11. tammikuuta 2011

Hei! 

Ihan vaan liikuntatunnin kunniaksi päätin tulla kirjoittelemaan. Muut on kaiketi ahkerasti liikkumassa, minä istun täällä. Tosin sille on syynsä. 

Saavuin Ryttylään eli Opistolle sunnuntai-iltana. Tunnelmat oli ihan erilaiset kuin olin osannut ees odottaa. Vaihdoin siis huonetta ja siinä sivussa myös rakennusta jossa asun. Nykyinen rakennus on suurehko, meitä asuu täällä noin 50 (???) mikä johtaa siihen että yhteisiä tiloja on jakamassa enempi määrä ihmisiä. Nukuin kuitenkin täällä paremmin kuin missään muualla pitkään aikaan (ihan tosi!). Olin muutenkin odottanut koulunalkua kuin kuuta nousevaa, ja eilen illalla se sitten vihdoin alkoikin - nimenomaan illalla, kello kuusi. 

Laitoin tähän kuvan mun uudesta huoneesta jonka jaan kiva-Sannan kanssa. Saa nähdä millaista meidän yhteiselo tulee olemaan, tähän saakka se on ainaskin ollut ihan kivaa. Joskaan seikkailusta ei tule vielä mitään johtuen siitä että olen itse hiukan toimintakyvytön. Vinkkiä siihen millä tavalla voitte hakea seuraavasta kuvasta (joka siis tosiaan on myös kuva huoneesta jossa nykyään asustelen). 

(ps otin pois noi kamalat huivit seinältä heti sen jälkeen kun olin ne sinne laittanut, syytä tuskin tarttee selittää) 


 Noniin, jos joku nyt ei vielä löytänyt syytä toimintakyvyttömyyteeni edellisestä kuvasta, niin tässä vähän lähempi kuva:


Eli siis nojoo. Sunnuntai kului mukavasti isän ja Akun kanssa laskettelurinteessä. Tarvitseeko kertoa loppuja? (kaaduin) Riihimäen ensiavun kautta löysin kuitenkin tieni Ryttylään ja olen nyt täällä. Nilkka kipeänä (joskin tällä hetkellä kipulääkkeen vaikutuksen alaisena eli ei satu ihan niin paljon) ja kädet vielä kipeämpänä noilla kepeillä hyppimisestä. Toisaalta koko tapahtuma on mulle aika jännittävä: mulle ei ikinä satu mitään mikä jotenkin vaikuttaisi mun terveyteen tai siis yleensä tällaset asiat ei vaan tapahdu mulle. Kerta se on ensimmäinenkin. 

Oon kuitenkin yllättävän iloisilla mielillä siihen nähden että joka paikkaan vaan sattuu (jalkaan nyt tietysti, päätä särkee, koko käsiä eli siis myös käsivarsia särkee, kämmenet on oikeasti ihan kosketusarat ja plussana koko selkä on jumissa mut ei tässä mitään). Täällä on ihania ihmisiä ja täällä on kiva olla, ootan innolla sitä että arki pääsee kunnolla alkamaan. Eikö oo kivaa että arki on se kaikista siistein asia mun tämänhetkisessä elämässä? Niin siisti että sitä jopa odottaa (no okei ootan myös että saan nää kepit pois eli että voin kävellä ja on helpompaa tehdä öö no mitä vaan). 

Joululomastakin mulle jäi kyllä ihan hyvä mieli vaikka sen loppu olikin tosi surullinen ja jopa aika ahdistava välillä. Toisaalta sen ihan loppu (silti ennen tuota traagista laskettelupäivää) oli joku paras ikinä, rukousvastaus, ilo, yllätys (=iloinen yllätys??). Tajusin yhden ystäväni olevan ihanampi kuin olin koskaan ennen tajunnut. Tai oikeastaan tajusin vasta että mulla on sellainen ystävä - ja ettei se asu kovin kaukana mun kotoa. 

Jumala on silti hyvä. Tai siis oon miettiny paljon. Että ennen en olisi koskaan jaksanut tällasta (ees vielä viime vuonna, haa haa mutta ihantotta): että mun ystävä on hengenvaarassa/vakavasti sairas enkä tiedä sen tilasta mitään, etten pysty kävelemään ja että mua sattuu kaikkialle... Ja että koulut alkaa ja mua silti sattuu enkä pysty kävelemään ja että on uusia ihmisiä ja myös haikeaa luopumista (tosin samalla uuden alkamista). Mutta nyt mä jaksan. Nyt mä oon aika onnellinen. Kaikesta huolimatta. 

Eikä se johdu musta tai siitä että oisin kasvanu ittessäni jotenki kamalasti. Se johtuu Jumalasta ja siitä että Jumalassa mä oon kasvanu ihan valtavasti. Aika huimaa! 

1 kommentti:

  1. Toivottavasti paranet pian etkä telo sitä nilkkaa enää uuden kerran!

    VastaaPoista