11. maaliskuuta 2012

Hei, pitkästä aikaa. Tuntuu melkein syylliseltä etten jaksa ilmoitella itsestäni useammin, mutta... Tuntuu että on niin paljon kaikkea ja jos ei ole niin sitten ei vaan jaksa. Oikeasti elämä ei ole ihan kamalan kiireistä vaan normaalia. On norjankurssi, töitä ja kirkollakäymistä, välillä myös ihmisten tapaamista, mutta suhteellisen harvoin, kaikki on olleet jotenkin kiireisiä viime viikkoina. 

Olen lueskellut blogiani alusta saakka uudelleen, nyt menen tammikuussa 2010. Olin silloin Englannissa ja juuri saanut oman huoneen ja kotiavaimet. Olin tutustunut yhteen ystävääni vasta ja käynyt hänen luonaan kylässä, kamppailin koti-ikävän kanssa ja koitin olla stressaamatta liikaa. Muistan ne ajat ja tuntuu haikealta. On ikävä. (nyt suunnittelen reissua Englantiin ensi kesäksi) 

Nykyään mun pään monesti täyttää ajatukset ja ihmetykset siitä että Englanti on oikeesti jo ohi, se ei ollut uni ja että senkin jälkeen on jo kerennyt olla vaikka mitä elämää ja nytkin on. En tiedä missä vaiheessa tuun oikeasti tajuamaan että olen täällä nyt. Nautin elämästä mutta jossakin mielen taka-alalla kuitenkin kuvittelen että se on unta. 


Täällä mulla on arki joka tuntuu siltä että oon eläny sitä aina, etenkin tuntuu että oon tuntenu nämä kadut ja nämä hoitamani lapset aina. Käyn joka arkiaamupäivä norjankurssilla, vietän hetken itsekseni läksyjen/netti-tv:n/kutomisen/keskustan kiertelyn/kirkon rukouskokouksen/pianonsoiton parissa. Sen jälkeen usein haen Rudolfin koulusta ja vietän iltapäiväni aina iltaan saakka askarrellen&piirtäen, lueskellen kirjoja ääneen, rakentaen majoja, leikkien piilosta, pelaten lautapelejä, imitoiden pikkuautoja ja tuoden julki niiden ajatuksia, kaivaen lumitunneleita pihalla... Iltapäivät ja illat menee aika nopeasti. 

(rakennettiin maja ja vietettiin ihan lepposaa aikaa siellä sitten) 

(mulle pidettin konsertti yks päivä. kitarassa rudolf ja rummussa sylvi jota ei tässä kuvassa näy kun ihan vähän) 

(tehtiin tavallisista ilmapalloista vesi-ilmapalloja. niitä olikin vähän vaikeampi saada rikki sitten) 

(me askarrellaan usein, etenkin hileliimaa ja paperia kuluu paljon, mutta onneksi hileliimaa sai ison paketin halvalla class ohlsonilta) 

(vaikka afrikan tähti tietenkin on klassikko, niin inkan aarre on jollakin tavalla paljon jännittävämpi. norjalaisessa afrikan tähdessä muuten annetaan enemmän alotusrahaa ja hevosenkengät on vaihdettu viisumeihin)  

(sylvi, muovailuvahasakset, inkan aarteen noppa ja heijastinsilmälasit) 

Kun työt loppuu, vetäydyn yleensä omaan huoneeseeni. Oon koneella ja syön iltapalaa ehkä, lueskelen, kudon, kirjoitan ja soittelen kitaraa. Saatan lukea vähän norjan sanoja tai käydä kävelyllä ja viime aikoina oon käyny ajoissa nukkumaan. Aamulla herään taas norjankurssille. Ja torstaisin käyn raamiksessa/nuortenillassa ja se on usein mun viikon kohokohta koska tapaan montaa kaveria samaan aikaan ja saan yrittää puhua ja ymmärtää norjaa oikein urakalla ja tietty viettää aikaa ihmisten kanssa ylipäätään. Ja muutenkin. 

Viikonloput menee aika usein kotona, välillä pari tuntia silloin tällöin töissä, saatan kierrellä kauppoja, käydä nuortenillassa, sunnuntaisin joko aamulla tai illalla kirkossa ja välillä saan jopa kutsun jonkun kotiin vaikkapa päivälliselle. Ennenkin on tullut huomattua se sama mikä nyt, eli että ulkomailla ainaskin mun mielestä elämä tuntuu aina varsinkin aluksi vähän sellaiselta hiljaiselolta. Että vaikka tekemistä periaatteessa on ihan yhtä paljon kun Suomikotona niin silti tunne siitä olemisesta on erilainen ja kaipaa paljon enemmän kavereiden tapaamista ja aikaa joka tulee vietettyä ihmisten kanssa. Muuten tuntuu tyhjältä. Ja tuntuukin, koska täällä niitä mahdollisia tavattavia ihmisiä on ehkä vielä vähemmän. 

En osaa silti olla oikeastaan muuta kuin onnellinen siitä miten ihania ystäviä mulla täällä on, miten kivoja seurakuntia olen löytänyt, miten mukavassa perheessä saan asua ja miten kiva paikka Lillehammer on. Oon ollu täällä nyt maagiset kaksi kuukautta (+ viikon) ja totesin ne kaksi kuukautta oikeasti aika tärkeiksi. Ihmiset usein puhuu että kaks kuukautta on jotenkin semmoinen turning point, että huomaa yhtäkkiä kuinka osaakin kieltä paljon paremmin, huomaa sopeutuneensa jne. Mä suhtauduin vähän skeptisesti mutta se piti paikkansa! Koska suurin piirtein itse asiassa tasan viikko sitten, vähän ennen ja vähän jälkeen, aloin huomaamaan että pärjään norjaksi jo aika hyvin semmosissa perustilanteissa ja että täähän omalla tavallaan tuntuu kodilta - tai kotoisalta ainaskin. 

Suomenreissuunkaan ei oo enää kun vajaat kolme viikkoa aikaa. Sitä on tosi vaikee uskoa. Enää en ees tiedä haluaisinko oikeesti Suomeen, mut on se silti ehkä ihan kivaa.

(tätä on laulettu kirkolla, joku ehkä tietääkin sen suomeksi)

1 kommentti:

  1. Heissan Iines,
    olipas ihana lukea sun tekstiä, ajatuksia elämästä siellä Norjassa.Ja on tosi ihana halata sinua kun tulet kotiin. Toivottavasti Vaasan ruispalat tuli perille eivätkä olleet homeessa.
    Nähdään...Rakkain terveisin äiti

    VastaaPoista