25. tammikuuta 2012

Paperisammakot on olleet yksi viime aikojen ilontuoja ja hittituote. On tehty eri kokoisia ja värisiä ja kokeiltu miten ne hyppii. Youtuben ohjeet on kivoja, oon tehny myös perhosen, linnun ja pari paperihattua. Kaikkea sitä oppii. Ja tulee tehtyä. Kivoin juttu on kuitenkin ehkä se että olen tutustunut lapsiin niin hyvin ja suorastaan nautin niiden kanssa olemisesta. Päivä päivältä enemmän. 


Usein joka päiväistä vapaa-aikaani (silloin päiväsaikaan kun muut on koulussa, päiväkodissa ja töissä) vietän kirjastossa. Siellä on pari kivaa soppea joihin on mukava käpertyä. Luen hyvää kirjaa (suomeksi), opettelen Isä meidän -rukousta (norjaksi) ja kirjoittelen kirjeitä. 


Täällä kirjastossa hauskaa on myös se että siellä saa syödä. Tai ainaskin kaikki syö eikä kukaan ole vielä tullut kieltämään. Olenkin ryhtynyt kirjaston viereisen ruokakaupan, jossa minua automaattisesti palvellaan jo englanniksi vaikka nykyään pärjäisin norjaksikin, vakioasiakkaaksi ja maistelemaan erilaisia jugurtteja. Nams. 




Otan kirjastossa aina kengät pois, joskus kerään vähän katseita. Ehkä siksi, ehkä muutenkin. Kun laittaa villasukat niin kumisaappaat on pakkasillakin ihan tarpeeksi lämpöiset. Talvikenkien vetoketju meni rikki. En vielä tiedä oliko se niiden lorun loppu. 



Norjaelämä menee muutenkin ihan hyvin. Arki alkaa olla arkea, joskin silti tuntuu ettei kaikki ole vielä ihan lopullista, tule menemään näin. Eikä tulekaan, koska piakkoin pitäisi alkaa kielikurssi. Odotan sitä innolla ja jännityksellä. Haluan kuitenkin osata sanoa muutakin kuin jorbærsyltetøy. 

Minut on kutsuttu ihmisten luokse kylään ja tuntuu että musta välitetään täälläkin - kuitenkin. Täällä on ihania ihmisiä ja mä haluan tutustua niihin. Olen vähän jo aloittanut. 

Välillä on ikävä Suomeen, omaan huoneeseen (mutta aina vain vähemmän kun tämä huone alkaa tuntua kodimmalta), oman perheen luo ja tärkeitten ihmisten lähelle. Niin ja Ryttylään. Kun tietää että kaikki tutut ja rakkaat on siellä nyt koko aika ja mä en. 

Olen miettinyt tulevaa enkä osaa sanoa siitä vielä kovin paljoa. Jotakin kuitenkin alkaa hahmottumaan ja se tuntuu hyvältä. On paljon mietittävää, en tiiä missä vaiheessa mun elämästä tuli tällaista. Tuntuu aika kivalta ajatus siitä että taidan pärjätä ihan hyvin kuitenkin. 

Jälkikäteen katsottuna asiat näyttää yhdeltä sotkulta ja samalla siltä että näinkö yksinkertaista se olikin. 

16. tammikuuta 2012

Olisi hirmuisesti asiaa, mutta jostakin syystä en enää jaksa kirjoitella tänne jokaista kuulumista (kuten tein Englannissa). Sen sijaan haluan antaa semmoisia pieniä palasia, semmoisia jotka eivät kerro liikaa mutta eivät (toivottavasti) jätä tyhjäksikään. 

En ihan tajua elämää. Kuuntelen tällä hetkellä laulua joka kertoo minä rakastan tätä elämää ja kaikkea mitä siinä. Kaikkea kaunista. Silti melodia sävelet soinnut tai semmoiset on jotenkin... epätoivoiset. Mä en halua olla. Haluan olla stressaamatta siitä että elämä näyttää taiteelliselta tai että teen tarpeeksi. Sillon tulee vastaan eniten. 

