20. helmikuuta 2012

Halusin vaan kertoa että musta tuntuu aika ihmeelliseltä se että alle 20-vuotiaana oon asunu Suomen lisäksi kahdessa muussa maassa. En olisi ikinä uskonut, koska olin aina se ujo ja se joka inhos kieliä koulussa - ja se joka oli niissä totaalisen surkea. Enkä vieläkään meinaa uskoa että oon asunu vuoden Englannissa ja että ylipäätään osaan puhua englantia. Elämä voi varmaan yllättää aika ihmeellisesti. 

Oon ollu Norjassa nyt 48 päivää. Kahden päivän päästä viiskyt päivää, en voi uskoa! Ja se on yhtä suuri kuin kaksi päivää yli puolitoista kuukautta. Luulisin. Kuitenkin, ollaan menossa kohti kahta kuukautta enkä ihan tosiaan meinaa uskoa sitä, en sitten niin millään. Jotenkin mun päässä on ajatus että joo mä sitten joskus lähden au pairiksi, teen juuri näin kun nyt olen tehnyt että suhtlailla suunnittelematta löydän kivan perheen ja lähden johonkin uuteen paikkaan. Miten saan itteni tajuamaan että se on nyt, että elämä on nyt? 

Tykkään tästä paikasta tosi paljon, mutta etenkin ekoina viikkoina mua vaivasi aika valtava koti-ikävä aina toisinaan. Välillä tuntu siltä että miksen vaan ottais lentoja Suomeen, tulis kotiin ja olis onnellinen siellä. Mutta nyt en voi enää aatella niin, en vaikka kamala koti-ikävä iskisikin. Eikä se samalla tavalla enää edes vaivaa. Syy miksi en vaan voisi tulla kotiin on se että mun tarttee olla täällä nyt. Ensinnäkin mua tarvitaan täällä ja oon luvannut olla täällä, ja toisekseen mä tarviin sitä että saan olla täällä. Tartten niitä ihmisiä jotka mun elämään on nyt täällä johdatettu enkä millään vois yhtäkkiä vaan jättää niitä ihmisiä joihin oon tutustunu ja joita oikeasti uskaltaisin jo sanoa ystäviksi. En vois lähteä pois ja olla tutustumatta niihin ihan tosi kunnolla nyt tänä aikana mikä mulla täällä vielä on jäljellä (eli reilusti yli puolet huh onneksi ja eihän sitä tiiä mihin päädyn tämän jälkeen vai jäänkö tänne - siihen mua ainaskin kovasti koko ajan jo varmuuden vuoksi taivutellaan). 

Tänne lähtiessä olin jotenkin vähän tyhmä ja vähän liian varma siitä että tää tulis olemaan ihan helppoa. Että Norjahan on niin lähellä Suomea, että enhän mä oo täällä kun puoli vuotta ja että eihän tää nyt oikeesti ole niin suuri juttu, että tuskin mä mistään hirmusesta koti-ikävästä missään vaiheessa kärsin ja tuskin on kovin vaikeeta tehdä elämästään mielekästä, ohjelmantäyteistä ja kivaa täällä. Aattelin että Englannin jälkeen uuteen maahan, varsinkaan johonkin Norjaan, muuttaminen ei ois enää niin iso juttu.

Mutta tiiättekö se oli! Paljon isompi ja vaikeempi kun luulinkaan ennen kun pääsin tänne ja ekoina öinä vaan itkin ja luin Raamattua siinä toivossa että saisin unta kun saa lukea jotain tuttua ja turvallista. Ennen (=vielä pari kuukautta sitten) mulla oli ihan täysin semmonen olo että mähän lähden vielä vaikka ja mihin, kiertelen maailmaa ja asun joka paikassa mikä kiinnostaa, sitten joskus. Mutta nyt on ollu aika ihana huomata että ehkä ois sittenki ihan kiva asettua johonkin ja kutsua jotakin paikkaa kodiksi, muutakin kun maata nimeltään Suomi, olla lähtemättä enää mihinkään hirmu pitkäksi aikaa - ainaskaan yksin. Tai tiiättekö mitä tarkoitan, tuntuu ettei ehkä ees jaksais hirveän monta kertaa yksinään sitä ulkopuolisuuden tunnetta ja koti-ikävää, yksinäisyyttä ja yöllisiä itkuhetkiä ilman että kukaan on siinä vierellä. Ja toisaalta tuntuu niin ihanan vapaalta lähteä yksin johonkin. Tutustuu nopeesti ihmisiin kun on pakko saada kavereita, voi alottaa ihan puhtaalta pöydältä eikä tartte huolehtia kenestäkään muusta kun ittestään. Ja näin jälkikäteen (tosi hyvin voinkin sanoa että jälkikäteen) ajateltuna: ei se vaikein aika ehkä kestä kovin kauaa. Se kun asettuu vähän ja tottuu siihen ajatukseen että on täällä eikä joka aamu herätessä saa kauheeta paniikkia siitä että mihin ihmeeseen mä oon joutunu. Mutta on se silti rankkaa, uskokaa vaan. 

Joka tapauksessa. Tykkään Norjasta, tykkään Lillehammerista, tykkään mun ystävistä, tykkään norjankurssista, tykkään Misjonsambadetista ja Bykirkestä ja Pinsemenighetistä, tykkään tästä perheestä ja sen lapsista, tykkään mun huoneesta, tykkään vuorista, tykkään aseman kovista kuulutuksista, tykkään siitä että vanhat ihmiset osaa englantia, tykkään siitä että postilaatikot on punaisia, tykkään kävelykadusta ja norjan kielestä, maisemista, viiden kruunun kolikoista, piano-jugurteista, kirjastosta, norjalaisten tavasta syödä leivän päällä kaikkea, sopivasta ilmastosta, ruokakauppojen pienuudesta ja elämästä. 

En tykkää siitä että mulla ei ole täällä pianoa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti