23. helmikuuta 2012


Voisin joskus koittaa tehdä ihan kunnollisiakunnollisia videoita myös. Kyllä mä vielä... Mutta tämän videon tarkoitus oli alun perin pelkästään olla muutama sekuntti (niinkun se onkin) ja näyttää teille uudet villasukat jotka tein. 

20. helmikuuta 2012

Halusin vaan kertoa että musta tuntuu aika ihmeelliseltä se että alle 20-vuotiaana oon asunu Suomen lisäksi kahdessa muussa maassa. En olisi ikinä uskonut, koska olin aina se ujo ja se joka inhos kieliä koulussa - ja se joka oli niissä totaalisen surkea. Enkä vieläkään meinaa uskoa että oon asunu vuoden Englannissa ja että ylipäätään osaan puhua englantia. Elämä voi varmaan yllättää aika ihmeellisesti. 

Oon ollu Norjassa nyt 48 päivää. Kahden päivän päästä viiskyt päivää, en voi uskoa! Ja se on yhtä suuri kuin kaksi päivää yli puolitoista kuukautta. Luulisin. Kuitenkin, ollaan menossa kohti kahta kuukautta enkä ihan tosiaan meinaa uskoa sitä, en sitten niin millään. Jotenkin mun päässä on ajatus että joo mä sitten joskus lähden au pairiksi, teen juuri näin kun nyt olen tehnyt että suhtlailla suunnittelematta löydän kivan perheen ja lähden johonkin uuteen paikkaan. Miten saan itteni tajuamaan että se on nyt, että elämä on nyt? 

Tykkään tästä paikasta tosi paljon, mutta etenkin ekoina viikkoina mua vaivasi aika valtava koti-ikävä aina toisinaan. Välillä tuntu siltä että miksen vaan ottais lentoja Suomeen, tulis kotiin ja olis onnellinen siellä. Mutta nyt en voi enää aatella niin, en vaikka kamala koti-ikävä iskisikin. Eikä se samalla tavalla enää edes vaivaa. Syy miksi en vaan voisi tulla kotiin on se että mun tarttee olla täällä nyt. Ensinnäkin mua tarvitaan täällä ja oon luvannut olla täällä, ja toisekseen mä tarviin sitä että saan olla täällä. Tartten niitä ihmisiä jotka mun elämään on nyt täällä johdatettu enkä millään vois yhtäkkiä vaan jättää niitä ihmisiä joihin oon tutustunu ja joita oikeasti uskaltaisin jo sanoa ystäviksi. En vois lähteä pois ja olla tutustumatta niihin ihan tosi kunnolla nyt tänä aikana mikä mulla täällä vielä on jäljellä (eli reilusti yli puolet huh onneksi ja eihän sitä tiiä mihin päädyn tämän jälkeen vai jäänkö tänne - siihen mua ainaskin kovasti koko ajan jo varmuuden vuoksi taivutellaan). 

Tänne lähtiessä olin jotenkin vähän tyhmä ja vähän liian varma siitä että tää tulis olemaan ihan helppoa. Että Norjahan on niin lähellä Suomea, että enhän mä oo täällä kun puoli vuotta ja että eihän tää nyt oikeesti ole niin suuri juttu, että tuskin mä mistään hirmusesta koti-ikävästä missään vaiheessa kärsin ja tuskin on kovin vaikeeta tehdä elämästään mielekästä, ohjelmantäyteistä ja kivaa täällä. Aattelin että Englannin jälkeen uuteen maahan, varsinkaan johonkin Norjaan, muuttaminen ei ois enää niin iso juttu.

