4. tammikuuta 2011

Mulla on tänään sellainen olo että olen surun murtama. Toisaalta mun olo on helpottunut, semmoinen että onneksi elämässä kaikki on kuitenkin aika hyvin, ainaskin mulla itselläni. Tänään haluan jakaa teidän kanssa täällä blogissa jotakin elämästäni, siitä mitä mun viime vuodet on olleet ja missä menen nyt. Musta tuntuu että olen kulkenut aika pitkän tien ollakseni tämä mitä tänään olen: ihminen joka uskaltaa olla avoin, puhelias, tutustua uusiin ihmisiin, lähteä mukaan uusiin haasteisiin, tarttua tilanteisiin... Uskallan avoimesti ilmaista itseäni, sekä taiteen että ihan puheen ja olemisen keinoin. Mulla on ystäviä ja olen tosi kiitollinen elämästäni, siitä että se on mennyt juuri niin kuin se on mennyt ja että saan olla juuri se kuka olen. 

Mietin todella paljon mitä vuodesta 2011 tulisi. Enkä mä tietenkään vielä voikaan tietää. Tänään on tasan vuosi siitä kun palasin Englantiin, istuin Heathrow'lla odottamassa bussia ja puhuin Rosan kanssa puhelimessa, en olisi halunnut olla siellä, mutta siitä huolimatta olin. Nyt antaisin paljon jos saisin taas olla siinä tilanteessa. 

Yksi mun joululahjoista tänä vuonna oli se että pääsen Englantiin kevään etäviikolla (=hiihtoloma tms). Helmikuun lopussa. Olin alkamassa pian varaamaan lentoja äidin kanssa, mutta tietysti mun piti varata itselleni majapaikka ennen. Lähetin viestin eräälle sikäläiselle ystävälleni, joiden luona viime syksynäkin vietin tuon lomaviikkoni ja joiden luona asuin 20 päivää vaihto-oppilasvuodestani. Tiesin että vastaukseen, jopa tekstiviestillä, saattaisi mennä muutama päivä. Aamulla tänään herätessäni ensimmäisen kerran kello yhdeksän mulle olikin tullut viesti. 

Siinä sanottiin, etten pysty asumaan heidän luonaan ja he ovat siitä pahoillaan. Tähän oli kuitenkin enemmän kuin hyvä syy. Perheeseen kuuluvat äiti ja tytär (minun ikäiseni) sekä äidin isä eli kotoisammin vain ukki. Ukki on 87-vuotias ja sekä kuuro että mykkä. Hänen kauttaan olen oppinut viittomakieltä ja meillä on ollut pitkiäkin keskusteluja vailla mitään kommunikointivaikeuksia. Ukki on yksi mun todella rakkaista ystävistä. Ja nyt sain kuulla että ukin tila on mennyt huonoksi, sairaanhoitaja käy häntä katsomassa eikä tiedetä mitä tapahtuu. Mua pelottaa. En halua menettää niin rakasta ystävää, vaikka tietenkin tiesin että jossakin vaiheessa se sanomattakin olisi edessä. Lisäksi en tiedä mitä teen matkani suhteen. 

Tiedän olevani itsekäs ja tottavie myös tunnen itseni sellaiseksi. Siitä huolimatta tuo helmikuinen matka oli asia, joka on saanut mut jaksamaan viimeiset kuukaudet. Toivo siitä että pääsen pian taas takaisin, näen kaikki rakkaat, saan hetken viettää sitä unielämää siellä. Ja nyt se koko kuva pirstoutui. Totta kai mulla on muitakin hyviä ystäviä siellä kenen luona luultavasti voisin asua, mutta se ei ole lainkaan sama asia. Mä en tiedä haluanko edes. Musta vähän tuntuu etten ole lähdössä Englantiin helmikuussa. Siitä ei kuitenkaan tiedä vielä. 

Ikävä ja pettymys (sekä pelko) ovat ehkä pahimpia tunteita mitä voin kuvitella. Olen ikävöinyt elämässäni todella paljon ja todella raskaasti. Pettymys on toinen. Petyn helposti, sillä jos olen suunnitellut jonkun asian, haluan sen myös toteuttaa. Kun asiat ei menekään niin kuin olisin halunnut, en voi vaan yksinkertaisesti hyväksyä sitä, en ainaskaan heti. Siksi nyt tuntuu niin pahalta. Kaikki nuo kolme tunnetta varjostaa mua koko ajan: ikävä takaisin Englantiin, pettymys siitä etten voikaan sinne mennä ja pelko siitä että ukille tapahtuu jotakin. 

Niin, tänään on neljäs päivä vuotta 2011. En osaa edes kuvitella sitä miten asiat oli vuosi sitten. Miten lohduttomalta musta tuntui istua koulun käytävillä vuosi sitten huomenna ja toivoa olevani kotona. En silloin varmaan koskaan olisi uskonut miten paljon antaisin jos saisin olla siinä tilanteessa ja siellä nyt. Aamulla muhun iski kamala pakokauhu: ei asiat voi mennä näin, ei tämä ole totta, tämän on pakko olla unta. Olin väsynyt koska olin saanut nukutuksi muutenkin vain muutamia tunteja aamuun mennessä, mutten kuitenkaan saanut unta heti. Rukoilin. Se oli ensimmäinen asia minkä keksin. Rukoilin ja itkin ja se oli ehkä aidoin rukous pitkiin aikoihin. Se helpotti ja sattui samaan aikaan. Tiedän että Jumala kuuli sen ja Jumala ymmärsi sen ja olisi ymmärtänyt ilman niitä sanojakin jotka sanoin. Tiedän että kaikki on tarkoitettu ja siksi mun on helpompi edes yrittää hyväksyä koko asia. Mä tiedän että asioiden pitää mennä näin. Mutta silti mulla on niin petetty olo. 

Siitä huolimatta tämä päivä on ollut täynnä sellaisia pilkahduksia. Olen soittanut pianoa ja vain istunut paikallani. Olen tajunnut Jumalan hyvyyden monta kertaa. Olen tajunnut suunnattoman etuoikeuteni ja onneni siitä että saan uskoa, että mulla on aina joku suurempi kehen luottaa. Ja etten ole koskaan yksin. En koskaan. Haluan vaan kiittää ja ylistää Jumalaa kaikesta siitä mitä Hän on tehnyt, tekee, tulee tekemään. Mutta ei se poista mun epätoivoa ja surua, huolta tuosta rakkaasta ystävästäni joka voi huonosti. Ja huolta siitä miten mä itse pärjään, oli se sitten miten itsekästä tahansa. 

Pikkuhiljaa musta on tullut normaalimpi. Semmoinen ehkä aikuistuneempi, ihmisempi. Ihmisten joukkoon sopivampi. Osaan käyttäytyä eri tavalla eri tilanteissa. Vielä vuosi sitten en olisi kestänyt tällaista tilannetta alkuunkaan. Olisin seonnut. Tosin kyllä musta vähän tuntuu nytkin siltä että voisin seota. Mutta olen saanut kasvaa uskossa ja itsessäni niin paljon että mä voin opetella hyväksymään. Hyväksyn sen että mun pitää opetella myös hyväksymään. Että kaikki ei mene aina niin kuin olen suunnitellut, vaikka joku suunnitelma mun omassa päässä olisi vaikuttanut ihan pettämättömältä. Mä oon jo pitkään elänyt niin että mulla on ollut paha ja sekava olla tai sitten on ollut muuten vaan vaikeaa, niin kuin esimerkiksi Englannissa jo ympäristö loi semmosen tilanteen (vieraassa maassa, yksin, kielimuuri, koti-ikävä jne). Musta tuntuu että haluisin vihata koko maailmaa, mutta samalla oon vaan niin kiitollinen etten voi. 

Pahalta tuntuu se että asiat muuttuu. Väistämättähän ne muuttuu enkä mä voi sille mitään, mutta joskus sitä vaan toivoo että asiat voisi säilyä muuttumatta. Voisi olla ikuisesti onnellinen semmoisten asioiden äärellä jotka sillä hetkellä tuntuu olevan täydellisiä. Mä oon yrittänyt olla hyvä, mä oon yrittäny olla vaikka mitä, jopa Jumalalle, vaikka sydämessäni tiedän etten yksinäni loppujen lopuksi pysty mihinkään. Musta tuntuu että nyt kun vihdoin oon saanut semmoista vahvuutta ja pohjaa uskolleni, Jumala haluaa opettaa mulle jotain. Tähän saakka musta tuntuu että ne vaikeet asiat joita oon saanut kokea on olleet peräisin maailmasta, toisten ihmisten tai itseni tai ihan vaan tapahtumien aiheuttamia. Nyt kun ne ei samalla tavalla satuta mua enää, kaikista pienimmätkin jutut, niin Jumala haluaa näyttää että kyllä mä kestän. Että vaihtoehtoja on. Etten mä ole aina oikeassa. Niinkuin en todellakaan olekaan. 

En tiedä mitä tekisin tänään. Muhun iski ihan älytön ikävä Ryttylää kohtaan. Haluan sinne siskojeni ja veljieni luokse, kaipaan puhumista ja yhdessä rukoilemista. Enää reilut viisi päivää. Sitten voin huokaista. 

On ihanaa että maailmassa on silti niin paljon toivoa. 

6 kommenttia:

  1. Emme! Blogi merkintäsi oli erittäin koskettava ja jollain tavalla pysäyttävä! Tykkäsin tästä kirjoituksesta kamalasti ja haluan vain sanoa että tänä vuonna nähdään Emme, - se on varmaa! Lähetän sinulle vain haleja, jaksamisia ja toivoa sinne! Olet ihana ihinen! <3

    VastaaPoista
  2. Voi iina rakas! Sinä olet ihana ihminen myös ♥ Ja tänä vuonna me varmasti nähdään! Ihan varmasti.

    VastaaPoista
  3. Ihanaa kuulla että sulla näin, että millaista kasvua.

    <3

    VastaaPoista
  4. Kiitos tästä merkinnästä, tää oli ihana. Pystyin jollain lailla samastumaan, löydän itsestäni samanlaisia tunteita ja piirteitä.
    Olen viime aikoina innostunut kommentoimaan sulle yllättävän paljon, mutta tässä blogissa, sinussa, on sitä jotain.
    Voimia kaikkiin tilanteisiin,
    haluaisin ehkä rukoilla puolestasi.

    VastaaPoista
  5. Amanda: Kiitos tästä ja siitä toisesta kommentista jonka jätit. Mut teki hyvin iloiseksi kaikki mitä sanoit. Puolestani saa aina rukoilla jos tuntuu siltä, ei siitä ainaskaan oo haittaa. Se olisi hienoa! Ja saa muhun kyllä tutustuakin jos tuntuu semmoiselta, tai siis jos itse haluaa. Yhteystietoja löytyy sivupalkista :)

    VastaaPoista
  6. voimia ja enkeleitä sulle hirmusesti! ♥

    VastaaPoista