30. syyskuuta 2013

No empä nyt sitten malttanut olla tekemättä postausta kuitenkaan... Vaikka oikeesti mun piti olla ihan hipihiljaa tästä jutusta vielä, mutta no niin. Kun on minä niin eihän sillain voi sitten olla. Ainoa juttu mikä tässä koko jutussa alun perinkin jännitti (siis ei blogin kirjottamisessa vaan ylipäätään tässä koko jutussa mitä nyt aion kertoa) oli se että mitä muut ihmiset ajattelis, erityisesti äidit ja muutenkin perhetahot. Muttajoo, seuraavasta kuvasta voitte ehkä päätellä että mitä tapahtui: 


Tuo harmaa on Juksun asumus, mutta arvaattekos kuka tuossa pinkissä pitää majaa? Niinno, ette ehkä. Paljastan kohta. Mutta siis ihan ensiksi. Meidän ei ollu tarkotus ottaa toista hamsterivauvaa vaikka siitä salaa vähän haaveiltiinkin, tai siis ainaskaan vielä ei ollut tarkotus. Mutta sitten lopputulos oli kuitenkin se että visiitti eläinkauppaan oli aika kohtalokas, koska se eläinkauppa on ihana, siellä on ihanat myyjät ja eläimet ja kaikki ja siellä vielä tuli hamsteritarjous vastaan. Tultiin siihen lopputulokseen että yksi ja kaksi hamsteria on oikeestaan melkein sama. Niille voi samalla vaivalla iltasella leikata palasen kurkkua, samalla vaivalla voi laittaa niille muutaman nappulan lisää ruokakuppiin, samalla vaivalla oikeestaan siivota häkitkin (molemmille siivottavaks yks), samalla vaivalla ne vie hoitoon jos lähdetään jonnekin, vaihtaa vedet, ostaa purut sekä heinät, juttelee niille. Eikä rahaakaan oikeestaan kulu sen enempää. 

Joten lopputuloksena oli se että Viuhti muutti meille. 

Tässä on kuva Viuhtista kun se oli aika kauhuissaan automatkalla kuljetuskopassaan. 


Viuhti on tyttö ja roborovski mikä tarkottaa sitä että se on ainaski sata kertaa Juksua vikkelämpi (tai ehkä se on vaan luonteenpiirre, mutta joka tapauksessa lopputulos on sama, se on ihan ylivikkelä) ja eläväisempiki tapaus, hyppii ja pomppii minne sattuu ja on myös pikkuruisempi. Viuhti on vallan sulonen pieni pallero, ja odotan innolla että se asettuu taloksi vielä vähän lisää niin nään millanen luonne sillä on ja ehkä saan sen totutettua käteenkin niinkun Juksun. En kylläkään elättele liikaa toiveita sen perusteella mitä nyt oon nähny, se on ihan höppänä koko otus ja tuolla tyylillä se karkais multa alta aikayksikön! (oli pikkusen vaikee saada siitä ees onnistunutta kuvaa, mutta tässä nyt kuitenki pari)


Viuhtilla on tommosia vähän epämääräsiä länttejä selkää pitkin ja silmän ympärillä, minkä takia se mun mielestä onkin ihan erityisen sulonen. Se näyttää niin tyttömäiseltä kun taas Juksu on meidän perheen mies. Juksu on kokonaan valkonen oikeestaan (ja sillä on vaaleensiniset silmät!) kun taas Viuhtilla on ruskeeta aika paljon, vaikka aika valkonenhan seki on loppujen lopuksi. Ihana nappisilmä kuitenkin. 

Juksu sai siis pikkusiskon ja tais olla vähän mustasukkanen. Se nimittäin puri mua ekaa kertaa koskaan kun yritin antaa sen haistella mun kättä josko se tulis syliin. Vaikka olin pessy Viuhtin hajun käsistä poiski ja kaikkea! Mutta sen jälkeen se kyllä oli sylissä tosi nätisti ja ihanasti niinku aina ennenki. 

Ihmettelempä vaan mitä mullekin on tapahtunut. Ennen en voinu oikein uskoakaan ajatusta että mulla ois lemmikkejä. Ja nyt niitä on kaksi, ja tämän toisen ottaminen oli ihan mun idea kun ihastuin siihen niin paljon tänään kaupassa. Enää ei kyllä pitäis ollenkaan tehä visiittejä ainaskaan tuohon kyseiseen eläinkauppaan! Vaikka ei meille näitä kyllä yhtäkään enempää enää tuu, en haluu että meidän koti on täynnä hamsterinhäkkejä. 

