ja olen nyt täällä. Nilkka kipeänä (joskin tällä hetkellä kipulääkkeen vaikutuksen alaisena eli ei satu ihan niin paljon) ja kädet vielä kipeämpänä noilla kepeillä hyppimisestä. Toisaalta koko tapahtuma on mulle aika jännittävä: mulle ei ikinä satu mitään mikä jotenkin vaikuttaisi mun terveyteen tai siis yleensä tällaset asiat ei vaan tapahdu mulle. Kerta se on ensimmäinenkin. 

Oon kuitenkin yllättävän iloisilla mielillä siihen nähden että joka paikkaan vaan sattuu (jalkaan nyt tietysti, päätä särkee, koko käsiä eli siis myös käsivarsia särkee, kämmenet on oikeasti ihan kosketusarat ja plussana koko selkä on jumissa mut ei tässä mitään). Täällä on ihania ihmisiä ja täällä on kiva olla, ootan innolla sitä että arki pääsee kunnolla alkamaan. Eikö oo kivaa että arki on se kaikista siistein asia mun tämänhetkisessä elämässä? Niin siisti että sitä jopa odottaa (no okei ootan myös että saan nää kepit pois eli että voin kävellä ja on helpompaa tehdä öö no mitä vaan). 

Joululomastakin mulle jäi kyllä ihan hyvä mieli vaikka sen loppu olikin tosi surullinen ja jopa aika ahdistava välillä. Toisaalta sen ihan loppu (silti ennen tuota traagista laskettelupäivää) oli joku paras ikinä, rukousvastaus, ilo, yllätys (=iloinen yllätys??). Tajusin yhden ystäväni olevan ihanampi kuin olin koskaan ennen tajunnut. Tai oikeastaan tajusin vasta että mulla on sellainen ystävä - ja ettei se asu kovin kaukana mun kotoa. 

Jumala on silti hyvä. Tai siis oon miettiny paljon. Että ennen en olisi koskaan jaksanut tällasta (ees vielä viime vuonna, haa haa mutta ihantotta): että mun ystävä on hengenvaarassa/vakavasti sairas enkä tiedä sen tilasta mitään, etten pysty kävelemään ja että mua sattuu kaikkialle... Ja että koulut alkaa ja mua silti sattuu enkä pysty kävelemään ja että on uusia ihmisiä ja myös haikeaa luopumista (tosin samalla uuden alkamista). Mutta nyt mä jaksan. Nyt mä oon aika onnellinen. Kaikesta huolimatta. 

Eikä se johdu musta tai siitä että oisin kasvanu ittessäni jotenki kamalasti. Se johtuu Jumalasta ja siitä että Jumalassa mä oon kasvanu ihan valtavasti. Aika huimaa! 

4. tammikuuta 2011

Ala-asteella mua pelotti herätä yksin ja viettää aamut yksin kotona. Pelkäsin vaikka mitä, mm. palohälytintä. Katsoin lastenohjelmia ja tunnelmaa oli paljon, vaikkei se aina ollutkaan ihan niin miellyttävää. Se oli pelkoa. Mutta semmoista pelkoa jota nyt muistelen haikeudella. Siihen aikaan heräsin tämän herätyskellon ääneen, se soittaa Edvard Griegin Aamutunnelmaa. Tänään Aku antoi tuon kellon mulle, joskin pienen taivuttelun jälkeen. Luulin ettei sitä olisi enää ollut olemassakaan. Paras herätyskello ikinä. 


Olen istunut huoneessani, olen ollut ja olen edelleen älyttömän haikea. Istun pimeässä koska tuntuu että valot eivät sovi tähän päivään. Pimeässä on helpompaa. Piilossa. 




Tämä päivä on ollut vaikea jaksaa, olla olemassa. Siitä huolimatta asiat saavat oikeammat mittasuhteet kun antaa kyynelten valua vuolaana ja kertoo äidille miltä tuntuu. Muistelee kivoja asioita ja toivoo että ne olisi nyt läsnä. Ikävä kasvaa silloin kun pelottaa. Siksi nämä kuvat minusta. Tänään. Ne kertovat omien kasvojeni kautta miltä musta on tänään tuntunut. Ehkä kaikki huomaa ettei ainaskaan kovin helpolta. Mutta siitä huolimatta mulla ei ole hätää. 


