31. elokuuta 2012

Tänään on sellainen päivä että kaipaan. Vaikka tiedän ettei enää kahtakaan kuukautta, vaikka olen kutonut kokonaisen lapasen, vaikka postia saapuu varmaan taas pian, vaikka on vaan aikaa. En tiedä mitä ajalla tekisin, se ei tunnu arvokkaalta kun en voi sitä kenellekään lahjoittaa. 


Vaikkei mikään taida olla vialla, niin haluaisin taas siihen maailmaan jossa riittää kauniita hetkiä, valoa, haltioituneita henkäyksiä ja inspiraationlähteitä. Eläisin silti ilman niitäkin jos vain saisin luokseni niitä ihmisiä joita voi halata sanomatta sanaakaan, joille voi kirjoittaa, lukea ääneen kirjoja ja rukoilla yhdessä. Nyt voin vaan ikävöidä. 


Mutta jostain kai silti vieläkin on löytyvä se tapa hengittää, ja vielä osaan pyyhkiä silmiltäni sen verhon joka nyt rajoittaa kaiken. Asiat muuttuu ja muutoksia haetaan, mutta välillä tuntuu siltä että voisin vain palata takaisin ja hetken verran viivähtää siinä turvallisessa ja rakastetussa, juuri menneessä maailmassa. En ole sulkenut ovia takanani, mutta takaisin kääntyminen ei ole vaihtoehto. 

Miksei kauneutta ja lämpöä koskaan tunne silloin kun ne ovat suuressa mittakaavassa läsnä? 

1 kommentti:


  1. Voi Iines, miten kaunista tekstiä. olen ihan herkkänä, vaikka luen blogia täällä työn tiimellyksessä. olet kaunis...aina. äiti

    VastaaPoista