25. huhtikuuta 2011

Maailma näyttää kauniilta ja sitä maailma onkin, ainakin tänään. 
Olen oppinut että pelko voi olla kaunista. Se todistetaan seuraavan kuvan kautta ainaskin minulle. 


Iltaisin viileys ei enää iske vasten kasvoja, se on juuri sopivaa, rauhallista ja leppeää. 


Pääsiäinen oli täynnä ihmisiä, en pitänyt siitä. Pääsin mielikuvitusmatkalle ja oivalsin. Nautin olostani, kuuntelin ja puhuin. Olin hiljaa, kirjoitin. Aurinko alkoi paistaa uudella tavalla. Kohta on kesä. 



Nyt odotan, mutta en kesää. 

19. huhtikuuta 2011

Viime viikko oli toimintaviikko. Meidän ryhmä suuntasi Uudellemaalle. Eikä se ollut ollenkaan niin kamalaa kun etukäteen pelkäsin. Panikoimisen, ylittämättömän ahdistuksen ja pelkojen toteen käymisen sijaan sain kokea välittämistä, onnistumista, hyväksyntää ja oivalluksia. 



Lauantaina tapasin Rosaa. Pitkästä aikaa. Istuttiin ala-asteemme hammaslääkärin sisäänkäynnillä, puhallettiin saippuakuplia (tai siis minä puhalsin), otettiin valokuvia, juteltiin, syötiin kakkua ja naurettiin. 





Loppujen lopuksi paljon on helppo löytää jos ei mieti liikaa. Ja kun miettii niin kaikki muuttuu kamalaksi. Onneksi minä voin sukeltaa Blair Waterin maisemiin ja hetkiseksi unohtaa ennen uudelleenkohtaamista. 


Tänään olen huomannut että vaikka asiat tuntuisivat miten kamalilta koko päivän, niin illan tullen muutama laulunsäe ja yksinkertainen kysymys voivat pelastaa paljon. Ainakin minut ja sen mitä tästä päivästä on vielä jäljellä. 

Haluaisin aloittaa uuden projektin ja pitää siitä. En vain nyt keksi mitä se voisi olla. Yhden illan projekti ja onnistumistunteita. Ehkä mun täytyy vaan kävellä takaisin Sirkansaliin ja soittaa pianoa sydämeni kyllyydestä. Toisaalta juhlasalin flyygeli voisi toimia vieläkin paremmin. 

9. huhtikuuta 2011

Tein tänään löydön. Vanhoja mustavalkofilmille kuvattuja kuvia, noin kasiluokka eli vuosi 2006-2007. 




Tämä päivä on ollut kaikesta maan pinnalla pysyttelystä huolimatta ihmeellinen. En voi ehkä pakottaa itseäni enää ja jättää lentämättä taivaalle jonka poutapilvet kutsui. Koivujen oksat on keväisin kauneimpia. Enkä mä silti ole astunut koko päivänä ulos kotoa. 

Olen miettinyt lapsuutta ja sen turvaa. Miten sähkövatkaimesta on edelleen ihan yhtä vaikea nuolla viimeisetkin taikinanrippeet, miten äidin sängyssä lakanat tuntuu aina pehmeämmiltä kuin omat. Ja miten lohduton ikävä jotakin rakasta kohtaan tuntuu aina yhtä suurelta ja ylittämättömältä, kyynelmöykyltä kurkussa. 

Tänään on ollut päivä jolloin olisi kuulunut juosta kylmässä keväässä ja ottaa kauneimpia valokuvia, paleltua, juoda kaakaota, olla huoleton ja hilpeä. Hymyillä niin että suupieliin sattuisi ja halata mielessään jokaista vastaantulijaa. Sen sijaan olen haistellut vauvantuoksua ja ollut onnellinen siitä että joku ihana on niin lähellä. 








5. huhtikuuta 2011

Perjantai-aamuna suuntasimme Kemiin. Viimeinen näytelmä, liian pitkä matka. Oli tylsää. Katsottiin Sound of Music ja nukuttiin, tylsistyttiin, elettiin symbioosissa. Käytiin Ruotsissa ostamassa karkkia ja limpparia ja lumilinnassa ihan muuten vaan. Esitettiin viimeinen Väkivallasta Sovintoon, paistettiin vaahtokarkkeja ja syötiin. Kilometrejä takana paljon, autossa vietettyjä tunteja noin kaksikymmentä kaksi. Se on liikaa. Tuli myös otettua kuvia. Tää ensimmäinen oli ehkä paras juttu ikinä. Oljallakin on iPhone! (as you see) 







Olen iloinen kotiinpääsystä. Ja siitä että tänään on kevät. Tie oli kuivaa soraa, aurinko lämmitti selkää eikä ollut kylmä lyhythihaisella paidalla ulkona. Sain postia Englannista ja ensimmäinen kevätkärpänen oli eksynyt ikkunalasieni väliin.