Jatkan istumista taustamusiikkinani herätyskello. 
Mulla on tänään sellainen olo että olen surun murtama. Toisaalta mun olo on helpottunut, semmoinen että onneksi elämässä kaikki on kuitenkin aika hyvin, ainaskin mulla itselläni. Tänään haluan jakaa teidän kanssa täällä blogissa jotakin elämästäni, siitä mitä mun viime vuodet on olleet ja missä menen nyt. Musta tuntuu että olen kulkenut aika pitkän tien ollakseni tämä mitä tänään olen: ihminen joka uskaltaa olla avoin, puhelias, tutustua uusiin ihmisiin, lähteä mukaan uusiin haasteisiin, tarttua tilanteisiin... Uskallan avoimesti ilmaista itseäni, sekä taiteen että ihan puheen ja olemisen keinoin. Mulla on ystäviä ja olen tosi kiitollinen elämästäni, siitä että se on mennyt juuri niin kuin se on mennyt ja että saan olla juuri se kuka olen. 

Mietin todella paljon mitä vuodesta 2011 tulisi. Enkä mä tietenkään vielä voikaan tietää. Tänään on tasan vuosi siitä kun palasin Englantiin, istuin Heathrow'lla odottamassa bussia ja puhuin Rosan kanssa puhelimessa, en olisi halunnut olla siellä, mutta siitä huolimatta olin. Nyt antaisin paljon jos saisin taas olla siinä tilanteessa. 

Yksi mun joululahjoista tänä vuonna oli se että pääsen Englantiin kevään etäviikolla (=hiihtoloma tms). Helmikuun lopussa. Olin alkamassa pian varaamaan lentoja äidin kanssa, mutta tietysti mun piti varata itselleni majapaikka ennen. Lähetin viestin eräälle sikäläiselle ystävälleni, joiden luona viime syksynäkin vietin tuon lomaviikkoni ja joiden luona asuin 20 päivää vaihto-oppilasvuodestani. Tiesin että vastaukseen, jopa tekstiviestillä, saattaisi mennä muutama päivä. Aamulla tänään herätessäni ensimmäisen kerran kello yhdeksän mulle olikin tullut viesti. 

Siinä sanottiin, etten pysty asumaan heidän luonaan ja he ovat siitä pahoillaan. Tähän oli kuitenkin enemmän kuin hyvä syy. Perheeseen kuuluvat äiti ja tytär (minun ikäiseni) sekä äidin isä eli kotoisammin vain ukki. Ukki on 87-vuotias ja sekä kuuro että mykkä. Hänen kauttaan olen oppinut viittomakieltä ja meillä on ollut pitkiäkin keskusteluja vailla mitään kommunikointivaikeuksia. Ukki on yksi mun todella rakkaista ystävistä. Ja nyt sain kuulla että ukin tila on mennyt huonoksi, sairaanhoitaja käy häntä katsomassa eikä tiedetä mitä tapahtuu. Mua pelottaa. En halua menettää niin rakasta ystävää, vaikka tietenkin tiesin että jossakin vaiheessa se sanomattakin olisi edessä. Lisäksi en tiedä mitä teen matkani suhteen. 

Tiedän olevani itsekäs ja tottavie myös tunnen itseni sellaiseksi. Siitä huolimatta tuo helmikuinen matka oli asia, joka on saanut mut jaksamaan viimeiset kuukaudet. Toivo siitä että pääsen pian taas takaisin, näen kaikki rakkaat, saan hetken viettää sitä unielämää siellä. Ja nyt se koko kuva pirstoutui. Totta kai mulla on muitakin hyviä ystäviä siellä kenen luona luultavasti voisin asua, mutta se ei ole lainkaan sama asia. Mä en tiedä haluanko edes. Musta vähän tuntuu etten ole lähdössä Englantiin helmikuussa. Siitä ei kuitenkaan tiedä vielä. 

Ikävä ja pettymys (sekä pelko) ovat ehkä pahimpia tunteita mitä voin kuvitella. Olen ikävöinyt elämässäni todella paljon ja todella raskaasti. Pettymys on toinen. Petyn helposti, sillä jos olen suunnitellut jonkun asian, haluan sen myös toteuttaa. Kun asiat ei menekään niin kuin olisin halunnut, en voi vaan yksinkertaisesti hyväksyä sitä, en ainaskaan heti. Siksi nyt tuntuu niin pahalta. Kaikki nuo kolme tunnetta varjostaa mua koko ajan: ikävä takaisin Englantiin, pettymys siitä etten voikaan sinne mennä ja pelko siitä että ukille tapahtuu jotakin. 

Niin, tänään on neljäs päivä vuotta 2011. En osaa edes kuvitella sitä miten asiat oli vuosi sitten. Miten lohduttomalta musta tuntui istua koulun käytävillä vuosi sitten huomenna ja toivoa olevani kotona. En silloin varmaan koskaan olisi uskonut miten paljon antaisin jos saisin olla siinä tilanteessa ja siellä nyt. Aamulla muhun iski kamala pakokauhu: ei asiat voi mennä näin, ei tämä ole totta, tämän on pakko olla unta. Olin väsynyt koska olin saanut nukutuksi muutenkin vain muutamia tunteja aamuun mennessä, mutten kuitenkaan saanut unta heti. Rukoilin. Se oli ensimmäinen asia minkä keksin. Rukoilin ja itkin ja se oli ehkä aidoin rukous pitkiin aikoihin. Se helpotti ja sattui samaan aikaan. Tiedän että Jumala kuuli sen ja Jumala ymmärsi sen ja olisi ymmärtänyt ilman niitä sanojakin jotka sanoin. Tiedän että kaikki on tarkoitettu ja siksi mun on helpompi edes yrittää hyväksyä koko asia. Mä tiedän että asioiden pitää mennä näin. Mutta silti mulla on niin petetty olo. 

Siitä huolimatta tämä päivä on ollut täynnä sellaisia pilkahduksia. Olen soittanut pianoa ja vain istunut paikallani. Olen tajunnut Jumalan hyvyyden monta kertaa. Olen tajunnut suunnattoman etuoikeuteni ja onneni siitä että saan uskoa, että mulla on aina joku suurempi kehen luottaa. Ja etten ole koskaan yksin. En koskaan. Haluan vaan kiittää ja ylistää Jumalaa kaikesta siitä mitä Hän on tehnyt, tekee, tulee tekemään. Mutta ei se poista mun epätoivoa ja surua, huolta tuosta rakkaasta ystävästäni joka voi huonosti. Ja huolta siitä miten mä itse pärjään, oli se sitten miten itsekästä tahansa. 

Pikkuhiljaa musta on tullut normaalimpi. Semmoinen ehkä aikuistuneempi, ihmisempi. Ihmisten joukkoon sopivampi. Osaan käyttäytyä eri tavalla eri tilanteissa. Vielä vuosi sitten en olisi kestänyt tällaista tilannetta alkuunkaan. Olisin seonnut. Tosin kyllä musta vähän tuntuu nytkin siltä että voisin seota. Mutta olen saanut kasvaa uskossa ja itsessäni niin paljon että mä voin opetella hyväksymään. Hyväksyn sen että mun pitää opetella myös hyväksymään. Että kaikki ei mene aina niin kuin olen suunnitellut, vaikka joku suunnitelma mun omassa päässä olisi vaikuttanut ihan pettämättömältä. Mä oon jo pitkään elänyt niin että mulla on ollut paha ja sekava olla tai sitten on ollut muuten vaan vaikeaa, niin kuin esimerkiksi Englannissa jo ympäristö loi semmosen tilanteen (vieraassa maassa, yksin, kielimuuri, koti-ikävä jne). Musta tuntuu että haluisin vihata koko maailmaa, mutta samalla oon vaan niin kiitollinen etten voi. 

