21. kesäkuuta 2012

Mulla ei nyt ole kuvia tai mitään, voisin räpsäistä pari tästä junan ikkunasta web-kameralla nyt kirjoitellessani, mutta en osaa laittaa mun web-kameraa päälle muutoin kuin Skypen/Movie Makerin avulla. Joten se saa nyt jäädä (maisemat on silti tosi jees, vettä ja vuoria). Olen siis matkalla Suomeen nyt, tai tällä hetkellä lentokentälle ja sieltä sitten Suomeen. Kello on kohta kuusi illalla Norjan aikaa (Suomessa tunnin enemmän) ja mun lento lähtee yhdeksältä. Perillä olen puoli kaksitoista illalla (Suomen aikaa). 

Monena päivänä on pitänyt sanoa paljon hyvästejä: ensin sunnuntaina omalla kotipihalla ryöppyävän itkun ja hämärien vitsien kanssa, tiistaina hymyillen mutta haikeana, eilen järjestämällä lapsille aarteenetsintä ja antamalla niille karkkia (ja kortit joita kukaan ei näyttänyt kauheasti arvostavan mutta teimpä kuitenkin) ja tänään koulussa ja kirkolla.

Mun blogin otsikossa tai tuossa lukee "don't you just love goodbyes", se oli jotenkin semmoinen idea joka mulle tuli ensin yhdestä laulusta, se jäi jotenkin mieleen, ja sitten laitoin sen siihen ja tajusin että se on totta. Kukaan ei yleensä tykkää hyvästeistä tai heipoista kamalasti, ne on niin vaikeita ja kamalia ja mua ainaskin aina itkettää, mutta ehkä se juttu onkin enemmän se että saa halata paljon, saa kuulla että hei sä oot mulle tärkee, saa tajuta että se on totta, että mä välitän tosta ihmisestä kamalasti ja se välittää musta. Saa paljon välittämistä ja sen näyttämistä osakseen. Siksi hyvästist on ihania. Mä oon saanu tänäänkin ainaskin 15 halausta ja mulle on sanottu tosi monta kertaa että oot ihana, mun tulee sua ikävä ja tuuthan takaisin. 

Nyt tuntuu sekavalta. Ei ollenkaan siltä että oisin lähdössä. Me vielä laitettiin ruokaa Marshan ja Joycien kanssa äskön, tai okei ne laittoi ruokaa ja mä hoisin lapsia (kaksi yksivuotiasta, ne oli sulosia, puhuivat keskenään venäjää/norjaa/siansaksaa), ja sen jälkeen vaan lähdin, kävelin 100m asemalle ja todellakin lähdin. En tajua sitä vielä, ei edes itketä. Kurkussa vaan on pala ja sydän tuntuu raskaalta. 

Mulla on ihan kivoja juttuja tiedossa Suomessa. Heti tänä iltana pääsen syömään karjalanpiirakoita. Ja huomenna me lähdetään mummulaan. Voin kutoa mummun kanssa ja nukkua niin paljon kun tarvitsen, kierrellä hautausmaalla ja kirpputoreilla, pyöräillä ottamaan kuvia ja nauttia siitä ettei ylämäkiä juurikaan ole. Viikon päästä menen yhdelle leirille ja pääsen hoitamaan ihania lapsia (taas). 

Mutta silti. Mun pitäisi jotenkin jaksaa. Mä en enää kuule norjaa ympärilläni, ei oo ketään kenen kanssa puhua sitä. Mun täytyy löytää kavereita, joitain joita tavata. Täytyy keksiä kirkko jossa käydä ja tuntea olonsa hyväksi, täytyy jotenkin koittaa kestää ikävää. Ja siinä mä oon huono. Mulla on aina kauhea ikävä ja aloin tosissaan nauttia siitä tunteesta Lillehammerissa että mä en ikävöi vaan mä vaan olen ja tunnen olevani kotona. Oon sinut sen kanssa että hei mä oon Norjassa, mä puhun norjaa, mulla on ystäviä, pidän aina välillä yhteyttä Suomeen ja elän. Hengitän eikä se enää tunnu raskaalta. Pelottaa että Suomessa tuntuu. 

Toisaalta taas kun mietin. Mulla on aikaa. Vaikkapa monta vuotta, ja saattaahan olla että vaan kuukausi tai parikin riittää. Kun vaan teen parhaani ja etsin niin saattaa olla että palaan Norjaan jo ennen kuin arvaankaan. Mutta sillon kun ei tiedä niin tuntuu vaan niin sekavalta. 

Aloin kirjottamaan blogia norjaksi, mutta se näkyy vaan mulle ittelleni. Se on jotenkin terapeuttista, tulee parempi olo. Totesin pari päivää sitten norjankurssilla että "I miss already to be back here" ja se oli niin totta (joo ja puhuin englantia, meillä on tapana tehdä niin usein hups). Saatan kuulostaa vaan pessimistiseltä, mutta kun tiedän että niin käy. 

Voisin ehkä kirjoittaa vaikka kuinka kauan, mutta ehkä lopetan. Koitan selvitä ja katsoa viimeiset maisemat. 

1 kommentti:

  1. Istun tässä koneella kotona. Olen ihan väsy. Piristi lukea sun blogia, kertomusta lähdön vaikeudesta Norjasta. Voi mun pikku Iines. Rakas ja rohkea.
    Kauniita unia. Äiti

    VastaaPoista