25. maaliskuuta 2012

Mietin aina että pitäisi kirjoittaa ja sitten en koskaan kuitenkaan saa aikaiseksi. Tai lähinnä en saa ladattua kamerassa odottavia kuvia koneelle tai jos saankin niin en jaksa muokata niitä joten myöskään tekstiä ei synny. Mutta nyt tuli sellainen olo että haluan, ennen kuin on aika lähteä Suomeen (yhdeksäksi päiväksi vain mutta silti). 

Tänne kuuluu HYVÄÄ. Asiat menee hyvin, mulla on ollut paljon ohjelmaa, oon tavannut paljon ihmisiä ja ryhdistäytynyt ainaskin vähän sen kanssa että olen alkanut puhumaan norjaa. Norjankurssilla en jaksa muuta olla hokemassakaan muille (ja itselleni) kuin että "snakk norsk" tai "ikke snakk engelsk!" ja tauolla istun nykyään aina sen porukan kanssa joka ei osaa englantia jotta olisi pakko puhua norjaa. Ongelma piilee vaan siinä että kun astun luokkahuoneesta ulos ja näen norjalaisia niin alkaa pelottaa ja turvaudun englantiin. 

Tää viikko on ollut ehkä toistaiseksi paras täällä, olen ollut sitä mieltä koko viikon ja olen sitä mieltä edelleen nyt kun on sunnuntai-ilta. Olen käynyt muutamien eri ihmisten luona kylässä, olen käynyt lautapeli-illassa ja torstain rukouskokouksessakin puhuin pelkästään norjaa. Tänään olin vielä pienen mutta ihanan kirkkomme tapaamisessa jonne meitä ilmaantui paikalle vain muutama, mutta tunnen itseni tosi siunatuksi sillä että saan olla osa tätä kaikkea. 

Täällä on edelleen sama arki: norjankurssi, töitä (eli lasten kanssa olemista) ja mahdollisesti ihmisten tapaamista ja kirkkojuttuja. Tykkään arjesta. Se kuluu nopeasti vaikka tapahtuu niin paljon. Ehkä juuri siksi. 


Myös täällä on kevät ja niin kuin aina ennenkin se on antanut elämälleni ihan uuden ulottuvuuden. Näen taas valon ja värit ja kauniita hetkiä. Jaksan alkaa luovaksi, tällä hetkellä kokoan kasaan kirjaa josta ehkä joskus lisää myöhemmin. Palasia ainaskin (onko mun pakko mainita palaset joka postauksessa?).


Ulkona, varsinkin etupihalla keskipäivän jälkeen, alkaa tarjeta jo ilman kunnollista takkia, välillä tulee kuuma jos on pitkähihainen päällä tai vaikkei olisikaan. Veden voi kuulla virtaavan ja tuntuu siltä että voi hengittää. Kun astuu juna-asemalle, on tunnelissa viileää. Ja tuoksuu maailman parhaalle, mitä muut ihmiset eivät voi lainkaan käsittää. 



(nämä kolme kuvaa ovat Rudolf, Adolf ja Sylvi, oltiin yksi päivä fiilistelemässä kevättä pihalla - tai mä fiilistelin ainaskin)

This part of the text I'm going to write in English just in case some of my Norwegian friends have found their way here to read this (and because my Norwegian isn't yet good enough I prefer English). Anyway, I just wanted to share how happy I am at the moment. I know that many times it is like that I'm complaining about what's going wrong and what I miss, what is difficult to me over here etc (tottakai teen muutaki kun valitan, älkää nyt käsittäkö väärin). But I'm still so happy about being here and I really appreciate it that so many people are so nice to me, so many people seem to care about me. 

There's so many people who invite me to their home, pick me up for church meetings, talk to me in English or try to speak Norwegian to me the way that I could actually understand it, ask me about Finland or show their interest in an other way, seem to be amazed when I open my mouth and suddenly say something på norsk, translate me the meetings in church events etc. Moving to here has made me a little bit lonely for some time but I know that anywhere else I'd be much much more lonely. I enjoy being in Lillehammer and I like the city so much because of the people I've met. So many people have become so important to me just in such a short time.

And I can tell you there's no better feeling than going to Bible group, Youth evening or Sunday meeting in the church and actually realize there's many faces you know, there's people who know your name and who you can maybe sit next to in the meeting and chat a little after. In the hard times (which are getting only a few) I try to think about how wonderfully great people I have here around me and how much I can actually enjoy myself here. How much I'm actually beginning to enjoy the life by just being. 

(tässä kuvassa on Lillehammer vastarannalta kuvattuna. meidän talon voi juuri ja juuri erottaa jos tietää missä se on. ylhäällä näkyy myös mäkihyppymäet, käytiin myös niiden ihanmelkeinhuipulla keskiviikkona. ja pitää tietysti mainita että maisemat oli oikeesti paljon hienompia kuin tämä kuva antaa ymmärtää)

Sometimes I stop and think about what have been my dreams and that I'm not even close to fulfilling them - especially because I'm here. Because at the moment the biggest challenge to me is not that I'll show all my thoughts by art very interesting and creative way, not that I'm writing good texts or studying for becoming something but that I'm learning Norwegian. Many times I feel like I'm just helpless like a little child because I can't speak this language but then I get into one of those amazing moments again when I realize I'm speaking, thinking and dreaming in Norwegian. And I see I'm again closer to something. Just the thought that I don't know what it is makes me nervous. 

But I'm getting there. Don't know where but today I learned again that I don't really need to know. God will take me there anyway - and by going through the best way imagined. He will make sure of it so I just need to live my life and enjoy it. 

11. maaliskuuta 2012

Viimepostauksen loppuun laittamastani linkistä sain innostuksen nauhotella myös toisen laulun jota on laulettu kirkolla ja jonka osaan jopa soittaa kitaralla. Ajattelin aluksi että enhän mä tänne tai minnekään muuhun julkiseen paikkaan kehtaa mitään lauluani tai vielä vähemmän kitaransoittoani lisätä, mutta tässä sitä mennään... Enjoy! 


(laulu on semmoinen suht tunnettu ylistyslaulu kuin "majestet, konge i evighet", suomeksi "valtias, kuningas ainiaan"-nimellä) 

Ja siis tosiaan. Olen ostanut täältä kitaran kun se oli halpa ja olen alkanut vähän opetella soittamaan sitä. Oon siis jo useamman vuoden ajan aina joskus soitellut kitaraa, mutta esim. kitaran kanssa laulaminen on ollu mun mielestä vaikeaa. Tosin en pidä itteäni mitenkään erityishyvänä laulajana, mutta emmä nyt tiedä onko se tän pointtikaan. 

Ehkä tänkin pointti on se sama mikä yleensä eli pieniä palasia arjesta ja elämästä ja hetkistä. Ei täydellisyyttä mutta palasia. 

(videot kuvattu ja soitto+laulu nauhotettu koneen kiinteällä web-kameralla ja mikillä, kuvauspaikkana toimii mun oma huoneeni enkä ole kauhean paljon työskennellyt videon kanssa, kuvista koostetun videon kyllä. enkä oo koskaan joutunut oikeesti sovittamaan ääntä ja videota yhteen mitenkään joten... antakaa anteeksi) 
Hei, pitkästä aikaa. Tuntuu melkein syylliseltä etten jaksa ilmoitella itsestäni useammin, mutta... Tuntuu että on niin paljon kaikkea ja jos ei ole niin sitten ei vaan jaksa. Oikeasti elämä ei ole ihan kamalan kiireistä vaan normaalia. On norjankurssi, töitä ja kirkollakäymistä, välillä myös ihmisten tapaamista, mutta suhteellisen harvoin, kaikki on olleet jotenkin kiireisiä viime viikkoina. 

Olen lueskellut blogiani alusta saakka uudelleen, nyt menen tammikuussa 2010. Olin silloin Englannissa ja juuri saanut oman huoneen ja kotiavaimet. Olin tutustunut yhteen ystävääni vasta ja käynyt hänen luonaan kylässä, kamppailin koti-ikävän kanssa ja koitin olla stressaamatta liikaa. Muistan ne ajat ja tuntuu haikealta. On ikävä. (nyt suunnittelen reissua Englantiin ensi kesäksi) 

Nykyään mun pään monesti täyttää ajatukset ja ihmetykset siitä että Englanti on oikeesti jo ohi, se ei ollut uni ja että senkin jälkeen on jo kerennyt olla vaikka mitä elämää ja nytkin on. En tiedä missä vaiheessa tuun oikeasti tajuamaan että olen täällä nyt. Nautin elämästä mutta jossakin mielen taka-alalla kuitenkin kuvittelen että se on unta. 


