17. maaliskuuta 2013

Kevät meinasi jo yllättää. 
Ei se kuitenkaan tullut tänne ihan vielä. 


Kirjoitan harvoja sanoja, kertomatta oikeastaan suoraan. 
Kirjoitan nytkin vain että tässä kuvassa on talvikengät ja sukat joita kutsuin metsänneitosukiksi ja vaihtelevasti toisinaan päärynähattaraksi. Enää en kummaksikaan kun ne ovat jo valmiit. 


Silloin kun automatkoilla sormet punoutuu yhteen. 


Näihin en keksi mitään kaunista tai ihmeellistä, mutta ne oli marenkeja ja maistui hyvältä kai. Etualalla Totoromarenki. Minä ihmetytän itseäni (ja muita) keittiössä pieni teko kerrallaan. 


Lähdimme matkalle. Vantaa ei kuulosta kauniilta tai runolliselta, mutta yhä useammin totean että sinne voi olla ikäväkin ja lähteminen sieltä pois vaikeaa. 


Yllätys seuraavalle ruokailijalle. 


Mila oli kasvanut, etenkin hiuksista ja mielestä. 


Tämä näyttää jo käydyt ja asutut, antaa tilaa unelmoida.
(olen asunut oransseissa ja käynyt sinisissä, osassa monta kertaa) 


Ohiajajien ihmetyttäjä. Tai minun ainakin. Vaikken ajanutkaan. 
(laitoin tämän kuvan vaan siksi että se jotenkin sopii blogiin ja on sopivan random mutta kaunis asia)


Tiedättekö miltä tuntuu silloin kun on löytänyt oman rakkaimman ihmisen? 



Tiedän että saatan olla ihmetyksen, järkytyksenkin, aihe siksi miksi ja kenestä olen onnellinen. En vaan halua enää piiloutua, en jaksa, selkään sattuu muutenkin. Hymyjen kuuluu olla avoimia ja oikeiden ihmisten pysyviä. En halua kadottaa onnellisuutta varjoihin vain siksi että pelkään. Minulle saa kirjoittaa tai puhua, ihmetellä sekä kysyä, ja minun luota saa juosta pois jos tämä on liikaa. Yritän uskoa siihen että oikeat jää kuitenkin. 

(en ole kamalan hyvä sanomaan asioita suoraan, enkä varsinkaan kirjottamaan blogissa, mutta ehkä te ymmärsitte kuitenkin)