2. tammikuuta 2012

Olen tainnut olla vähän salamyhkäinen suunnitelmieni suhteen, mutta nyt kun aikaa on enää kaksi päivää ja kolme yötä niin voisin valaista asioita hieman. Tänään jätin Ryttylän haikein tunnelmin taakseni ihan viimeisenviimeisen kerran (joka tuskin tulee olemaan viimeinen, mutta joka tuntuu ihan viimeisistäkin viimeisimmältä juuri nyt) ja tällä hetkellä koitan suunnata katseeni tulevaan. Tuleva alkaa keskiviikkona, mutta tuntuu että olen saanut elää sen rajamailla jo muutamia viikkoja. Tuleva tuntuu uskomattoman hyvältä. 

Keskiviikkoaamuna lennän Osloon ja jatkan matkaani junalla Lillehammeriin. Siellä mua odottaa perhe, perhe jossa on kolme ihanaa lasta, perhe jonka kanssa tulen viettämään seuraavat puoli vuotta. Päähän pälkähtelee kuvia Norjasta ja valkoisesta talosta, vuorista. Niillä ei ole mitään todellista pohjaa paitsi Google Earth ja muutama valokuva. Ne tuntuu unelta vielä. 

Unelta tuntuu myös viime viikot, viime syksy, vähän koko elämä kai. Pahalta unelta, hyvältä unelta, semmoiselta haikealta unelta josta herätessään itkee mutta johon haluaisi vielä hetkeksi takaisin eikä koskaan pääse. Mun pää on täynnä ajatuksia, musta tuntuu että olen aikuisempi kuin koskaan ennen, tuntuu että olen valmis johonkin. Otan askeleen ja koitan onko se tämä kaikki. Nämä tunteet ja uskallukset, elämänmuutokset ja monen tunnin puhelut. Norja. 

Perjantaina, eilen ja tänään tartuin taas kiinni jostakin joka tuntui olevan katoamassa. Tiedättekö niin että se jokin on koko ajan mun luona, ei ole mennyt minnekään, mutta mä en vaan ole nähnyt sitä ja siksi musta tuntuu että se on kadoksissa, mä olen kääntänyt selkäni sille ja kun havahdun niin pelästyn kauheasti että kaikki on kadonnutta. Mutta mikään ei ollutkaan kadonnutta paitsi paha olo suurimmilta osin, ja musta tuntuu että saatan olla vapaa ja että ensimmäinen asia jonka heti aikaa sille löydettyäni Lillehammerissa teen on se että etsin kirkon. Mä tosiaan tartten sen. 

Mun kamera on täyttynyt viime aikoina vaan surkeista sukkakuvista jotka on otettu pimeällä (koska nykyisin on aina pimeää, nykyisin on talvi), mutta Hilda valaisi sekä mun kameran että erityisesti mun itseni elämää vähän. Tai paljon. Me vietettiin ihania päiviä (ja öitä), tuntuu hyvältä että on ihminen jonka seurassa on hauskaa, mielenkiintoista, väsynyttä, sekopäistä, onnellista, itkettävää, puheliasta ja vaan sitä että voi olla, korunäpräillä, nauraa, rukoilla, laulaa, hymyillä ja olla tyhmä. Ihan minä vaan. Molemmat voi olla ihan minä vaan. 

Ihmisten huvittuneet ilmeet kun me kuvaillaan koristeomenapuiden oksistoissa ja lumimarjapensaissa. Kylmät kädet, kylmä olo muutenkin, paitsi hymyjen osalta, etenkin sillä kuvattavalla joka hyppeli pakkasessa teepaitasillaanmekkosillaan. Ja väsyneenäkin viiden tunnin yöunien jälkeen suostui yhteiskuviin auringonnousun kanssa. 









4 kommenttia:

  1. kivoja kuvia ja muutenkin aa, kiva ku postasit pitkästä aikaa ja niin :-)

    VastaaPoista
  2. Lähdet au pairiks! Ihana kuulla :)

    VastaaPoista
  3. Iines oot ihana <3 Saanko nyysiä nää ja laittaa (osan) naamakirjaan?

    VastaaPoista
  4. oon laiminlyöny kommentteihin vastaamisen... mutta:

    saara: kiitos, kiva kuulla että tykkäät lueskella ja niin muutenkin.

    tanja: lähdin! ja tämä on kivaisaa, olipa nyt vastaus, oivoi, muttaniin. joo.

    hilda: itte olet! ♥ ja tottakai saat, ja teitkin jo niin, hehe.

    VastaaPoista