29. syyskuuta 2011

Tiedättekö miltä tuntuu kun ei vain yksinkertaisesti jaksa? Minusta on tuntunut siltä viime ajat, etenkin viime päivät, juuri siltä. Matkustin tiistaina Opistolta kotiin, olen nukkunut, syönyt, käynyt liian usein Helsingissä ja lukenut Raamattua. Yrittänyt saada aikaan vain asioita joista ei tarvitse olla huolissaan, joten viime päivät ovat olleet täynnä pianoa, jo mainittua Helsinkiä, tekstiviestejä (ei montaa mutta tärkeitä), valokuvia, unta, pipopäiviä (mutta mulla taitaa muutenkin olla pipopäivä keskimääräisesti kaksi kolmesta), pitkähihaisia paitoja, Sannaa ja hiljaisia suunnitelmia. 


Tänään opettelin laittamaan ruokaa, kävin kaupassa äidin kanssa, söin maailman parasta leipää, join raparperiteetä (onko tyhmää jos sanon tässä kohtaa terkut Juulialle joka on minun uusi ystävä ja josta pidän tosi paljon), ostin nipsut takkini hihoihin ja yritin näyttää kivalta. Minulla on kova ikävä ja kyyneliä nolla, tarve päästä taas takaisin, olla taiteellinen ja kertoa jollekin että välitin, välitän, en halua päästää irti. Että en päästä irti. 


Elämä ei tunnu enää minun elämältä, mutta tiedän että kun vain jaksan niin se tulee takaisin entistä enempänä ja kauneutta näkevämpänä, ja silloin minä olen onnellinen. Me muisteltiin tänään Milanoa ja minä toivon että olisipa lauantai koska silloin minua odottaa valokuvauskirpparisessio siskoni kanssa ja retki illalla merenrantaan. Ja sunnuntaina paluumatka ja kirkko (jos tiedätte jonkun kivan aamupäiväkirkon Helsingissä tai Vantaalla niin kertokaahan jooko). 

25. syyskuuta 2011

Tänään oli hyvä sunnuntai. 


Matkalla. 



Määränpää, Agricolan kirkko. 


Kirkkokahvit, English breakfast tea, brown sugar ja suklaakakku. 


Eiran sairaalan puisto, satumainen paikka. 


Ihana äiti. 



Ihan ihana Iineskin. 



Lähtevää postia.  


Näin tämäkin kului. 

23. syyskuuta 2011

Tänään minä heräsin. 


Tänään minä kuuntelin. 


Tänään minä itkin. 


Tänään minä kirjoitin. 


Tänään minä tiskasin. 


Tänään minä matkustin. 


Tänään minä hymyilin. 


Tänään minä uskalsin. 


Tänään minä tunsin. 


Tänään minä tulin kotiin. 
Tänään minä söin karjalanpiirakoita. 
Tänään minä ostin kortteja ja kaksi puuvärikynää. 

11. syyskuuta 2011

Yleensä en käytä viittätoista minuuttia hiusteni laittamiseen - tänään käytin. 
Täytän ensi viikolla yhdeksänoista vuotta. 
Nämä kuvat näyttävät 19-vuotiaalta Iinekseltä. 
Sain eilen uuden objektiivin ja se saa minut jo nyt tuntemaan itseni kauniiksi ja etenkin itsevarmaksi. 
Kaipaan kipeästi juhlakenkiä jotka eivät saa minua tuntemaan itseäni typeräksi. 



Odotan postia. 
Pelkään perhosia. 

Haluan lähteä valokuvaamaan jotakuta ihmistä syksyyn ja kirpeyteen. 
Olen suunnitellut aamuhartauttani puolisen vuotta. 
En vieläkään tiedä milloin se on. 
Mutta nyt alan toteuttamaan sitä. 


(jos haluan kuvata itseäni mutta en ajastimella, minun täytyy ottaa kuvat peilin kautta. tänään oli sellainen päivä että niin voi tehdä ja silti pitää siitä mitä sai aikaan) 

10. syyskuuta 2011

tänään

(mila soitti pianoa) 

(akusta ei saanut ottaa kuvaa)

(minä tarkensin vahingossa kukkaruukkuun) 

1. syyskuuta 2011

Tämän päivän kuvasaldo on ollut hyvin Marjaisa, joten päätin tehdä Marjapostauksen. Jotakin Marjasta kertoakseni voin vaikkapa sanoa että Marja on ihana, Marja teki mulle värikkäät täydelliset villasukat, Marja lähettelee mulle aina kirjeitä ja niiden mukana teetä vaikka mä olen saamaton vastaamaan, Marjan jutut on parhaita ja huonoimpia samaan aikaan, Marjan kädestä on hyvä pitää kiinni ja me ei enää osata olla jäätäviä toistemme seurassa vaikka joskus oltiin siinä lähestulkoon mestareita. "Mä kyllä katoin tota kuuta." 

Niin ja: 
"Moi, mikä sun nimi on?" 
"Iines." 
"Ookoo."

Koska mulle ei tietenkään tule mieleen kysyä toisen nimeä takaisin, eihän toki. Joten jos joskus päätätte tulla juttelemaan mulle niin varautukaa siihen että mä en kamalasti juttele takaisin - tai sitten vastaavasti puhun niin paljon että te ette saa suunvuoroa. Marja on ehkä ainoa kenen voisin vielä kuvitella tutustuvan muhun tuollaisen keskustelun jälkeen - ja se tutustuikin. 

Tämä päivä oli sateinen ja aurinkoinen, puut oli niin suuria että niiden alla pystyi pitämään sadetta, istuskelemaan nurmikolla. "Tytöt tiiättekö että täällä sataa." "Joo." On kivaa kun on semmoinen ystävä joka ei pahastu halauksesta, jonka karkkeja voi lähestulkoon täysin hyvällä omallatunnolla tai oikeastaan kokonaan vailla omaatuntoa syödä vaan siksi että tekee mieli ja joka kertoo mulle monta kertaa päivässä että olen ihana ja että olen kamala. On kivaa kun on joku sellainen joka ymmärtää vaikkei aina löytäisikään sanoja. 









Sellaista ihmistä jonka tuntee on vaan niin kiva kuvata. Ne kuvat näyttää samaan aikaan siltä ihmiseltä ja multa, kertoo meistä molemmista jotakin. Kai mä sitä yritänkin tavoittaa. On helppo sanoa ystävälle "tee näin, tee näin, mene tuonne, pysy vielä, nyt voit liikkua, hei nää kuvat on kivoja, oota vaihdan objektiivia." Sen jälkeen on kiva hiipparoida rauhalliseen paikkaan ja kattoa kuvat läpi. Nauraa. 

Ja vielä senkin jälkeen on kiva palata illalla kotiin, laittaa kuvat koneelle, tykätä niistä ja todeta että tää päivä oli sittenkin ihan kiva.