31. elokuuta 2012

Tänään on sellainen päivä että kaipaan. Vaikka tiedän ettei enää kahtakaan kuukautta, vaikka olen kutonut kokonaisen lapasen, vaikka postia saapuu varmaan taas pian, vaikka on vaan aikaa. En tiedä mitä ajalla tekisin, se ei tunnu arvokkaalta kun en voi sitä kenellekään lahjoittaa. 


Vaikkei mikään taida olla vialla, niin haluaisin taas siihen maailmaan jossa riittää kauniita hetkiä, valoa, haltioituneita henkäyksiä ja inspiraationlähteitä. Eläisin silti ilman niitäkin jos vain saisin luokseni niitä ihmisiä joita voi halata sanomatta sanaakaan, joille voi kirjoittaa, lukea ääneen kirjoja ja rukoilla yhdessä. Nyt voin vaan ikävöidä. 


Mutta jostain kai silti vieläkin on löytyvä se tapa hengittää, ja vielä osaan pyyhkiä silmiltäni sen verhon joka nyt rajoittaa kaiken. Asiat muuttuu ja muutoksia haetaan, mutta välillä tuntuu siltä että voisin vain palata takaisin ja hetken verran viivähtää siinä turvallisessa ja rakastetussa, juuri menneessä maailmassa. En ole sulkenut ovia takanani, mutta takaisin kääntyminen ei ole vaihtoehto. 

Miksei kauneutta ja lämpöä koskaan tunne silloin kun ne ovat suuressa mittakaavassa läsnä? 

25. elokuuta 2012

Oikeastaan nyt juuri en jaksa olla yhtään harmissani siitä että asun täällä. Nyt jaksan olla vaan ilonen kaikesta siitä miten hyvin asiat on. Ensinnäkin tajusin semmoisia asioita kuin että täällä opistolla ei olekaan ihan kamalaa, mulle sattui kiva huonekaveri, kulkuyhteydet ja muut asiat järjestyy kun jaksaa vähän odottaa ja selvitellä ja kattoa elämää ja että tässä ei olekaan mikään kiire mihinkään. Koska en keksinyt muuta kuvitusta niin otin kuvan tästä huoneesta jossa mua ei harmitakaan niin paljon asua kuin aluksi luulin. 


Sitten asioita jotka haluan vain jakaa koska olen niin iloinen! Kaikki liittyy matkustamiseen. Ensinnäkin varasin lentoliput Norjaan syyslomalle, joten olen siellä sitten 13.-22.10. Se on kivaa ja ihanaa ja en malttaisi enää odottaa vaikka yleensä antaisin syyskuun viipyä niin kauan kuin se haluaa. 

Toinen erittäin ilmoitusluontoinen, hieno, uskomaton, minut itsenikin täysin yllättänyt asia on se että lähden tammikuussa Kaliforniaan pariksi-kolmeksi viikoksi hoitamaan lapsia. Juuri niitä ihania norjalaissuomalais(kohtavarmaanamerikkalais)lapsia joista viimeksi postasin kauniin videon. Ja tietysti lastenhoidon lisäksi kokemaan jotain täysin uutta, kauemmas missä olen ikinä käynyt. 

(Jos teitä kiinnostaa niin kyllä olen rahallisesti erittäin köyhä opiskelija vaikken edes maksa asumisestani mitään, mutta onneksi tunnen ihania ihmisiä jotka tykkäävät minusta ja maksavat minut Amerikkaan asti. Norjanmatkan sentään kustansin ja kustannan itse.) 

Ilahduin myös siitä että jos varaan liput ajoissa niin pääsen hiihtolomalla halvalla Englantiin, mutta siitä ei hiiskuta nyt vielä tämän enempää kun se ei ole ollenkaan varmaa.

En keksi mikä mut voisi tällä hetkellä saada kovin paljon iloisemmaksi. Elämä hymyilee yhtäkkiä paljon enemmän kuin vähän aikaa sitten ja aurinkokin tuntuu paistavan kirkkaammin (paitsi nyt on pimeää kun on ilta, mutta kuvainnollisesti). Valittelin juuri jollekin kuinka tylsältä, tympeältä, turhalta, väsyttävältä ja inhalta tuntuu tietää että elelen Suomessa seuraavat kolme vuotta, mutta tämä nyt ainaskin edesauttaa sitä ettei Suomimasennus ehkä pääsekään yllätämään ihan niin pian. 

23. elokuuta 2012

Ja sitten heti uudelleen kirjoittamaan. 
Suunnittelen tässä vähän kaikenlaista. Matkoja, syyslomatekemisiä. 
Tuli kamala ikävä takaisin Norjaan. 
Etenkin näitä ihaniakamalia joista tuli hurjan tärkeitä. 


Oikeastaan mulla on vain melkein huono omatunto siitä etten ole kirjoittanut. Oon monesti tänä kesänä päättänyt että nyt alan kuvaamaan enemmän, otan kameran mukaan moniin tilanteisiin ja kirjoittelen tänne vaikkei olisi oikeastaan niin paljon asiaakaan. No, ei ole onnistunut. Kamerassa olisi nytkin muutama kuva, mutta ne tuntuu jo sen verran vanhoilta että eipä ole ollut kamalasti inspistä laittaa niitä koneelle. Mutta otin muutama viikko sitten screenshotteja kun katsoin Pieni talo Preerialla ja laitan niitä nyt tähän kun ne ei ainaskaan vanhennu. 