Pitäis ehkä perustaa joku hamsteriblogi niinkun Jenna ehdotti. En vaan silti tajua miten voisin keksiä niin paljon kirjotettavaa noitten touhuista kun ne nukkuu päivät ja syö ja tuijottaa ja juoksee ja pomppii ympäriinsä. Tai siis ymmärrän miten voisin keksiä kirjotettavaa mutta en että miten vois keksiä jotain mielekästä kirjotettavaa ilman että toistaa samaa päivästä toiseen. Kuitenki, tästä ei oo tarkotus tulla mitään hamsteriblogia, mutta kai nyt uudet perheenjäsenet pitää esitellä kunnolla kuitenkin! 

Ainiin, ja mehän tosiaan muutettiin viikonloppuna. Oli molempien perheitä muuttoapuna mikä oli ihan mahtavaa ja ihanaa! Ja nyt on ihanaa olla omassa kodissa. Tämä tuntuu niin omalta paikalta, pieni pesäkolo ja pakopaikka muulta maailmalta. Tänäänkin heräsin seittemän jälkeen ihan vaan siksi kun en malttanut enää jatkaa unia vaikka koulu alko vasta puolen päivän jälkeen. Voin joskus vaikka laittaa kuvia täältäkin, jahka vaan saadaan paikat vähän (tai siis aika paljon) siistimmiksi ja muutenkin. 

Voi että kun olen onnellinen juuri nyt! 

24. syyskuuta 2013

Viime aikojen kuvat on hirmusen jotenkin idyllisiä ja blogimaisia siihen nähden mitä elämä oikeesti on. Tai siis onhan se hyvää, ihanaa ja kaikkea, mutta me kuitenkin eletään aikamoisen sotkun ja pahvilaatikoiden keskellä. Ei sillä että sekään oikeestaan haittaisi, mutta jotenkin kummasti en kuitenkaan ole eksynyt ottamaan yhtäkään kuvaa niistä pahvilaatikoista tai tavararöykkiöistä. 

Sen sijaan kuvaan itteäni melkein joka aamu (jos ei ole kiire) hissin peilistä, tässä teille yksi esimerkki. Tuo villatakki on vaan niin söpö ja lämmin että siihen on ihana kietoutua viilenevinä aamuina. Tänään sen päälle piti heittää jo takkikin. 


Sitä mukaa kun ilmat muuttuu kirpeämmiksi niin neulominenkin saa ihan uuden merkityksen. Nämä silmukat tulee lämmittämään jota kuta talvella, tai miksei syksylläkin, ja minun mieltä ne lämmittää myös kun saan ne jollekin lahjoittaa. Alkaa olla jo ihan jonkinmoinen kasa valmiita neulejuttuja odottamassa omistajaa.
'
Tuona päivänä söin myös kaksi mandariinia, vaikka tuskin niiden oikea nimi edes on mandariini kun niitä on olemassa kaiken maailman muitakin, mutta no kummiskin. Ne oli niin ihanan makeita, haluaisin löytää sellaisia lisää. 


Kuopion torilta löytyi myös aivan mainio lettukahvila. Letut ei oikeastaan edes ole kalliita, tai siis voin kyllä hyvin maksaa letustani neljä euroa kun siihen saa valita täytteen, kermavaahtoa ja kastikkeen. Kaupanpäällisiksi saa ihanaa palvelua, hymyjä ja tiedusteluita siitä että maistuuko. Oranssissa valossa oranssiraitaisia lautasliinoja. Minun letussa oli Nutellaa, kermavaahtoa ja kinuskikastiketta. Täällä käydään uudelleenkin! 


Myös minä olen edelleen innostunut entistä enemmän leipomisesta, harmi vaan että tekee mieli leipoa niitä kaikkia epäterveellisiä herkkuja niitten oikeitten ruokien sijaan, mutta toisaalta kai se on terveellistä leipoa epäterveellisyyksiäkin jos siitä tulee niin hyvä mieli ja kun kuitenkin vien tuotokseni asuntolalle maisteltavaksi ja saan aikaan muillekin hyvän mielen. Kuitenkin, tässä kuva kengistäni ja Ikean taikinakulhoista joita sitten oisikin saanut halvemmalla Halpa Hallista, mutta toisaalta nämä on kyllä nätimpiä joten ei harmita niin hirveesti. 


Tässä on pellillinen kuppikakkuja (voiko niitä oikeesti sanoa kuppikakuiksi ja kuulostaa uskottavalta) jotka sitten vein asuntolalle maisteltavaksi. Tekivät kauppansa ja minä sain lisää itsevarmuutta. Kaapissa ois näitä ja vähän muitakin leivonnaisia varten tarvikkeita odottamassa. Jos meille tulee vieraita niin haluan leipoa niille sitten! Oli hauskaa myös tökkäillä teipistä askarreltuja lippuja jokaiseen koristukseksi ja ilahdutukseksi. 


