17. joulukuuta 2012

Olen ehkä tätä kautta ollut hiljaa. Mutta olen elänyt ja hengittänyt sitäkin enemmän. Välittänyt ja hymyillyt, odottanut. Nyt olen kipeä ja onnellinen, minulla on ikävä. 

Tämä kuva on silloin kun vastarannan puut ei vielä olleet pukeutuneet lumiseen peittoon. 


Ja tässä on hymyilevä Rosa odottamassa bussia yöllä. 
Tiedättekö mikä on ihanaa?
Se kun huomaa että aina olleet rakkaat ihmiset ei ole kadonneet ja niiden kanssa ajatukset osaa vaeltaa yhdessä edelleen. 


Tässä olen minä. Olen hymyillyt vaikkei sitä tästä kuvasta uskoisi. 
Minusta tämä ei ole hyvä kuva. Mutta näytin tältä yhtenä päivänä. 


Tässä ollaan minä ja Sanna kiharahiuksisina (vaikka mun hiukset onkin vähän säälittävät) kuurojen joulujuhlan jälkeen. Viittomakieli on edelleen tosi siistiä. Varsinkin sen jälkeen kun tentti meni hyvin ja pystyin huokasemaan. 


Tärkeää, ehkä tärkeintä, on myös se ettei elämä tunnu kylmältä vaikka ikkunoista vetää tosi kylmästi. Vaikka on talvi ja takin vuori kotona (koska se näyttää tyhmältä) eikä päällä lämmittämässä. 
Seinälle on ilmestynyt kaksi uutta asiaa, juuri sängyn yläpuolelle kertomaan että Iines sulla ei oo hätää. 
Olen oppinut luottamaan. 
Olen uskaltanut. 
Olen oppinut päästämään lähelle. 
Ja olen opettanut. 

Siksi olen onnellinen. 

Lähden muuten kahdeksantoista päivän päästä Kaliforniaan.
En palaa tänne kuukauteen. 
Odotan matkaa, odotan kovasti kaikkea koettavaa. 
Odotan myös kotiinpaluuta vaikka vielä olenkin täällä. 

Tuntuu että vaan odotan. 
Se on onnellista odotusta. 
Onnellista ikävää. 

1 kommentti:

  1. Ihania kauniita puhuttelevia kuvia ja sanoja Iinekseltäni. Olet upea ja rohkea. Tunnen sen joka solulla. Halataan kun tavataan - ihan kohta. Ja ehkä lauletaan taas. Lujaa. Äiti

    VastaaPoista