Tänään olisi luova olo mutta tekee mieli tarttua kutimeen vaikka jos alkaisin kirjoittamaan niin voisi ehkä syntyä vaikka mitä. En silti ala. Ehkä. 

Joskus tuntuu vaikealta kun vahtii montaa lasta samaan aikaan (muidenkin kuin viimeaikaisten kokemusten perusteella) kun ne kaikki haluaa tehdä eri asiaa ja sitten pitäisi silti nähdä jokainen samaan aikaan, ottaa huomioon ja kysellä että miten menee ja vaikka vastausta ei tulisi niin varmistaa että miten menee, ettei mikään mene rikki, ettei järkyttävää peruuttamatonta sotkua synny ja ettei kukaan tee mitään luvatonta vaikkei se luvaton olisikaan varsinaisesti mitenkään vahingollista. 

Joskus taas tuntuu kivalta kun huomaa helpotuksekseen että selkänsä hetkeksi käännettyään (esim siksi aikaa kun on pakko käydä vessassa) kaikki lapset onkin samassa huoneessa, ja vielä kivemmalta tuntuu kun huomaa ettei ne tee mitään pahaa vaan keskittyy johonkin. Esim. pimeyteen ja taskulampun valoon. Niin kävi lauantaina. 




Pitkävalotusaikakuvat lasten kanssa toimii usein silloin kun puitteet on oikeanlaiset ja lapsia ei ole liikaa. Lauantaina oli kiva ottaa niitä vaikka harva toimi. 


Yksi mun lemppariaktiviteeteista on kuitenkin piirtäminen ja maalaaminen silloin kun kaikki haluaa tehdä sitä samaan aikaan. Silloin kun kaikille on oma vesivärikuppi ja toimiva sivellin, silloin kun pöytä on suojattu sanomalehdillä eikä ketään harmita mikään ihan hirveesti. Suurta plussaa on jos on vielä niin päivä että voi taiteilla luonnonvalossa. 



Mun piirustus sai osakseen omaperäisiä vesiväritahroja petrolinsinisestä. Ei haittaa! 

10. tammikuuta 2012

Tänään on sellainen päivä kun käperryn kuumavesipullon kanssa sohvalle kutomaan. Katselen aurinkoneliöitä jotka liikkuvat oikealle, tällä hetkellä koristavat takkaa. Jippu laulaa ja mä lähden kohta ulos tarpomaan koulua ja ruokakauppaa kohti. Aamulla oli likaiset hiukset ja pipo, niin likaiset ekaa kertaa ehkä kahteen vuoteen että piti ottaa otsahiukset sivuun ihan oikeasti. Ei se ollutkaan niin rumaa. Myöhemmin tartuin saksiin, muutama sentti ja sitäkin suuremmalta tuntuva kasa hiuksia tippui nips naps, näin kävi nyt. On tilaa kasvaa taas. Hiuksilla ja minulla. 


Mulla on aika huono villasukkatilanne niin kudoin tällaiset nilkkasukat. Paksut lämpöiset tossumaiset juuri sopivat tähän hetkeen ja elämäntilanteeseen. 


Jos uskaltaisin niin sulkisin silmät ja miettisin. Nyt en sulje silmiä mutta mietin silti. Täällä on aika hyvä olla. Elämässä. Norja on näyttänyt minulle kaunista puoltaan silloin kun joka aamu kävellään koululle ja lasketaan pilkkijät jäällä. Kun tajusin miksi web-kamera on niin sumea (he he he he he). Kun joku soittaa tai laittaa minkä tahansa viestin. Kun kerään lankakeriä olohuoneen pöydältä lattialta sohvalta. Kun en ihan ymmärrä mutta ymmärrän kuitenkin. Kun hengästyneenä saavutan mäen huipun ja rautatieaseman enkä ole vasta kuin puolimatkassa.


Kuinka helposti tottuu siihen kuka on? Milloin on päässyt perille? Minkälainen tulevaisuus tulee, voiko sen itte valita (voi) ja kun valitsee niin voiko valita väärin? 


Nautin olostani mutta samalla koko ajan odotan odotan. Ja haaveilen yhestä. 
Elämä on aika ihanaa ja maailma kaunis. 
Koko maailma ei voi olla mun koti vaikka haluaisinkin sanoa niin. 

5. tammikuuta 2012

Hei! Olen Norjassa! 

Saavuin tänne tosiaan eilen, lento lähti kotoa aikaisin aamulla enkä edes osaa kertoa tunnelmiani. Perillepääsy tuntui hyvältä eikä lähteminenkään ihan liian pahalta, mutta siitä huolimatta eilisillan ja tämän päivän mua on vaivannut suunnaton koti-ikävä. Olen päässyt tosi mukavaan perheeseen hoitamaan aivan ihania lapsia ja asumaan mitä hienoimpaan paikkaan, mutta silti. 

Autoilijat päästää jalankulkijat aina ensin, kaikki osaa tosi hyvin englantia, ulkona on kylmää ja kaunista ja mä kyllä varmasti vielä tulen oikeasti tykkäämään tästä paikasta. Tai kyllä mä tykkään jo, mutta mulla on kamala ikävä. Tai semmoinen ristiriitainen olo. Että täällä on hyvä olla, mutta tuntuu ettei mikään ihan kamalasti merkitse kun koti tuntuu niin kaukaiselta. Voi kun saisin taottua päähäni ettei sinne ole pitkä matka ja että välimatkaan ei kuole, mikään ei katoa. En ehkä ihan vielä tajua että seuraavaan Suomenvisiittiin on monta kuukautta. Tai monta ja monta, vajaa kolme. En muista että musta olisi Englannissa tuntunut ensimmäisinä päivinä samalta kuin nyt. 

Tänään vein Rudolfin, perheen 6-vuotiaan pojan, kouluun ja sen jälkeen lähdin kävelemään ympäriinsä. Tarkoituksenani oli kuvata vähän paikkoja, mutta koska kädet jäätyi ulkona niin nopeasti ilman hanskoja niin en jaksanut kuin muutaman. -10 astetta on Suomen plussa-asteiden jälkeen hyvin kylmä. 

Me asumme tällä kadulla. 

Ja tässä talossa.

Ja meidän takapihalla näyttää tältä. 

Suuntasin kulkuni kohti keskustaa ja Kirkegataa, sen varrelta löytyi nimittäin Misjonsambadet ja Pinsemenighet (eli joku lähetysjärjestöjuttupaikka ja helluntaiseurakunta). Kello oli puoli yksitoista ja hellareilla alkoi yhdeltätoista bønnens time, jonka merkitystä eräältä vastaantulijalta kysyin. Päädyin rukouskokoukseen. Taisin alentaa keski-ikää muutamilla vuosilla, nuorin mun jälkeen oli yli kolmekymppinen. Mua kuitenkin kohdeltiin niin huomaavaisesti ja hyvin että oli tosi ihana olla siellä. Ikävä kaikkosi hetkeksi, ei ollut tyhjä olo. Rukoiltiin, laulettiin, luettiin Raamattua, syötiin vohveleita ja värikkäitä karkkirakeita, juotiin teetä ja kahvia ja baptistikirkon pastori vaimonsa kanssa kutsui mut huomenna yhdeltätoista niiden luokse teelle/kahville. Lisäksi sain kuulla pari muuta käymisen arvoista paikkaa, ja aion totta vie käydä katsastamassa nekin. 

Kävelin ympäriinsä ja kävin läheisessä kauppakeskuksessa. Täällä on kamalasti mäkiä, jyrkkiä mäkiä. Tai siis kaikki on mäkeä. Alamäet on ihan kivoja vaikka pelkäänkin kaatuvani koko ajan, ylämäet tulee kasvattamaan mun kuntoa huomattavasti tämän kevään aikana. Keskustaan matka on ylämäkeä ja tulomatka alamäkeä, kauppakeskukselle toisin päin. Molemmat joka tapauksessa hyvin lyhyen kävelymatkan päässä. 

