27. heinäkuuta 2011

Vaihdoin kanteleen pianoon noin 7-vuotiaana (kuvassa minä 6-7-vuotiaana eli ehkä vuonna 1999). Pianotunnit oli mun mielestä aina hauskoja. Me kannettiin mukanamme sinne nukkeja ja kaikkea mahdollista. Istuttiin pöydän ääressä miettimässä nuotteja ja jokainen sai soittaa vuorollaan, meitä taisi silloin käydä siellä kolme tai neljä. Inhottiin yhdessä äffää ja kuunneltiin toistemme soittamisia (enää mä en inhoa äffää ja soittaminen yksin on kaikista parhainta).


Muistan vieläkin illan jolloin sain oman pianon. Olin silloin 7-vuotias, soittanut pari viikkoa. Olin ollut kaverin luona kylässä ja tulin kotiin ja siinä se oli. Myöhemmin jouduin jakamaan sen väliaikaisesti veljen kanssa, mutta nykyäänkin tuo sama piano on mun ihan ikioma. Se on pieni ja hieman vajaa, mutta sen ääni on kaunis ja koskettimet ystävällisiä. 


Soittaminen oli aluksi tosi helppoa, niinkun varmaan mikä vain on. Muistan kuitenkin jo ala-asteelta aikoja kun harjoittelin niin kauan että molempien käsien yhteistyö sujui moitteetta ja kappale kuulosti siltä kuin pitääkin. Muistan myös kauheita tilanteita kun suuren kirkon kaikki seinät toistavat vain ja ainoastaan sitä mitä minä soitan. Jälkikäteen sai aina olla ylpeä. 


Tunnit loppuivat yllättäen, samoin soittokin väliaikaisesti. Se alkoi kuitenkin pian uudelleen. Välillä monikin asia on sen meinannut lopettaa, mutta nyt voin vaan todeta että piano ja musiikki ovat osa mua. En koskaan vielä ole myöntänyt kenellekään olevani hyvä, mutta sen mä voin myöntää että osaan soittaa. Piano on jotain sellaista johon olen kasvanut kiinni ja josta ei olisikaan niin väliksi kasvaa koskaan irti. Kun äiti ehdotti mulle 6-vuotias ollessani kanteleen vaihtamista pianoon, totesin: "Mutta eikö piano ole aika vaikea ottaa aina pianotunnille mukaan?" Fyysisesti kyllä, mutta nyt mä tiedän että kannan pianoa jotenkin mukanani aina, missä vain sellaisen näen, se on automaattisesti ystävä, semmoinen samaan kansaan kuuluva kuin minäkin. 


Aina en tule soittaneeksi joka päivä, mutta yleensä kuitenkin etenkin yksin ollessani pianon ääressä kuluu yhteensä keskimäärin tunti tai pari päivässä. Tällä viikolla on ollut päiviä kun tuo määrä on yli kaksinkertaistunut ja pianon vieressä on tullut istuttua viitisenkin tuntia. Se on ihanaa. Selkä, kädet ja hartiat tappavaa, mutta ihanaa. 

1 kommentti:

  1. Oih. Yann Tiersenin Comptinr d'été n°2, ellen ole väärässä? (Oon aika ylpeä itsestäni, jos tunnistin pelkän kuvan perusteella.)

    Kaunis kappale. Ja kaunis blogi.

    VastaaPoista