21. heinäkuuta 2013

Hei!

Nyt on jo voittajafiilis koska enää on niin vähän päiviä jäljellä että oleminen on jotenkin jo helpottunut kun on toivo ensi perjantaista. Kysymyspostauksen vastauksetkin valmistuu jo hyvää vauhtia, saa toki vielä kysellä jos haluaa! 

Ennen kun kerkeän muokkailemaan mitään Norja-kuvia (paitsi Instagrammista löytyviä tännekin luultavasti vielä päätyviä) niin voisin jakaa videon jonka tässä tänä iltana väkertelin. Siitä näkee oikein hyvin mihin mun aika paljolti täällä kuluu! 



15. heinäkuuta 2013

Pelottaa kyllä vähäsen, mutta ehkä minäkin nyt silti uskallan... 
Joten: 


Vähäsen (tai aika paljonkin) pelottaa kyllä ettei kukaan kysy multa mitään, mutta no kun kuitenkin ehkä tätä joku lukee niin olisi tosi kivaa jos joku ees kysyisi jotakin. Saa kysyä ihan mitä vaan mieleen juolahtaa, jätän vastaamatta semmosiin mihin en halua vastata (kuten johonki henkilökohtaisuuksiin tai muihin vastaaviin). 

Niin ja saa laittaa monta kysymystä ja tyhmiä kysymyksiä ei ole!
Ainiin ja kysymisaikaa on jonkin aikaa, en sano mitään tarkkaa päivämäärää, mutta sitten jos kysymyksiä ois vaikka kertyny ees muutamia. 

14. heinäkuuta 2013

"Not that I don't like to be here - I just miss her so much." 

Ja se on niin totta. Ennen en olisi laskenut viikkoja ja päiviä koko ajan mielessäni ja ajatellut että enää kolme päivää niin selviän puoleen väliin, sitten viimeinen viikonloppu, sitten ei ole selvittävää enää oikeastaan kovinkaan paljon. Ennen olisin ajatellut että voi ei, en halua miettiä paluulentoa, Suomielämää, jatkoa millekään. Haluan vain olla, nauttia, hengittää. 

Mutta kaikki on aika eri tavalla nyt, ja siksi kai on ihan okei että myös mun päässä asiat muuttuu. Rakastan edelleen Norjaa, haluaisin joskus asua täällä. Vuoret ja sininen ilma saa minut hengittämään, jotenkin luottamaan enemmän siihen että kaikki menee hyvin (vaikka ei sillä, kaikki on kyllä menossa hyvin muutenkin). Minusta on ihanaa olla täällä, oli ihanaa matkustaa taas "pitkästä aikaa" eli puolen vuoden tauon jälkeen ulkomaille. On ihan supersiistiä että kesätyönä on hoitaa lapsia joista tykkään tosi paljon, ja kun niitä vielä saa hoitaa tällaisissa maisemissa jättitramboliinilla. 

Miksi minä sitten lasken päiviä siihen kun tämä kaikki loppuu? 


Niinno, ihan oikeasti kaikkihan varmaan arvasikin jo syyn miksi odotan kotiinpaluuta niin paljon. Ainaskin jos on lukenut vaikka yhden edellisen merkinnän mun blogista tai jutellut mulle viimeisen puolen vuoden aikana. Se syy on se että vietän melkein kaiken vapaa-aikani täällä Norjassa tietokoneen ääressä ja ikävöin, tuijottelen Skypestä maailman kauneinta ja ihaninta otusta jota mulla on niin kova ikävä että se ikäänkuin varjostaa ihan kaikkea toimintaa. Tai no okei kyllä mä eilenki olin koko päivän kyläilemässä ja olen käynyt kai melkein joka päivä töiden päätyttyä kävelyillä mitä ihanimmissa maisemissa, mutta silti. 

Mulla on vaan niin kova ikävä, ja toivon että ensi kerralla kun lähdön hetki koittaa niin me lähdetään yhdessä eikä mun tartte matkata yksin. Ainaskaan en lähde minnekään pitkään aikaan sitten kun taas pääsen kotiin. Ikävä on semmonen tunne mitä mun on aina ollut vaikea kestää, mutta erityisen vaikean siitä tekee se kun rakastaa niin paljon. 

(älkää silti käsittäkö väärin, oon kyllä tosi kiitollinen ja iloinen siitä että mulle taas tarjoutui mahdollisuus matkustaa ja tehä töitäki samalla, mutta ikävä syö ihmistä kuitenkin aika paljon vaikka sitä ikävää joutuski kestämään vaan vajaat kolme viikkoa)

(niin ja tässä seuraavassa Skype-kuvassa oon siis minä eikä Jenna koska en usko että se ois arvostanu jos just äskön oisin vaan salaa napannu siitä kuvan tänne) 


Voin kertoa vähän ilosempia Norjajuttuja niinkun maisemiakuvia ja hiekkalinnoja sitten kun tuntuu siltä tai ainaski viimeistään sitten kun en ole enää niin kiinni Skypessä ja tuossa minun toisessa puolikkaassa. Eli luultavasti Suomesta parin viikon päästä sitten. Mun blogielämä on kyllä vähän hiljaista, mutta jonkun kanssa tässä lähiaikoina tulikin keskustelua että se usein tarkottaa sitä että oikee elämä on onnellista. Ja minun on! Minä olen! 

12. heinäkuuta 2013

Olen tällä hetkellä Norjassa, ja vaikka täällä on periaatteessa kerrassaan hyvä olla niin siltikin on kamala ikävä kotiin, tai enemmänkin ehkä omaa ihanaa rakasta, mutta sehän tarkoittaakin kotia. Koska sen ihmisen luona on minun koti. Joka tapauksessa, ajattelin että ennen kuin kerron Norjatunnelmista niin kerron vähän lyhyesti tästä kesästä ja palaan kaikkiin niihin hetkiin joita nyt on ikävä. Eli siis ihan hirveä kasa kuvia tulossa, varautukaa! 

(riippumatossa takapihalla aamulla kun ei jaksanut vielä tehdä muuta kuin nousta sängystä ylös)

Ollaan katsottu Muumeja ainaskin vähäsen, ja minulla on monta uutta lempparihahmoa.


Yksi niistä ehdottomista lempparihahmoista on Surku jollaisen sitten sainkin minun omalta ihanalta. Surku pääsi mukaan myös Norjaan, koska jos en voi nukkua öitä oman lemppariotukseni vieressä niin Surkun täytyy nukkua mun vieressä sitten.


Olen myös, ja ollaan, hoidettu Milaa eli minun pikkusiskoa. Tässä kuvassa meillä on samislasit ja ootetaan bussia koska mennään hakemaan Jennaa juna-asemalta. Päivän ehdoton kohokohta! 


Ja Jennasta puheen ollen niin Jenna on Milan joku suosikkityyppi ainaskin siitä päätellen miten paljon se Jennasta kyselee aina sillon kun se sattuu olemaan jossaki muualla.


Ja Jennasta puheen ollen vielä uudestaan niin ollaan tänä kesänä tehty aika paljon kaikkia retkiä. Semmosia minne nyt voisikin olettaa että kesällä Helsingissä mennään. Ja myös varmaan semmosia minne ei voisi olettaa. Tässä ensin niitä oletettavia. 

Ensinnäkin käytiin Linnanmäellä. 




Ja tehtiin retki Suomenlinnaan. Sinne kyllä vois tehä vaikka toisenkin retken vielä tänä kesänä jos kerkeää. 




Sitten ollaan myös retkeilty läheiselle järvelle, Kuusikselle, uimaan ja todettu kai molemmat yllättyneinä että uiminen on oikeesti aika kivaa. 


Tehtiin visiitti myös Sateenkaarimessuun. Siellä on aina niin hyvä olla, mutta toivosin että joku juttelis mulle vielä sen jälkeenkin niin että saisin kans ystäviä joskus ehkä.


Retket on yleensä taitettu busseilla (tai sitten äidin autolla jota se on ihanasti meille lainaillut aina tarpeen vaatiessa). Näissä kuvissa minun ihana pinkkikuorinen bussikortti (ja muita tilpehöörejä), toisessa kuvassa odotan bussia sateisena päivänä. 



Ollaan myös oltu kotona paljon. Tämä pianokuvakin on kotoa, tosin semmoiseen aikaan kun siellä olin vain minä, oli ikävä ja kirjoitin laulun. 


Tehtiin kans tosi tosi hyvää kaakaota (tai siis en minä kyllä tehny sen eteen muuta kun lapoin vaahtokarkkeja omaan kuppiini). 


Kesäkuu oli ihana, ja heinäkuun alku, tai siis tarkoitan että tämä koko kulunut kesä. On ollut iloista ja välillä vaikempaa ja itkettänyt, mutta joka tapauksessa on tuntunut siltä että saa jotenkin etäisyyttä Kuopioelämään ja kevään hankaliin juttuihin. Hymyilyttää vieläkin, tosin enemmän varmaan sitten kahden viikon päästä kun pääsen taas halaamaan ja pussaamaan omaa rakkainta ihmistä! 

(Vielä tosi tärkeä juttu tästä kuvasta mutta kattokaa miten pitkiltä mun hiukset jo näyttää!! Ainaski toiselta puolelta päätä...)


Silti vaikka on ikävä, ja ihan kamala sellainen, niin koitan keskittyä nauttimaan Norjasta. En oikeastaan tiedä kuinka moni ihminen mua täällä edes haluaa tavata, mutta huomenna ainakin on tiedossa yhden tai kahdenkin tutun kanssa vietettyä aikaa. Sitä paitsi Norjassa on jotenkin helpompi hengittää. Olen edelleenkin sitä mieltä että ne ainaskin osittain on ne vuoret! 

Kaksi viikkoa ei todellakaan ole pitkä aika, mutta nykyään kummasti matkat alkaa tuntua siltä ettei niitä kai ois ihan pakko tehdäkään. Vaikka kyllä mä silti rakastan matkustamista, mutta kun on jotain, tai joku, mitä jota rakastan vielä paljon paljon enemmänkin! Niin että kotikaan ei enää ole olematon käsite eikä huono vaihtoehto laisinkaan. 

Ainiin ja sitten ihan vielä muihin juttuihin, mutta oli ihanaa kun niin monikin ihminen laittoi sähköpostia että saa laittaa postia tulemaan. Ihan ehdottomasti yritän laittaa teille kaikille, lämmittää niin mieltä kuulla että joku oikeesti lukee tätä! Saattaa kyllä kestää vähän koska juuri nyt käytän kaiken vapaa-aikani Skypessä jonkun nimeltä mainitsemattoman ette-ikinä-arvaa-kenen henkilön kanssa.

2. heinäkuuta 2013

Kesällä on tullut tehtyä paljon postia. Swappeja, oikeita snailmaileja. Olen myös saanut monia tosi ihana juttuja takaisin. On jotenkin ihanaa olla yhteydessä ihan vieraisiin ihmisiin toiselta puolen maailmaa. On myös jännää että toisiin syntyy ihan erilainen yhteys kun toisiin ja niille haluaa vain lähettää postia heti takaisin. 


On aina ihanaa viedä postiin iso kasa kirjeitä/paketteja/kortteja kun tietää että niiden vastaanottajat ilahtuu niistä niin paljon. Itselle tulee myös hyvä mieli kun saakin tehtyä jotakin kaunista jonka sitten saa antaa jollekin joka sitä odottaa. Saa tehdä pieniä yksityiskohtia, liimailla tarroja ja koristella kirjekuorien nurkkia.

Alla olevassa kuvassa myös aamukahvini joihin olen ikävä kyllä kehittämässä jonkinlaisen riippuvuussuhteen. Ajattelin myös tehdä semmoisen postauksen johon laitan kaikki kesän aikana kertyneet Starbucks-kuvat. 


On myös ihanaa saada takaisin niin yksityiskohtaisia paketteja. Semmoisia mihin on liimailtu tarroja ja kuvia, mitkä on koristeltu hienosti ja paketoitu vaikka jokainen pieni juttu erikseen. Silloin tuntuu että se ihminen maailman toisella puolen on ajatellut juuri minua ja halunnut ilahduttaa. Ihan niinkun minäkin olen ajatellut ja halunnut ilahduttaa juuri sitä. 