Tässä on valmis tuotos tuosta aiemmasta mandariinikuvan langasta. Pikkuset töppöset syntyi, taas yhdet Sannan kokoiset. Hassua kun tällaset voi saada aikaan päivässä, tai oikeastaan nopeamminkin. Tylsän kolmituntisen luennon aikana kerkesi neuloa nimittäin ihan kokonaisen sukankin. 


Viikonloppu vierähti Vantaalla (ompas hajanaisia kuulumisia nytten). Pakattiin ja oltiin, enimmäkseen kai pakattiin ja katottiin elokuvaa ja telkkaria. Oli aika väsyttävää vaikken ihan ees tiiä miksi. Tämän verran kuitenkin saatiin autossa kuljetettua, ensi viikonloppuna äiti, isä ja Mila tuo loput plus kirjahyllyn, piirongin ja sängyn. Muuttaminen on ihan hullua touhua. 


Päätämpä tämän samoin kun alotinkin, minä hississä. Lisäyksenä ihana pinkki Muumi-termosmuki josta hörpin aamuisin vaahtokarkkiteetä (ja Keisarin Morsianta myös toisinaan). Se lämmittää käsiä sopivasti ja auttaa aamukurkkua heräilemään uuteen päivään. Ja mieltä myös. Kuulokkeista soi aina jotain piristävää jonka tahtiin kävellä bussipysäkille. 




17. syyskuuta 2013

Paljon tavallisia päiviä ja silti kaikki tuntuu uudelta ja ihanalta... Tuntuu hassulta kun vaikka aamulla väsyttää kamalasti herätä ennen seittemää, koulujutut ei aina jaksa niin paljon kiinnostaa, luokissa on hirmusen kylmää juuri sillon kun villatakki jäikin kotiin ja aina vaan väsyttää, niin silti kaikki tuntuu kivalta. 

On paljon tavallisia päiviä eikä se ollenkaan haittaa. Ne tuntuu oikeestaan aika kivoilta, mutta kaikkea kuitenkin varjostaa odotus, ihan hyvällä tavalla siis, ja pahvilaatikkoröykkiöt kotona. Elämässä on paljon kivoja ja isoja ilonaiheita, ja aika menee tosi nopeesti. Sunnuntaina minusta tuli taas vuotta vanhempi, ensi viikonlopuksi matkataan Vantaalle pakkailemaan mun tavaroita ja sitten jo päästäänkin muuttamaan. Niin kivaa! 

Tänään kuitenkin oli semmoinen normaali päivä jonka olen jo pariin otteeseen maininnut. Me käytiin koulun jälkeen kaupassa, leivoin ekaa kertaa koskaan muffinsseja tai kuppikakkuja tai millä nimellä niitä sitten pitäisikään kutsua. Välillä tiskasin ja sitten tehtiin kuorrutusta joka ei kylläkään asettunu ollenkaan niin nätisti kun toivoin. 



Sen jälkeen oli vuorossa Juksun häkin siivoaminen. Olin enemmän kun tyytyväinen työnjakoon kun Jenna siivoili asumusta ja minä viihdytin Juksua. Se oli söpösti kookoksenkuoren sisällä ja mun kädessä vaihtelevasti. Oli ihanaa pitää sitä niin kauan ja olla ihan innoissaan siitä kun se on niin söpö! Kattokaa nyt itte, tässä kuvassa Juksu kurkkaa. 


Ja sitten oli hyvä päästä taas omaan siistiin kotiin möyrimään ja olemaan tosi söpö! Juksu kurkkaa taas. 


Me jatkettiin syömällä tortilloja ja kattomalla telkkaria. Vaikka maha on ihan täynnä kolmesta isosta tortillasta, niin silti ootan jo sitä että on iltapala-aika ja saan syödä leipää ja juoda teetä jonka hienouden tajusin taas eilen. Muumimuki, tee ja hunajaa on niin nams! Muumimuki lähinnä sen täydellisen koon puolesta teenjuontia ajatellen.


Tänään ostettiin kahta teetä. Toinen on tuttua ja turvallista ja taatusti hyvää Keisarin morsianta, toinen taas on uusi kokeilu. Ei kai sitä nyt voi olla ostamatta kun on jotain ihan uutta teetä joka näyttää tuolta ja jonka pitäisi maistua vaahtokarkilta. Hunaja on unkarilaista ihan vaan siksi että se oli halvinta. 

Oi syksy ja teehetket. Ois ihanaa kutsua ihmisiä uuteen kotiin kylään teelle. Saa tulla jos liikkuu Kuopiossa! 


12. syyskuuta 2013

Ajattelin että haluaisin kertoa kaikille (semmosille jotka vain jaksaa lukea ja joita kiinnostaa) vähän mun koulusta. Okei ehkä tää voi olla pientä mainostakin ihan vaan siks että tykkään mun koulusta ja koulutuksesta niin paljon, ja koska siitä ei kauheen moni vielä tiiä ainaskaan ihan tarkalleen niin voisin sanoa muutaman sanasen. 