Mutta tiiättekö se oli! Paljon isompi ja vaikeempi kun luulinkaan ennen kun pääsin tänne ja ekoina öinä vaan itkin ja luin Raamattua siinä toivossa että saisin unta kun saa lukea jotain tuttua ja turvallista. Ennen (=vielä pari kuukautta sitten) mulla oli ihan täysin semmonen olo että mähän lähden vielä vaikka ja mihin, kiertelen maailmaa ja asun joka paikassa mikä kiinnostaa, sitten joskus. Mutta nyt on ollu aika ihana huomata että ehkä ois sittenki ihan kiva asettua johonkin ja kutsua jotakin paikkaa kodiksi, muutakin kun maata nimeltään Suomi, olla lähtemättä enää mihinkään hirmu pitkäksi aikaa - ainaskaan yksin. Tai tiiättekö mitä tarkoitan, tuntuu ettei ehkä ees jaksais hirveän monta kertaa yksinään sitä ulkopuolisuuden tunnetta ja koti-ikävää, yksinäisyyttä ja yöllisiä itkuhetkiä ilman että kukaan on siinä vierellä. Ja toisaalta tuntuu niin ihanan vapaalta lähteä yksin johonkin. Tutustuu nopeesti ihmisiin kun on pakko saada kavereita, voi alottaa ihan puhtaalta pöydältä eikä tartte huolehtia kenestäkään muusta kun ittestään. Ja näin jälkikäteen (tosi hyvin voinkin sanoa että jälkikäteen) ajateltuna: ei se vaikein aika ehkä kestä kovin kauaa. Se kun asettuu vähän ja tottuu siihen ajatukseen että on täällä eikä joka aamu herätessä saa kauheeta paniikkia siitä että mihin ihmeeseen mä oon joutunu. Mutta on se silti rankkaa, uskokaa vaan. 

Joka tapauksessa. Tykkään Norjasta, tykkään Lillehammerista, tykkään mun ystävistä, tykkään norjankurssista, tykkään Misjonsambadetista ja Bykirkestä ja Pinsemenighetistä, tykkään tästä perheestä ja sen lapsista, tykkään mun huoneesta, tykkään vuorista, tykkään aseman kovista kuulutuksista, tykkään siitä että vanhat ihmiset osaa englantia, tykkään siitä että postilaatikot on punaisia, tykkään kävelykadusta ja norjan kielestä, maisemista, viiden kruunun kolikoista, piano-jugurteista, kirjastosta, norjalaisten tavasta syödä leivän päällä kaikkea, sopivasta ilmastosta, ruokakauppojen pienuudesta ja elämästä. 

En tykkää siitä että mulla ei ole täällä pianoa. 

17. helmikuuta 2012

Oon maininnu että käyn norjankurssilla. Ja että siellä on kivaa. 

Tässä on suurin osa meidän luokasta (muutama livisti paikalta). Aika monta maata edustettuna joka tapauksessa (ja minäkin hyvin edustavana).

(vasemmalta oikeelle: Lulwa - Eritrea, Senait - Etiopia, minä - Suomi, Wojoud - Yemen, Fassil - Eritrea, Joycie - Filippiinit, Eyad - Palestiina, Monthas - Burma, Jaagub - Viro, San - Burma, Fatma - Yemen, Dawitt - Etiopia) 

Oikeestaan me otettiin aika paljon kuvia, mutta tää oli ainoa missä kaikkien kasvot näkyi.


Plus vielä perusmeininkei:
(minä ja Joycie poseerataan kun muut ehkä keskittyy. kaikilla on kahvimuki, tai ehkä oikeemmin teemuki, ja mulla on prinsessajuomapullo) 

16. helmikuuta 2012


Suhteellisen pikaisesti valmistunut video. Ideat, musiikkivalinnat ja toteutus oikeastaan kokonaan Rudolfin* käsialaa, mitä nyt vähän autoin käyttämään Movie makeria ja ottamaan kuvia ja jotain semmosta pientä. Ihan kivoja iltapäiviä. 





*vanhin (6v) lapsista joita hoidan


7. helmikuuta 2012

Aloitin eilen (en voi uskoa että se oli vasta eilen) norjan kielikurssin. Eilisen jälkeen tunnelmat oli tämänlainen Facebook-päivitys: 

(tiedän että siinä on virheitä mutta who cares, oon ollu siellä kurssilla nyt vasta kaks päivää) 

Tänään tunnelmat on olleet melkoisen samanlaiset, paitsi ootan ehkä huomista vielä enemmän kun eilen odotin tätä päivää. Tosin tää päivä oli ihan totaalisesti odottamisen arvonen, millonkohan alamäki alkaa? 

Ei me olla tänään opittu muuta kun aakkosia, kellonaikoja, viikonpäiviä ja muuta semmoista mitkä taitaa olla mulla jotenkin jo ruotsin pohjalta ja omien lukemisteni kautta myös hallussa aika hyvin. Mutta mulla ei missään nimessä ole silti ollut tylsää. On maailman paras tunne kun mulla on taas luokka johon kuulun. Käytävät joita pitkin aamuisin kävelen ja joiden varrelta etsin luokan jonka ulkopuolella pitää odottaa opettajaa. Saan pakata eväslaatikon ja mehupullon aamulla laukkuun taukoa varten. Olen osa sitä nyt kolmentoista ihmisen sekalaista sakkia. Mun vieressä istuu joku ja me kaikki opiskellaan samoja asioita, halutaan tutustua toisiimme, oppia toistemme nimiä ja sitä mistä maista kaikki on kotosin ja nauretaan meidän opettajalle joka on hauska ja paras. Ainaskin mun mielestä. Ja siitä naurun määrästä jonka tunneilla kuulee voi päätellä että en ole ainoa joka näin ajattelee. 

Lisäksi tutustuin tänään Joycieen, kävin hänen luonaan kylässä ja meidän tie vei vielä pullonpalautuskoneen kautta pizzalle yhdessä. Kokemusten ja pienten elämäntarinanpalasten jakamista, molemmille tärkeitä hetkiä. Toteamuksia että meidän pitäisi puhua norjaa keskenämme. Taidettaisiin jäädä siihen että mikä sun nimi on ja mistä olet kotoisin, vielä toistaiseksi. 

Lisäksi olen tänään leikannut kuvia lehdistä ja rakentanut lasten kanssa majan. Lukenut autokirjasta outoja nykyaikaistettuja perinnesatuja ja miettinyt että olisipa hyvä käydä taas ajoissa nukkumaan. Kello on kymmentä vaille kymmenen (klokka er ti på ti, tämän opin tänään), joten vielä on melkein mahdollisuus siihen. 





PS: Mun blogilla on yhtäkkiä 100 lukijaa (tosi yhtäkkiä, oon oottanu tätä hetkeä kuin kuuta nousevaa ja ärsyyntyny aina ku luku on tippunu yhdellä sen taas noustua yhdeksästäkymmenestäseitsemästä jossa se on jumittanut ties kuin kauan), ja mulle tuli mieleen että ois kiva kutoa jollekin vaikka lapaset. En halua kuuluttaa että järjestän arvonnan koska se tuntuis hölmöltä ja pelkään vaan että kukaan ei kommentoisi niinkun ei yleensäkään sillon kun kysyn jotain. Mutta rohkaistun nyt kuitenkin sen verran että kysyn että kuka haluis että kudon sille lapaset? (en lupaa kaikille niille jotka sanoo joo. ja olkaa kilttejä ja sanokaa jotain muutaki kun joo. vaikka jotain kivaa ja piristävää) 

4. helmikuuta 2012

5. helmikuuta 2010 kirjoitin 

"Haluisin myös joskus lähteä au pairiksi johonkin. Ois tavallaan siistiä päästä Bristoliin taas sitte joskus muutaman vuoden päästä, mutta toisaalta mua kiinnostais vaikka Norja..."

Ja kaksi vuotta eteenpäin... olen täällä. Nyt. 

1. helmikuuta 2012

Olen ollut Norjassa nyt neljä viikkoa. Muistan tosi hyvin sen keskiviikon neljä viikkoa sitten, sen aamun joka ei tuntunut edes todelliselta. Taisin näihin aikoihin tulla silloin juuri takaisin kotiin, jota en todellakaan osannut silloin edes leikilläni kutsua kodiksi. Mietin pääsisinköhän nukkumaan mutten mennyt kuitenkaan. Muistan seuraaviakin päiviä kun kävin ensimmäisen kerran torstain rukouskokouksessa, kun otin yhteyttä ihmisiin Misjonsambadetilta, kun olin ensimmäisessä lautapeli-illassa. Kun pääsin puhumaan englantia. Kun ihmettelin vuoria aina ulos lähtiessäni ja totesin ettei tämä tunnu miltään vaikka kaikki on niin suurta. 


