1. helmikuuta 2012

Olen ollut Norjassa nyt neljä viikkoa. Muistan tosi hyvin sen keskiviikon neljä viikkoa sitten, sen aamun joka ei tuntunut edes todelliselta. Taisin näihin aikoihin tulla silloin juuri takaisin kotiin, jota en todellakaan osannut silloin edes leikilläni kutsua kodiksi. Mietin pääsisinköhän nukkumaan mutten mennyt kuitenkaan. Muistan seuraaviakin päiviä kun kävin ensimmäisen kerran torstain rukouskokouksessa, kun otin yhteyttä ihmisiin Misjonsambadetilta, kun olin ensimmäisessä lautapeli-illassa. Kun pääsin puhumaan englantia. Kun ihmettelin vuoria aina ulos lähtiessäni ja totesin ettei tämä tunnu miltään vaikka kaikki on niin suurta. 


Olen moneen kertaan todennut että mulla on ihana työ jota en melkein osaa edes sanoa työksi. Ja päivä päivältä vaan paranee kun tutustuu lapsiin paremmin. Oppii tuntemaan niitten kommervenkit ja miten niihin pitäisi suhtautua, osaa sanoa asioita jotka naurattaa sekä mua että lapsia, osaa keksiä tekemistä niin että kaikilla olisi mahdollisimman kivaa. Ja mikä parasta: ei enää stressaa niin paljon. Niin ja osaa jo lautapelien ja muiden säännöt sen verran ulkoa ettei anna enää huijata itseään. 


En välttämättä olettanut että mulla tässä vaiheessa myöskään olisi ihmisiä joiden luona olisin käynyt kylässä ja viettänyt koko illan, ihmisiä kenelle voin laittaa viestiä tai soittaa jos on yksinäistä ja kysellä että millon olisi aikaa nähdä. Tietenkään en tunne niitä ihmisiä vielä kovin hyvin, mutta silti se että on joku joka välittää ja johon tosiaan voi ottaa yhteyttä tietäen että ei häiritse niin helpottaa täällä oloa huomattavasti. Saa jaksamaan jos joskus tuntuu siltä ettei muuten meinaisi. 


Kuukausi takana, viisi edessä. Näin suurin piirtein. Paikat näyttää samalta lukuunottamatta sitä että ne on muuttuneet tutuiksi. Tiedän mikä kuuluu mihinkin keittiössä, osaan hahmottaa kaupassa vähän hintoja turvautumatta kännykän laskimeen, oma huone alkaa tuntua kotoisalta, ei tee mieli valittaa jokaisesta ylämäestä (koska ne nyt vain on), enkä ole enää sanaton kun käyn kaupassa ja pitäisi sanoa heippa ovesta ulos astuessa. Muistelen sitä kertaa kun kävin viimeksi Norjassa (se oli ihan pohjoisessa, muistaakseni ehkä kaksi ja puoli vuotta sitten). Silloin mieleen jäi eniten se tunnelma, ja nyt olen huomannut sitä samaa täällä. Rauha. Musta tuntuu että vuoret tuo sen, pitää jotenkin muun maailman hyvällä tavalla vähän loitommalla. Tykkään vuorista. 


Tuntuu myös että kaikesta selvitään ja täällä on aika turvallista olla nyt. Mulla on paljon, tai ainaskin tosi suuria, asioita joita haluan miettiä nyt tarkkaan. Haluan pohdiskella ja tunteilla ja järkeillä ja ihan vaan ajatella. Koittaa tulla johonkin lopputulokseen ja toisten vaan antaa mennä omalla painollaan. Tää on hyvä paikka molemmille. Ajattelulle jonka tarkoitus on löytää lopputulos ja ajattelulle jonka on tarkoitus jatkua ja antaa mennä omalla painollaan. 


En ihan vielä osaa ajatella ensi vuotta eli siis aikaa Norjan jälkeen. Sitä elämää sitten. En vielä tiiä mitä se tuo tullessaan (se onkin yksi mun pohdiskeltavista asioista), ja jotenkin tuntuu etten ihan yletäkään sinne vielä. Tuntuu että täytyy elää tässä ja nyt ja ainoa asia jota kurottaudun odottamaan ja jonka haluan tulevan pian on torstain nuortenilta ja pääsiäisloma Suomessa. 


Norjaelämässä siis kaikki kerrassaan hyvin. Mietin tulevatkohan seuraavatkin viisi kuukautta menemään näin nopeasti. Ihan hujauksessa niinkun tämä eka. Maanantaina alkaa kielikurssi! Sitten opin puhumaan. 

3 kommenttia:

  1. voi että olen onnellinen sinun puolesta!

    VastaaPoista
  2. Voi miten kiva lukea sun tekstiä Iines kulta. Olen yövuorossa ja avasin juuri sun blogin. Sun teksti on rauhottavaa ja huokuu sellaista hiljaista iloista hyväksyntää...rauhaa.
    Iso halaus ja terveiset koko perheelle. Äiti

    VastaaPoista
  3. Olipa kerran pieni iloinen poika. (: Suurilla asioilla on taipumus lopulta ratketa parhain päin.

    VastaaPoista