Aloitan kielikurssin helmikuun alussa, ja sitä ennen koitan parhaani mukaan opiskella norjaa itsenäisesti. Saan päässäni muodostettua joitakin luultavasti ihan ymmärrettäviäkin lauseita (kuten jeg ikke snakker norsk tai mitt navn er iines), mutta käytännössä ne sanat mitä osaan käyttää on hei, nei ja takk. Ehkä joissakin tilanteissa nei takk tai ja takk, jopa tusen takk jota täällä vissiin käytetään, niin olen tänään ainaskin vastaantulijalta oppinut (siltä joka kertoi mulle mitä rukous on norjaksi). Mutta siis käytännössä en tosiaan pärjää norjalla ollenkaan, ja mua pelottaa että olen liian arka käyttämään sitä. Ei saa olla! 

Eilen illalla opin ehkä taas jotain sadatta, tuhannetta, miljoonannetta kertaa että kaikki muuttuu paremmaksi kun rukoilee ja lukee Raamattua. Yöunet joltakin osin siis turvattu. Nyt pitäisi keksiä iltatekemistä. Hmm, ehkä opiskelen muutaman sanan norjaa. Tai muutama fraasi voisi tulla enemmän tarpeeseen. 

Katsotaan mitkä on tunnelmat vaikka huomenna tai viikonloppuna tai joskus myöhemmin kummiskin. Nyt menen kasaamaan ajatuksiani ja syömään välipalaa. 

3. tammikuuta 2012

Villasukat on aina olleet mun mielestä parhautta, mutta en ole koskaan osannut kutoa niitä. Enkä lapasia. Enkä pipoja. Enkä oikeestaan mitään. Ryttylässä kaikki kutoo. Mä halusin kans. Ja opettelin. 

Aluksi jälki jota tein oli suoraan sanoen järkyttävää, ja olinkin varma ettei tästä tulisi sen enempää mitään onnistunutta kun koskaan ennenkään. Mutta en luovuttanut. Ja lopulta mun kutoma jälki oli ihan semmoista melkein siistiä jo. Sen jälkeen ihana Eeva opetti mulle miten nurjaa ja Fanni miten kantapää tehdään! Ja sen jälkeen alkoi sukkatehdas. Ja kun mulle vielä opetettiin peukalo niin olempa saanut muutamat lapaset aikaan myös. 

Tein jonkinmoisen kasan kaikkia neulomuksia joululahjoiksi, ja koska olen aina viime tipassa asioiden kanssa, niin mulla ei hirmusesti ollut aikaa kuvata niitä, ainaskaan päivänvalossa. Niimpä kuvat oli mitä oli, joten tein niistä teille tällaisen kollaasin tai jonkun, koska tottahan toki mun on silti pakko päästä näyttämään mitä oikein olen saanut aikaan. Näin joulun jälkeen on hyvä postata tämä tänne kun kaikki on luultavasti jo avanneet lahjansa. Tästä tosin puuttuu muutama asia, esim. Oljalle tehdyt valkoiset lapaset semmoisella jännällä kuviolla. Mutta no kuitenkin, koittakaa kestää kuvien laatu ja se etten ole koskaan tehnyt mitään kauheasti tämänkaltaistakaan muokkausohjelmalla. 


Voin vähän luetella mitä kuva sisältää... 
(lähdetään liikkeelle ylhäältä vasemmalta) 

1. Sannan lapaset Novitan Jambo-langasta
2. Eevan lapaset 7 veljestä -langasta sukkalehden yksien sukkien ohjekuvion mukaan
3. Mirkan sukat Novitan 7 veljestä -langasta sukkalehden ohjeen mukaan
4. Isälle tehdyt pitkävartiset sukat 7 veljestä -langasta 
5. Alle vuoden vanhalle kummipojalleni Eliakselle tehdyt sukat randomista kirpparilöytölanganlopusta ja 7 veljestä -langasta
6. Akun mustat jättisukat Novitan Isoveli -langasta (raidat seittemää veljestä)
7. Hillan keltaiset lapaset Novitan Kelo-langasta
8. Puolitoistavuotiaan pikkusiskoni Milan sukat 7 veljestä -langasta
9. Raimon raitasukat 7 veljestä -langasta
10. Yksittäinen kuviosukka itselleni seittemästä veljeksestä kanssa
11. Punaiset kuviosukat äidille joululahjaksi, taas tuttua 7 veljestä -lankaa
12. Värikäs sukka (odottaa vielä pariaan) Novitan Polku-langasta nimeltään Punajuuri

ja viimeisessä kuvassa on muutama paketoitu tapaus. 