Täällä mulla on arki joka tuntuu siltä että oon eläny sitä aina, etenkin tuntuu että oon tuntenu nämä kadut ja nämä hoitamani lapset aina. Käyn joka arkiaamupäivä norjankurssilla, vietän hetken itsekseni läksyjen/netti-tv:n/kutomisen/keskustan kiertelyn/kirkon rukouskokouksen/pianonsoiton parissa. Sen jälkeen usein haen Rudolfin koulusta ja vietän iltapäiväni aina iltaan saakka askarrellen&piirtäen, lueskellen kirjoja ääneen, rakentaen majoja, leikkien piilosta, pelaten lautapelejä, imitoiden pikkuautoja ja tuoden julki niiden ajatuksia, kaivaen lumitunneleita pihalla... Iltapäivät ja illat menee aika nopeasti. 

(rakennettiin maja ja vietettiin ihan lepposaa aikaa siellä sitten) 

(mulle pidettin konsertti yks päivä. kitarassa rudolf ja rummussa sylvi jota ei tässä kuvassa näy kun ihan vähän) 

(tehtiin tavallisista ilmapalloista vesi-ilmapalloja. niitä olikin vähän vaikeampi saada rikki sitten) 

(me askarrellaan usein, etenkin hileliimaa ja paperia kuluu paljon, mutta onneksi hileliimaa sai ison paketin halvalla class ohlsonilta) 

(vaikka afrikan tähti tietenkin on klassikko, niin inkan aarre on jollakin tavalla paljon jännittävämpi. norjalaisessa afrikan tähdessä muuten annetaan enemmän alotusrahaa ja hevosenkengät on vaihdettu viisumeihin)  

(sylvi, muovailuvahasakset, inkan aarteen noppa ja heijastinsilmälasit) 

Kun työt loppuu, vetäydyn yleensä omaan huoneeseeni. Oon koneella ja syön iltapalaa ehkä, lueskelen, kudon, kirjoitan ja soittelen kitaraa. Saatan lukea vähän norjan sanoja tai käydä kävelyllä ja viime aikoina oon käyny ajoissa nukkumaan. Aamulla herään taas norjankurssille. Ja torstaisin käyn raamiksessa/nuortenillassa ja se on usein mun viikon kohokohta koska tapaan montaa kaveria samaan aikaan ja saan yrittää puhua ja ymmärtää norjaa oikein urakalla ja tietty viettää aikaa ihmisten kanssa ylipäätään. Ja muutenkin. 

Viikonloput menee aika usein kotona, välillä pari tuntia silloin tällöin töissä, saatan kierrellä kauppoja, käydä nuortenillassa, sunnuntaisin joko aamulla tai illalla kirkossa ja välillä saan jopa kutsun jonkun kotiin vaikkapa päivälliselle. Ennenkin on tullut huomattua se sama mikä nyt, eli että ulkomailla ainaskin mun mielestä elämä tuntuu aina varsinkin aluksi vähän sellaiselta hiljaiselolta. Että vaikka tekemistä periaatteessa on ihan yhtä paljon kun Suomikotona niin silti tunne siitä olemisesta on erilainen ja kaipaa paljon enemmän kavereiden tapaamista ja aikaa joka tulee vietettyä ihmisten kanssa. Muuten tuntuu tyhjältä. Ja tuntuukin, koska täällä niitä mahdollisia tavattavia ihmisiä on ehkä vielä vähemmän. 

En osaa silti olla oikeastaan muuta kuin onnellinen siitä miten ihania ystäviä mulla täällä on, miten kivoja seurakuntia olen löytänyt, miten mukavassa perheessä saan asua ja miten kiva paikka Lillehammer on. Oon ollu täällä nyt maagiset kaksi kuukautta (+ viikon) ja totesin ne kaksi kuukautta oikeasti aika tärkeiksi. Ihmiset usein puhuu että kaks kuukautta on jotenkin semmoinen turning point, että huomaa yhtäkkiä kuinka osaakin kieltä paljon paremmin, huomaa sopeutuneensa jne. Mä suhtauduin vähän skeptisesti mutta se piti paikkansa! Koska suurin piirtein itse asiassa tasan viikko sitten, vähän ennen ja vähän jälkeen, aloin huomaamaan että pärjään norjaksi jo aika hyvin semmosissa perustilanteissa ja että täähän omalla tavallaan tuntuu kodilta - tai kotoisalta ainaskin. 

Suomenreissuunkaan ei oo enää kun vajaat kolme viikkoa aikaa. Sitä on tosi vaikee uskoa. Enää en ees tiedä haluaisinko oikeesti Suomeen, mut on se silti ehkä ihan kivaa.

(tätä on laulettu kirkolla, joku ehkä tietääkin sen suomeksi)