Olen moneen kertaan todennut että mulla on ihana työ jota en melkein osaa edes sanoa työksi. Ja päivä päivältä vaan paranee kun tutustuu lapsiin paremmin. Oppii tuntemaan niitten kommervenkit ja miten niihin pitäisi suhtautua, osaa sanoa asioita jotka naurattaa sekä mua että lapsia, osaa keksiä tekemistä niin että kaikilla olisi mahdollisimman kivaa. Ja mikä parasta: ei enää stressaa niin paljon. Niin ja osaa jo lautapelien ja muiden säännöt sen verran ulkoa ettei anna enää huijata itseään. 


En välttämättä olettanut että mulla tässä vaiheessa myöskään olisi ihmisiä joiden luona olisin käynyt kylässä ja viettänyt koko illan, ihmisiä kenelle voin laittaa viestiä tai soittaa jos on yksinäistä ja kysellä että millon olisi aikaa nähdä. Tietenkään en tunne niitä ihmisiä vielä kovin hyvin, mutta silti se että on joku joka välittää ja johon tosiaan voi ottaa yhteyttä tietäen että ei häiritse niin helpottaa täällä oloa huomattavasti. Saa jaksamaan jos joskus tuntuu siltä ettei muuten meinaisi. 


Kuukausi takana, viisi edessä. Näin suurin piirtein. Paikat näyttää samalta lukuunottamatta sitä että ne on muuttuneet tutuiksi. Tiedän mikä kuuluu mihinkin keittiössä, osaan hahmottaa kaupassa vähän hintoja turvautumatta kännykän laskimeen, oma huone alkaa tuntua kotoisalta, ei tee mieli valittaa jokaisesta ylämäestä (koska ne nyt vain on), enkä ole enää sanaton kun käyn kaupassa ja pitäisi sanoa heippa ovesta ulos astuessa. Muistelen sitä kertaa kun kävin viimeksi Norjassa (se oli ihan pohjoisessa, muistaakseni ehkä kaksi ja puoli vuotta sitten). Silloin mieleen jäi eniten se tunnelma, ja nyt olen huomannut sitä samaa täällä. Rauha. Musta tuntuu että vuoret tuo sen, pitää jotenkin muun maailman hyvällä tavalla vähän loitommalla. Tykkään vuorista. 


Tuntuu myös että kaikesta selvitään ja täällä on aika turvallista olla nyt. Mulla on paljon, tai ainaskin tosi suuria, asioita joita haluan miettiä nyt tarkkaan. Haluan pohdiskella ja tunteilla ja järkeillä ja ihan vaan ajatella. Koittaa tulla johonkin lopputulokseen ja toisten vaan antaa mennä omalla painollaan. Tää on hyvä paikka molemmille. Ajattelulle jonka tarkoitus on löytää lopputulos ja ajattelulle jonka on tarkoitus jatkua ja antaa mennä omalla painollaan. 


En ihan vielä osaa ajatella ensi vuotta eli siis aikaa Norjan jälkeen. Sitä elämää sitten. En vielä tiiä mitä se tuo tullessaan (se onkin yksi mun pohdiskeltavista asioista), ja jotenkin tuntuu etten ihan yletäkään sinne vielä. Tuntuu että täytyy elää tässä ja nyt ja ainoa asia jota kurottaudun odottamaan ja jonka haluan tulevan pian on torstain nuortenilta ja pääsiäisloma Suomessa. 


Norjaelämässä siis kaikki kerrassaan hyvin. Mietin tulevatkohan seuraavatkin viisi kuukautta menemään näin nopeasti. Ihan hujauksessa niinkun tämä eka. Maanantaina alkaa kielikurssi! Sitten opin puhumaan.