Pahalta tuntuu se että asiat muuttuu. Väistämättähän ne muuttuu enkä mä voi sille mitään, mutta joskus sitä vaan toivoo että asiat voisi säilyä muuttumatta. Voisi olla ikuisesti onnellinen semmoisten asioiden äärellä jotka sillä hetkellä tuntuu olevan täydellisiä. Mä oon yrittänyt olla hyvä, mä oon yrittäny olla vaikka mitä, jopa Jumalalle, vaikka sydämessäni tiedän etten yksinäni loppujen lopuksi pysty mihinkään. Musta tuntuu että nyt kun vihdoin oon saanut semmoista vahvuutta ja pohjaa uskolleni, Jumala haluaa opettaa mulle jotain. Tähän saakka musta tuntuu että ne vaikeet asiat joita oon saanut kokea on olleet peräisin maailmasta, toisten ihmisten tai itseni tai ihan vaan tapahtumien aiheuttamia. Nyt kun ne ei samalla tavalla satuta mua enää, kaikista pienimmätkin jutut, niin Jumala haluaa näyttää että kyllä mä kestän. Että vaihtoehtoja on. Etten mä ole aina oikeassa. Niinkuin en todellakaan olekaan. 

En tiedä mitä tekisin tänään. Muhun iski ihan älytön ikävä Ryttylää kohtaan. Haluan sinne siskojeni ja veljieni luokse, kaipaan puhumista ja yhdessä rukoilemista. Enää reilut viisi päivää. Sitten voin huokaista. 

On ihanaa että maailmassa on silti niin paljon toivoa. 

1. tammikuuta 2011

Niin kuin yleensäkin, vietin vuodenvaihteen Ryttylässä Haaste-nimisessä tapahtumassa. Viime vuonna se oli mulle ihan p e l a s t u s (tai ainaskin tuntui siltä), koska pääsin Englannista Suomeen kahdeksi viikoksi ja olin vaan niin helpottunut. Tänä vuonna mulla ei sinällään ollut mitään kamalaa hinkua päästä Ryttylään, kun opiskelen ja asun siellä muutenkin. Sen sijaan oli ihana tietää että pääsisi viettämään uuden vuoden johonkin semmoseen omalla tavallaan rauhantäyteiseen ja turvalliseen paikkaan ihmisten seuraan joita voi kutsua ystävikseen. Jollakin tapaa jännittävän tuosta tapahtumasta teki myös se, että menin sinne Akun kanssa, ja oon tosi ilonen siitä että myös Aku on löytäny oman paikkansa ja ystävänsä Ryttylästä. 

Jollakin tavalla haluaisin ehkä todeta että alan olla "liian vanha" noihin perus nuortentapahtumiin. Sikäli etten kestä semmosta meteliä enkä semmosia juttuja mitä keskiverto-osallistujaihmisillä nyt vaan on (ja kaikella kunnioituksella siis, itte oon varmaan joskus ollu ihan samanlainen). Välillä tuntuu että meno äityy niinkin riehakkaaksi ettei tee enää yhtään mieli olla siinä hetkessä kun vaan ärsyttää. Mutta oikeesti tää ei ollut mikään kovin kamala juttu, ja kuten sanottua, niin mulla oli kyllä kivaa. 

Sen sijaan että olisin nähny tosi monia kavereita tai hengannu paljon tai ees käyny hirveesti pitkiä, syvällisiä ja elämäämullistavia keskusteluja niin sain tosi paljon opetuksista ja muutenkin tilanteista joita tuolla leirillä oli. Ehkä päällimmäiseksi noussut aihe oli lähetystyö, mikä nyt on muutenkin ollut pinnalla kun kerran Kansanlähetysopistossa opiskelen. Sain kuitenkin kuulla ihan hirveesti semmosta tietoa ja kokemuksia mitä en ollut ennen kuullutkaan, ja nyt on paljonpaljon ajateltavaa. Sain tosi paljon myös semmosista pienistä kauniista hetkistä: ihanista ylistyslauluista tai messussa puhutuista asioista. Tajusin tosi paljon asioita. 