Raindrops on roses and whiskers on kittens 
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings 
These are a few of my favourite things! 

2. tammikuuta 2012

Olen tainnut olla vähän salamyhkäinen suunnitelmieni suhteen, mutta nyt kun aikaa on enää kaksi päivää ja kolme yötä niin voisin valaista asioita hieman. Tänään jätin Ryttylän haikein tunnelmin taakseni ihan viimeisenviimeisen kerran (joka tuskin tulee olemaan viimeinen, mutta joka tuntuu ihan viimeisistäkin viimeisimmältä juuri nyt) ja tällä hetkellä koitan suunnata katseeni tulevaan. Tuleva alkaa keskiviikkona, mutta tuntuu että olen saanut elää sen rajamailla jo muutamia viikkoja. Tuleva tuntuu uskomattoman hyvältä. 

Keskiviikkoaamuna lennän Osloon ja jatkan matkaani junalla Lillehammeriin. Siellä mua odottaa perhe, perhe jossa on kolme ihanaa lasta, perhe jonka kanssa tulen viettämään seuraavat puoli vuotta. Päähän pälkähtelee kuvia Norjasta ja valkoisesta talosta, vuorista. Niillä ei ole mitään todellista pohjaa paitsi Google Earth ja muutama valokuva. Ne tuntuu unelta vielä. 

Unelta tuntuu myös viime viikot, viime syksy, vähän koko elämä kai. Pahalta unelta, hyvältä unelta, semmoiselta haikealta unelta josta herätessään itkee mutta johon haluaisi vielä hetkeksi takaisin eikä koskaan pääse. Mun pää on täynnä ajatuksia, musta tuntuu että olen aikuisempi kuin koskaan ennen, tuntuu että olen valmis johonkin. Otan askeleen ja koitan onko se tämä kaikki. Nämä tunteet ja uskallukset, elämänmuutokset ja monen tunnin puhelut. Norja. 

Perjantaina, eilen ja tänään tartuin taas kiinni jostakin joka tuntui olevan katoamassa. Tiedättekö niin että se jokin on koko ajan mun luona, ei ole mennyt minnekään, mutta mä en vaan ole nähnyt sitä ja siksi musta tuntuu että se on kadoksissa, mä olen kääntänyt selkäni sille ja kun havahdun niin pelästyn kauheasti että kaikki on kadonnutta. Mutta mikään ei ollutkaan kadonnutta paitsi paha olo suurimmilta osin, ja musta tuntuu että saatan olla vapaa ja että ensimmäinen asia jonka heti aikaa sille löydettyäni Lillehammerissa teen on se että etsin kirkon. Mä tosiaan tartten sen. 

Mun kamera on täyttynyt viime aikoina vaan surkeista sukkakuvista jotka on otettu pimeällä (koska nykyisin on aina pimeää, nykyisin on talvi), mutta Hilda valaisi sekä mun kameran että erityisesti mun itseni elämää vähän. Tai paljon. Me vietettiin ihania päiviä (ja öitä), tuntuu hyvältä että on ihminen jonka seurassa on hauskaa, mielenkiintoista, väsynyttä, sekopäistä, onnellista, itkettävää, puheliasta ja vaan sitä että voi olla, korunäpräillä, nauraa, rukoilla, laulaa, hymyillä ja olla tyhmä. Ihan minä vaan. Molemmat voi olla ihan minä vaan. 

Ihmisten huvittuneet ilmeet kun me kuvaillaan koristeomenapuiden oksistoissa ja lumimarjapensaissa. Kylmät kädet, kylmä olo muutenkin, paitsi hymyjen osalta, etenkin sillä kuvattavalla joka hyppeli pakkasessa teepaitasillaanmekkosillaan. Ja väsyneenäkin viiden tunnin yöunien jälkeen suostui yhteiskuviin auringonnousun kanssa.