27. heinäkuuta 2011

Vaihdoin kanteleen pianoon noin 7-vuotiaana (kuvassa minä 6-7-vuotiaana eli ehkä vuonna 1999). Pianotunnit oli mun mielestä aina hauskoja. Me kannettiin mukanamme sinne nukkeja ja kaikkea mahdollista. Istuttiin pöydän ääressä miettimässä nuotteja ja jokainen sai soittaa vuorollaan, meitä taisi silloin käydä siellä kolme tai neljä. Inhottiin yhdessä äffää ja kuunneltiin toistemme soittamisia (enää mä en inhoa äffää ja soittaminen yksin on kaikista parhainta).


Muistan vieläkin illan jolloin sain oman pianon. Olin silloin 7-vuotias, soittanut pari viikkoa. Olin ollut kaverin luona kylässä ja tulin kotiin ja siinä se oli. Myöhemmin jouduin jakamaan sen väliaikaisesti veljen kanssa, mutta nykyäänkin tuo sama piano on mun ihan ikioma. Se on pieni ja hieman vajaa, mutta sen ääni on kaunis ja koskettimet ystävällisiä. 


Soittaminen oli aluksi tosi helppoa, niinkun varmaan mikä vain on. Muistan kuitenkin jo ala-asteelta aikoja kun harjoittelin niin kauan että molempien käsien yhteistyö sujui moitteetta ja kappale kuulosti siltä kuin pitääkin. Muistan myös kauheita tilanteita kun suuren kirkon kaikki seinät toistavat vain ja ainoastaan sitä mitä minä soitan. Jälkikäteen sai aina olla ylpeä. 


Tunnit loppuivat yllättäen, samoin soittokin väliaikaisesti. Se alkoi kuitenkin pian uudelleen. Välillä monikin asia on sen meinannut lopettaa, mutta nyt voin vaan todeta että piano ja musiikki ovat osa mua. En koskaan vielä ole myöntänyt kenellekään olevani hyvä, mutta sen mä voin myöntää että osaan soittaa. Piano on jotain sellaista johon olen kasvanut kiinni ja josta ei olisikaan niin väliksi kasvaa koskaan irti. Kun äiti ehdotti mulle 6-vuotias ollessani kanteleen vaihtamista pianoon, totesin: "Mutta eikö piano ole aika vaikea ottaa aina pianotunnille mukaan?" Fyysisesti kyllä, mutta nyt mä tiedän että kannan pianoa jotenkin mukanani aina, missä vain sellaisen näen, se on automaattisesti ystävä, semmoinen samaan kansaan kuuluva kuin minäkin. 


Aina en tule soittaneeksi joka päivä, mutta yleensä kuitenkin etenkin yksin ollessani pianon ääressä kuluu yhteensä keskimäärin tunti tai pari päivässä. Tällä viikolla on ollut päiviä kun tuo määrä on yli kaksinkertaistunut ja pianon vieressä on tullut istuttua viitisenkin tuntia. Se on ihanaa. Selkä, kädet ja hartiat tappavaa, mutta ihanaa. 

22. heinäkuuta 2011

Pakkauslista. 


Ja muutama siltä löytyvä asia. 



Lähden viikoksi tekemään vallatonta taidetta. 
Ja toivottavasti muutakin. 


♥ 

19. heinäkuuta 2011

MOI! 


Lähipäivinä olen... 
...käynyt musiikkikaupassa
...ostanut kalliita Yann Tiersenin ihania nuotteja, 23 kappaletta yksien kansien sisällä
...makoillut riippumatossa vaihtelevasti 
...leikannut sormeeni viillon aloittaessani vaihtamaan kitaraan kieliä 
...opetellut Comptine D'ete No. 2 pianolla 
...värjännyt hiukseni kirkkaanpunaisiksi 
...ostanut ihan oikean CD-levyn 


(ah eh kuten huomaatte, en ole kovin hyvä lukemaan f-avainta. edit: en ollut, nyt mä osaan vähän paremmin) 

Nyt odotan...
...huomista
...lauantaina alkavaa leiriä 
...seuraavaa bussimatkaa, milloin ja minne se sitten ikinä viekään
...kesän loppua 
...syksyä 
...ensi kevättä 
...en mitään. 

16. heinäkuuta 2011

Olipa kerran prinsessa


Musiikki vaihtui 
Yann Tiersen - Mother's Journey 

Kuvaamisessa auttoi luottoapurini Aku 

Ja minä pistin pitkästä aikaa kärkitossut jalkaan,
suonette siis pienet epäkohdat siihen 
(ja kaikkeen muuhunkin) 
liittyen. 

