1. marraskuuta 2012

Mun niin pitäisi olla jo nukkumassa, mutta tuli ihan semmoinen olo että nyt kirjotan silti. Edes vähäsen. Mulla olisi kuvia julkaistavaksi, mutta ehkä laitan ne tänne joskus muulloin, koska nyt tuntuu vaan siltä että haluan kirjoittaa. Ehkä väsyneitä ajatuksia, mutta jotenkin tärkeitä. 

Meillä oli tänään koulussa naamiaispäivä (johon ne olemassa olevat kuvatkin liittyy), ja oli tosi kivaa. Koulun jälkeen tulin asuntolalle ja ilman visiittiä omaan huoneeseenikaan istuin  olohuoneen sohvalle, koska en jaksanut kiivetä yläkertaan. Katseltiin yhdessä ohjelmaa pakkaantuneina tietokoneen näytön ääreen, meitä oli aika monta. Tuntui jotenkin hyvältä, se että ihmiset vaan oli siinä, tuntui helpolta puhua ja olla. Vietin koko illan alakerrassa ja vaikka sen seurauksena valvoinkin paljon myöhempään kuin olisi pitänyt, niin en voi olla muuta kun kiitollinen. 

Päässä heräsi kamalasti ajatuksia siitä miten asiat täällä oikeasti onkaan - miten hyvin. Täällä on ihania ihmisiä, ja jotenkin tuntuu että olen osannut tutustua muihin ihan eri tavalla kun koskaan ennen. Olen osannut vaan olla yrittämättä tehdä sen suurempia tutustumisyrityksiä joihin mulla on usein taipumus. En ole miettinyt kehen tutustuisin ensin, en ole stressannut ihmisiin tutustumisesta, vaan olen huomannut aikaa viettämällä kenen kanssa on helppo puhua. Keskustelut tuntuu sen seurauksena sitäkin tärkeämmiltä ja aidommilta. 

Hetki sitten kiipesin rappuset ylös omaan huoneeseeni ja avasin koneen vielä hetkeksi. Kuuntelin yhtä norjankielistä laulua joka tuli hyvinkin tutuksi kevään aikana ja jostakin syystä kelasin blogiani muutaman postauksen alaspäin. Siellä oli Norja. Iski ikävä. Mulla on joka ikinen päivä ikävä Norjaan, ja välillä se ikävä tuntuu niin raastavalta etten meinaisi jaksaa. Mutta sitten tajusin että jos lähtisin Norjaan nyt tästä heti, niin vaikka olisinkin varmaan onneni kukkuloilla, niin samalla myös joutuisin päästämään irti jostakin joka on mulle nyt tärkeää, jättämään jotakin merkityksellistä kesken. Vaikka musta edelleen vahvastu tuntuu että mun sydän ja minä kuulutaan pohjimmiltaan Norjaan, niin tämä vaihe elämässä on ihan ratkaisevan tärkeä juuri senkin suhteen. 

On helpottavaa tietää että tämä koulu kestää kolme vuotta. On helpottavaa tietää että on tekemistä ja asuinpaikka kolmeksi vuodeksi, ja toisaalta on helpottavaa tietää ettei mua ole sidottu tänne sen pidemmäksi aikaa. On helpottavaa tietää että tätä ei ole enää sen jälkeen, näitä ihmisiä, tätä paikkaa minulle täällä. Silloin on lupa lähteä. 

Mulla on oikeastaan aina ikävä jonnekin, semmoinen kaipaus. Norjassa kerkesin hetken tuntemaan ettei sitä ole, koska tulevaisuus oli täysin tuntematon ja mä olin kuin kotona. Nyt mulla on odotettavaa ja tämä kaikki on pala siitä. Tulevaisuudestakin. 

Ehkä mä vaan halusin kertoa että mun on oikeastaan aika hyvä olla täällä. Täällä on ihania ihmisiä, ja oikeastaan jollakin tavalla tänne tullessa tuntuu että on kotona. Vaikka olinkin aluksi täällä asumista vastaan, enkä vielä toistaiseksi ole osannut ajatella varsinaisesti nauttivani tästä kaikesta, niin on tässäkin sentään aika paljon hyvää ja sellaista mistä saa olla kiitollinen kun vaan tajuaisi. 

Elämä menee aina jännästi loppujen lopuksi hyvin, yksi asia johtaa toiseen ja niistä syntyy ihmeellisiä tarinoita. Oon aina löytäny kauhean vaikeaksi sen etten murehtisi tulevasta, mutta nyt mun ei oikeastaan tarttisi. Koska mulla on niin paljon. Ja haluan olla onnellinen. 

(no okei, pieni palanen tämän päivän kuvista kuitenkin, koska tämä liittyy koska tässä on kaksi niistä monista ihanista ihmisistä jotka mainitsin. vasemmalta minä, heidi ja sanna) 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti