14. heinäkuuta 2013

"Not that I don't like to be here - I just miss her so much." 

Ja se on niin totta. Ennen en olisi laskenut viikkoja ja päiviä koko ajan mielessäni ja ajatellut että enää kolme päivää niin selviän puoleen väliin, sitten viimeinen viikonloppu, sitten ei ole selvittävää enää oikeastaan kovinkaan paljon. Ennen olisin ajatellut että voi ei, en halua miettiä paluulentoa, Suomielämää, jatkoa millekään. Haluan vain olla, nauttia, hengittää. 

Mutta kaikki on aika eri tavalla nyt, ja siksi kai on ihan okei että myös mun päässä asiat muuttuu. Rakastan edelleen Norjaa, haluaisin joskus asua täällä. Vuoret ja sininen ilma saa minut hengittämään, jotenkin luottamaan enemmän siihen että kaikki menee hyvin (vaikka ei sillä, kaikki on kyllä menossa hyvin muutenkin). Minusta on ihanaa olla täällä, oli ihanaa matkustaa taas "pitkästä aikaa" eli puolen vuoden tauon jälkeen ulkomaille. On ihan supersiistiä että kesätyönä on hoitaa lapsia joista tykkään tosi paljon, ja kun niitä vielä saa hoitaa tällaisissa maisemissa jättitramboliinilla. 

Miksi minä sitten lasken päiviä siihen kun tämä kaikki loppuu? 


Niinno, ihan oikeasti kaikkihan varmaan arvasikin jo syyn miksi odotan kotiinpaluuta niin paljon. Ainaskin jos on lukenut vaikka yhden edellisen merkinnän mun blogista tai jutellut mulle viimeisen puolen vuoden aikana. Se syy on se että vietän melkein kaiken vapaa-aikani täällä Norjassa tietokoneen ääressä ja ikävöin, tuijottelen Skypestä maailman kauneinta ja ihaninta otusta jota mulla on niin kova ikävä että se ikäänkuin varjostaa ihan kaikkea toimintaa. Tai no okei kyllä mä eilenki olin koko päivän kyläilemässä ja olen käynyt kai melkein joka päivä töiden päätyttyä kävelyillä mitä ihanimmissa maisemissa, mutta silti. 

Mulla on vaan niin kova ikävä, ja toivon että ensi kerralla kun lähdön hetki koittaa niin me lähdetään yhdessä eikä mun tartte matkata yksin. Ainaskaan en lähde minnekään pitkään aikaan sitten kun taas pääsen kotiin. Ikävä on semmonen tunne mitä mun on aina ollut vaikea kestää, mutta erityisen vaikean siitä tekee se kun rakastaa niin paljon. 

(älkää silti käsittäkö väärin, oon kyllä tosi kiitollinen ja iloinen siitä että mulle taas tarjoutui mahdollisuus matkustaa ja tehä töitäki samalla, mutta ikävä syö ihmistä kuitenkin aika paljon vaikka sitä ikävää joutuski kestämään vaan vajaat kolme viikkoa)

(niin ja tässä seuraavassa Skype-kuvassa oon siis minä eikä Jenna koska en usko että se ois arvostanu jos just äskön oisin vaan salaa napannu siitä kuvan tänne) 


Voin kertoa vähän ilosempia Norjajuttuja niinkun maisemiakuvia ja hiekkalinnoja sitten kun tuntuu siltä tai ainaski viimeistään sitten kun en ole enää niin kiinni Skypessä ja tuossa minun toisessa puolikkaassa. Eli luultavasti Suomesta parin viikon päästä sitten. Mun blogielämä on kyllä vähän hiljaista, mutta jonkun kanssa tässä lähiaikoina tulikin keskustelua että se usein tarkottaa sitä että oikee elämä on onnellista. Ja minun on! Minä olen! 

3 kommenttia:

  1. Minäkin ikävöin. Ihan kauhean paljon. Niin paljon, ettei mikään täällä sillä tapaa tunnu miltään. Mutta toivottavasti sinä rakas osaat nauttia Norjasta nyt kun olet siellä. Minä en katoa täältä minnekään, vaan odotan. Välillä kiukutellen, välillä hymyillen, välillä itkien... Mutta odotan kuitenkin. Ja rakastan sinua aina vaan kovempaa <3
    T. Sinun ikioma

    VastaaPoista
  2. minua itketti tämä postaus ja varsinki ylläoleva kommentti ihan hurjan paljon, koska mie pystyn samaistumaan sinun tuntemuksiin paremmin ku voit kuvitellakaan.

    VastaaPoista
  3. Tiina: Tällaiset tuntemukset ei kyllä oo yhtään kivoja, mutta kai ne sitten tekee vahvemmaksi. Ja voi miten ihanaa on kun pääsee taas kotiin sitten! Toivottavasti sinun samaistuvat tunteet kans saa muutosta lähiaikoina niin ettei enää itkettäisi! Vaikka ei se kyllä haittaa jos itkettää, itkeminen on joskus ihan hyväkin.

    VastaaPoista