Tänään on ollut hyvä päivä. Nostin Milan ilmaan, suukotin ja sanoin:
"Tiiätkö Mila mä oon tällä hetkellä aivan älyttömän onnellinen." 

Huom. se oli vaan se hetki. 
Mutta kyllä musta vieläki tuntuu vähän siltä. 

15. heinäkuuta 2011

Olipa kerran prinsessa... 



Alls 
Brightness 20% 
Contrast 60%

Magenta 
Brightness 30%
Contrast 100%

Blue 
Brightness -30% 


Yann Tiersen - Atlantique Nord 


[nämä olivat vihjeitä]

12. heinäkuuta 2011

Näetkö sinäkin? 


"Sinne voi olla matkaa", hän ajatteli. 
"Mutta tämä maailma ei ole lukinseittiä. Se kestää kyllä sinun painosi." 
(Myös ajatukset lasketaan mukaan.) 


"Niin ja unet!"


"Mistä sinä tiesit?" hän kysyi ihmeissään. "Minähän vain ajattelin."


"Minä silitän sinut uneen ja herätän herkällä suudelmalla aamuisin."


"Minä olen kanssasi aina. Minä tiedän. Minä tiedän kaiken."


7. heinäkuuta 2011

Huonetunnelmia sängystä käsin kuvattuna. 




Viimeisen kuvan kuvannut isä, kuvassa minä ja äiti. 

6. heinäkuuta 2011

Self-portrait day? 

Tänään oli niin kuuma etten halunnut lähteä ulos enää kaupassa käytyäni. Mutta yllättäen iski pakottava tarve valokuvata ja niimpä suuntasin lähimetsään mukanani viisi kameraa, teeastiasto ja nalle. Voin melkein sadan prosentin varmuudella luvata että kuvissa olisi ollut enemmän sitä jotakin jos hyttysiä ei olisi olemassa, jos mulla olisi jalusta käytössäni, jos joku olisi lähtenyt mun kanssa kuvaamaan ja jos en olisi pitänyt niin suurta kuvaustaukoa. Tänään ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta muuhun kuin itse itsensä kuvaamiseen, Aku auttoi parissa vikassa kuvassa jotka on otettu meidän takapihalla. 








Tänään ikävöin kovasti ja tunnen oloni yksinäiseksi, mutta näistä osatekijöistä huolimatta aion nukkua hyvin ensi yönä prinsessakatoksisessa sängyssäni peitto tyynynäni. Viime yönä keksittyä ylimukavuutta. Odotan odotan odotan mutta yritän olla huolestumatta. 

but the voice of truth tells me a different story 
the voice of truth says do not be afraid
and the voice of truth says this is for my glory 
out of all the voices calling out to me
i will choose to listen and believe 

2. heinäkuuta 2011

Viime aikoihin on kuulunut paljon Milaa, me ollaan tutustuttu, tarkkailtu lentokoneita (tsi!) ja vietetty kivoja päiviä. Mila on ihana ja se alkaa pikkuhiljaa tykätä musta enemmän ja enemmän. 



Välillä haluaisin löytää rauhaa. Silloin musta tuntuisi tältä. Ehkä mä vielä etsin. 


Tänään me vielä käytiin Akun kanssa keskiajalla, tosin en ottanut kuvia muusta kuin karkkipäärynöistä. 



Kengät hiersi niin paljon että kävelin loppupäivän tohveleissa. 


Pari päivää sitten näin Sannaa. Silloin ostin aikuisten lompakon. Huimaa. 


Mulla oli ocarina jonka ostin keskiaikamarkkinoilta kaksi vuotta sitten. Etenkin Englannissa kannoin sitä kaulassani tosi usein, mutta kerran lähdin kauppaan ja se putosi lattialle. Se särkyi ihan tuhansiksi sirpaleiksi ja mua harmitti kamalasti. Sen jälkeen olen etsinyt uutta, mutten ole löytänyt semmoista joka soisi kunnolla. Periaatteessa mulle olisi kelvannut semmoinen nelireikäinen, tosin silti olisin halunnut toisenkin. Tiesin että Keskiaikamarkkinoilta nimenomaan Turusta niitä voisi saada ja TADAA, ostin kaksi, niitä oli tullut eri kokoisiakin! Vielä yksi erilainen jäi sinne, mutta tällä kertaa ei ollut varaa. Joskus vielä. Nää kaksi on kuitenkin aivan ihania. 



Väsytti, tänään oli ihan kamalan kuuma. Väsymyskuva bussipysäkiltä, viimeinen välietappi ennen kotia.