Yksi kaiken kruunaava juttu oli ehkä se, että vuosi 2010 vaihtui vuoteen 2011 ehtoollispöydän ääressä. En voisi parempaa kuvitellakaan! 

Loppujen lopuksi oon kuitenkin iloinen että pääsin kotiin, koska mua väsyttää p a l j o n kun en saanut tuolla ihan kunnolla nukuttua minkä lisäksi nukkumisaikaa oli melkosen vähän. Ootan innolla sitä että pääsen takas Ryttylään kymmenes päivä eli sillon kun koulu taas alkaa. Ryttylä on mulle vähänkun koti. Aika monessakin suhteessa. 

Tässä on kuva mun ja Hildan huoneesta. me nukuttiin keittiön lattialla mikä oli oikeesti aika hyvä valinta koska sinne vaan yksinkertasesti ei (kunnolla ainaskaan) olisi mahtunut enää ketään, eli saatiin nukkua kahdestaan, mikä taas antoi erikoisaseman sen suhteen että voitiin sammuttaa valot kun haluttiin ja muutenkin elää vähän omaan tahtiimme (me vanhukset............... ja tylsimykset ja vaikka mitkä). Alempi kuva (tai no tosiasiassa ylempikin) on otettu eilen (eli lauantaina) illalla. Toisin sanoen oltiin oltu tuolla huoneessa perjantai-iltapäivästä lauantai-iltaan eli reilu vuorokausi ja siellä näytti tolta. Mutta sinne syntyy aika helposti aika sotkua (mun puoli on vasemmalla) 


Tänään jotenkin kummasti innostuttiin vähän ottamaan kuvia Hildan ja Marjan kanssa vähän ennen kun oltiin sitten lähdössä jo kotimatkalle. Mun kameraan ei niistä taltioitunut kuin tämä yksi, mutta no, se oli aika onnistunut otos. Vasemmalta Marja, Hilda ja minä.


Pakollinen viiksikuva myös! 

Oon loppujen lopuksi tavattoman onnellinen että nyt kuitenkin lähdin tuonne. Tosin ei mulla muita vaihtoehtoja mielessäni ollutkaan, en halunnu jäädä uudeksi vuodeksi yksin kotiin kuuntelemaan kamalaa pauketta jota en alkuunkaan siedä. Lisäksi sain noista muutamasta päivästä ihan tosi paljon, tajusin uusia asioita itsestäni, elämästäni ja etenkin uskostani. Niin kuin oikeastaan aina Ryttylätapahtumien jälkeen, mulla on semmoinen jollakin tavalla uudistunut olo nyt. Ja se tuntuu m a h t a v a l t a. Haluisin sanoa kiitos tosi monelle ihmiselle, etenkin opettajille tuolla Ryttylässä (ja housebandille, anteeksi: talo-orkesterille), mutta tyydyn varmaan mainitsemaan nimeltä vaan Jeesuksen. Kiitos Jeesus ♥ 

Tästä lähdetään eteenpäin vuoteen 2011. Uskon että se tuo paljon tullessaan, ainaskin jotain uutta. Musta tuntuu ihan siltä. Tällä hetkellä suunnitelmissa on aloittaa koulu 10.1. ja siirtyä Musiikkiteatterilinjalta Raamattulinjalle. Saan enemmän vapaa-aikaa ja aikaa semmosille asioille joille sitä tarviinkin. Helmikuun lopussa lähden luultavasti Englantiin etäviikon ajaksi. Toivon myös vierailevani ainaskin Hildan luona ennen kun se lähtee Japaniin. On myös muutamia muita kyläreissuja joita haluan suorittaa. Kesäksi mun pitäisi hankkia töitä ja syksyn suunnitelmat on vielä aika auki, joskin toivoa jostakin aivan mahtavasta on alkanut pilkahdella. Siitä sitten myöhemmin! 

Siunattua ihanaa onnellista uutta vuotta 2011. Ja rauhaa! ♥ 


(halusin jakaa tämän teidän kanssa)