Välillä musta tuntuu että mieli myllertää tosi paljon, mutta sitten kun kirjottaa pari korttia ihmisille jotka on ihan perfect strangers minulle niin johan on olo paljon selkeämpi. Ja nyt haluaisinkin kirjottaa kortin tai kirjeen jollekin teistä jotka tätä lukee. Laittakaa siis minulle sähköpostia osoitteeseen 
emmesyys@gmail.com 
ja kertokaa oma osotteenne ja vaikka että oisko kortti vai kirje kivempi. Minä odottelen innolla! 

Olisi tietenkin paljon kerrottavaa koko kesästä ja koko elämästä, koska vietän niin paljon aikaa koneella enää nykyään. Mutta jotenkin tuntuu siltä että haluan kertoa tämän ihan ensin. Vaikken vielä tiedäkään mitä kertoisin. Kuvat kylläkin kertoo jo aika paljon. 


Lähiaikoina on näkynyt sateenkaarilippuja joka paikassa, ja minulle se on kertonut siitä että minäkin saan rakastaa. Että minullakin on oikeus rakastaa ja tulla rakastetuksi, eikä minun sen takia tarvitse olla piilossa. En oikeastaan enää jaksakaan välittää meihin kohdistuvista katseista kauppareissuilla tai muualla, enkä siitäkään jos joku nyt näkisi vaikka tarpeelliseksi kommentoidakin jotain. Ei minua hävetä tai pelota se ollenkaan. 


Välillä silti mieleen nousee kysymys että miksen minäkin saisi vaan olla normaalisti? En minä näe minussa tai meissä enää mitään sen ihmeellisempää. Tai kyllä näen, koska rakkaus, onnellisuus, tämä tunne... Se kaikki on tosi ihmeellistä ja suurta ja tärkeää, mutta usein niiden ihmisten katseet kertoo ihan jostakin muusta kuin tuon kaiken huomaamisesta. 


Lauantaina oli tosi hieno, pelottava, jännittävä, kummastuttava ja outo tunne kävellä Senaatintorille ja nähdä TOSI paljon ihmisiä, sateenkaaren värejä ja ilmapalloja. Sen jälkeen oli uskomatonta kävellä Helsingin keskustan suurimpia katuja niiden ihmisten kanssa, hymyillä ja huomata ettei kukaan todellakaan katso oudosti kun pidetään toisen kädestä kiinni ja ollaan onnellisia yhdessä. Sen pienen hetken me kuuluttiin siihen ja huomattiin ettei olla ainoita tällaisia, ei todellakaan. 


Minun tie tähän on oikeasti ollut tosi pitkä, ja odotan vielä sitä hetkeä kun saan kertoa sen koko tien jollekin, kun saan itsekin niitä paloja vielä vähän lisää kokoon ja järjesteltyä. Joka tapauksessa olen onnellinen, ja tänään me tehtiin ihan hirveän suuri juttu ja päätettiin olla julkisesti yhdessä jopa Facebookissa. Vähän minuakin hymyilyttää että Facebook näyttelee niin suurta roolia, mutta kai se vaan menee niin. Nyt kaikki minun lähes 400 tuttua ja tuntemattomampaa ihmistä näkee ihan oikeasti mustaa valkoisella. Minä avasin kaapin ovet ja voi kyllä valossa onkin paljon mukavampaa ja helpompaa hengittää! Vaikka vähän vielä pelottaakin. 

Olen kirjottanut tästä ennenkin. Eikä varmasti ole viimeinen kerta kun kirjoitan. Joka tapauksessa haluan vaan olla se mikä olen vaikken itsekään ihan ole siitä selvillä. Haluan olla valehtelematta kenellekään, piiloutumatta ja kärsimättä siitä että kaikki ihmiset ei tiedä ja silloin tuntisin itseni ihan epärehelliseksi. Näin on hyvä, ja jos jollekin ei ole niin se ihminen saa itse päättää jääkö vaiko eikö. 

Lots of love to everyone, it was all around in Saturday and I want to keep it still around!