9. huhtikuuta 2011

Tämä päivä on ollut kaikesta maan pinnalla pysyttelystä huolimatta ihmeellinen. En voi ehkä pakottaa itseäni enää ja jättää lentämättä taivaalle jonka poutapilvet kutsui. Koivujen oksat on keväisin kauneimpia. Enkä mä silti ole astunut koko päivänä ulos kotoa. 

Olen miettinyt lapsuutta ja sen turvaa. Miten sähkövatkaimesta on edelleen ihan yhtä vaikea nuolla viimeisetkin taikinanrippeet, miten äidin sängyssä lakanat tuntuu aina pehmeämmiltä kuin omat. Ja miten lohduton ikävä jotakin rakasta kohtaan tuntuu aina yhtä suurelta ja ylittämättömältä, kyynelmöykyltä kurkussa. 

Tänään on ollut päivä jolloin olisi kuulunut juosta kylmässä keväässä ja ottaa kauneimpia valokuvia, paleltua, juoda kaakaota, olla huoleton ja hilpeä. Hymyillä niin että suupieliin sattuisi ja halata mielessään jokaista vastaantulijaa. Sen sijaan olen haistellut vauvantuoksua ja ollut onnellinen siitä että joku ihana on niin lähellä. 








2 kommenttia:

  1. niin on! toivottavasti ei haittaa. itse asiassa se eilen jäi päälleni kun lähdin kotiin vaikka alunperin mun piti kyllä lähteä kotiin ihan omissa vaatteissa. olen niin tällainen etten tajunnut.

    VastaaPoista