Mutta. Halusin myös kertoa kuulumisia, tosin tietämättä miten paljon ketään kiinnostaa, mutta kuitenkin. Ehkä suurin asia on se että muutin kaksi viikkoa sitten Kuopioon ja aloitin koulun jonka olisi tarkoitus valmistaa mut kolmessa vuodessa viittomakielen ohjaajaksi. 

Kuopio vaikuttaa ihan kivalta, mutta vielä en voi sanoa viihtyväni. Asuntola-asuminen ottaa päähän ja kaupunkiin on matkaa 12km joka tosin tuntuu vieläkin pitemmältä huonojen kulkuyhteyksien takia. Asuisin mieluusti lähempänä keskustaa, mutta tällä hetkellä mahdollisuuksia muuhun kuin tähän ei taida olla. 

Koulu on kuitenkin kivaa ja viittomakieli on mun ehdoton lemppariaine tällä hetkellä (no toinen vaihtoehto olisi ollut varhaiskasvatus, ei sekään kamalaa oo). Tuntuu vähän jännältä palata näin oikeesti taas koulumaailmaan ja se on saanu aikaan melkoisen monenlaisia tunnelmia, mutta lopputulos taitaa kuitenkin olla se että alan pikkuhiljaa viihtymään. 

Ei ehkä hirveästi muuta vielä, totuttelua. Paitsi että jos joku keksii vaihtoehtoja mihin voisin täältä muuttaa niin kertokoon ilomielin! En ollenkaan tykkää siitä että Ikea on mun lähikauppa ja seuraavalle (joka on ABC) on matkaa yli 3 kilometriä. 

6. elokuuta 2012

Olen viettänyt kuluneen viikon Ryttylässä Life-leirillä. En oikein osaa sanoa muuta kuin että siellä on joka kerta aivan yhtä ihanaa, tärkeää ja kivaa ja että aina jälkikäteen on tämmöinen tyhmä leirin jälkiolo josta voi päätellä että on ollut onnistunutta. 

Otin noinkin hienosta jutusta harmittavan vähän kuvia ja nekin kuvat mitkä mulla on, on harmittavan huonoja suurin osa. Mutta tässä silti muutama, myöhemmin voin laittaa vielä vähän videota kunhan se ensin löytää tiensä nettiin saakka. 

Ensimmäisessä kuvassa on Raisan mulle tekemä letti. Raisa laittoi mun hiukset ainaskin neljänä päivänä koska en itse ollenkaan osaa. Tykkäsin! 


Tässä on kuva huivipäisestä Raisasta hiekkalaatikolla. Mä hoisin koko viikon vähän alle parivuotiasta Oliviaa ja Raisa puolestaan piti huolta reilun vuoden ikäisestä Taimista. Hiekkalaatikolla tuli siis vietettyä aikaa vähän enemmänkin. 


Tässä on Raisa ja Teemu, mahtava leiriseura jotka vielä viikon verran ovat noin viidensadan metrin päässä. Sen jälkeen muutan, mutta siitä lisää pian. 


Leiriruokaa ulkona nams. 


Eilisillan tunnelmia. Vähän möhemmin teltan takana me todistettiin että balettia voi aivan loistavan hyvin tanssia vähän teknompaankin musiikkiin. Se oli mahtavaa, villasukat jalassa nurmikolla, vapaana. (niin tässä vaiheessa musiikki ei ole sitä teknompaa vaan jotain ihan muuta)  


Tällaisissa maisemissa tajusin että voi että kun mulla on siistejä ystäviä. Semmoisia jotka on oikeasti jotenkin tosi hienoja. En varmaan olisi edes osannut unelmoida moisista, mutta nyt kun niitä on niin en osaisi päästää irtikään siitä tarpeesta että niitä on. Mulla on ihmisiä joiden luo pystyn vaan menemään ja sanomaan että oo siinä ja halaa, mua itkettää. Mulla on ihmisiä joiden luo voin mennä ja sanoa että tanssitaan ja sitten me tanssitaan. Mulla on ihmisiä joille voin kertoa painajaisista ja unelmista, hyvistä ja huonoista hetkistä. Mulla on ihmisiä kenelle voin kirjottaa kirjeitä ja kenelle voin luottaa mitä vaan. Mulla on ihmisiä joista välitän aivan hurjan paljon. Ihmisiä joiden en pelkää katoavan. Semmoisia pohdin. 



Eilisilta vaihtui yöksi nuotiopaikalla. Meitä istui siellä monta tulen ympärillä, laulut kaikui pimeässä ja kasvoja kuumotti, hymyjä vaihdettiin ja asioista puhuttiin. Kaikki oli jotenkin kaunista. 



Tänään matka taittui laulaen junassa, katseiden kohteena ja onnellisena meluavana laumana. Kotiinpaluukaan ei silti ollut ihan kamalaa, ja täällä odotti suurensuuri kasa kuvia Norja-ajalta sekä paperi jossa minut hyväksyttiin kouluun. 

Muutan viikon kuluttua Kuopioon. Minusta tulee viittomakielen ohjaaja. 
Jumala on ihan paras ja ihmiset ihania!