Aika moni ainaskin tietää että opiskelen viittomakielen ohjaajaksi. Viittomakielen ohjaaja on eri juttu kuin viittomakielen tulkki, eli siis meidän hommiin ei kuulu kääntäminen, vaan viittomakielisessä tai muuten erityisessä kommunikaatioympäristössä työskenteleminen. Tämmösistä esimerkkejä on vaikkapa päiväkodit, koulut ja toimintakeskukset. Työtä voi olla kuurojen, kehitysvammaisten sekä vaikkapa autistien kanssa, ihan iästä riippumatta, ja no muutenkin melkeen kenen kanssa vaan. 

Tässä on teille kuva jossa viiton syksy viime syksynä. 


Itte hain opiskelemaan viittomakielen ohjaajaksi koska en voi hakea tulkiksi koska en oo valmistunu mistään toisen asteen koulusta, mutta halusin oppia viittomakieltä. Etukäteen ei niin hirveesti ollu hajuakaan siitä mitä viittomakielen ohjaajat sitte tekee muuta ku opiskelee viittomakieltä koulussa, enkä oo varma oisinko ees hakenu tähän kouluun jos oisin etukäteen ihan tarkalleen tienny mitä se pitää sisällään. 

Oon kuitenki tosi iloinen että hain! Tänä syksynä alkoi toinen vuosi, ja vaikka viime vuosi oli osittain tosi hankala ja raskas, niin oon ensinnäki kasvanu ihmisenä ihan huimasti, ainaskin omasta mielestäni. Jotenkin on joutunu, ja saanu, tutkiskella itteään niin paljon että on ollut melkein pakkokin.

Tämän koulun aloittaminen tarkotti sitä että muutin Vantaalta Kuopioon ja koulun asuntolaan asumaan. Asuntolalla asuminen anto myös paljon, mutta nyt oon ilonen että muutto omaan (minun ja Jennan) kotiin lähestyy, ei oo enää ees paljoa jäljellä. Niin ja jos en ois tullu tänne kouluun niin en ois tavannu Jennaa ees, se on valmistunu tuolta kans. On kivaa kun on kotona semmonen ihminen jonka kanssa voi viittoa ja jolta voi kysyä viittomia joita ei tiiä tai muista. 

Tässä seuraavaksi teille kuva jossa siivoan jälkiä mediakasvatustehtävän jäljiltä asuntolalla, sekin otettu viime syksynä. 


Tykkään tällä hetkellä koulusta tosi paljon. Meidän luokka on tiivis ja pieni ryhmä jossa on yleensä tosi turvallista olla. Koulu on niin pieni että kaikki oikeestaan tuntee kaikki, ja opettajatki on ihan mahtavia ja neki oppii tuntemaan tosi nopeesti. Rakastan sitä tunnetta etten oo pelkkä nimi paperilla, numero listassa, niinku monessa aikasemmassa koulussa oon ollu. 

Koulussa kaikkeen sisältyy tosi paljon esiintymistä. Yleensä se on jokapäiväistä ja usein vieläpä monta kertaa päivässä saa mennä sinne luokan eteen puhumaan, viittomaan, leikkimään tai tekemään jotain muuta. Viime vuonna se pelotti mua ihan kamalasti, voisin kai sanoa että ihan kammosin sitä. Monet kerrat sain lähteä tunneilta pois, monesti pelotti ja itketti ja harmitti ihan kamalasti. Keväällä rohkasin itteni ja pidin pitkän esitelmän vaihtoehtopedagogiikoista (ainaskin mun mittapuulla pitkän). Tänä syksynä en oo jättäny menemättä luokan eteen, vaan oon aina vaan päättäny olla rohkea. Oon ohjannu kahta luokkaakin samaan aikaan (ykkösiä ja meidän luokkaa eli kakkosia), oon viittonu ja tukiviittonu luokan edessä ja tänään tein jotain mihin en uskonu pystyväni mutta mitä salaa halusin tehä ykkösen alusta saakka. Tässä teille video siitä: 


Tehtävänantona oli vähintään tukiviittoa jokin laulu musiikintunnille pareittain. Yritin hienosti rajata pariani pois tosta videolta kun en jaksanut, kerennyt ja malttanut kysyä häneltä lupaa videon julkaisuun. Laatu on siis vähän huono, mutta se ei toivottavasti haittaa menoa. Oli ihan parasta, tosi hauskaa ja jotenkin tosi vapauttavaa. Tuntuu että pystyy taas vaikka mihin! Virheitähän siellä joukossa toki on ja semmosia pieniä hetkellisiä jäätymisiä, mutta haitanneeko tuo nyt niin paljon. Ja tosiaan, tätä laulua ei oikeen voi sanoa viittomakieliseksi, enemmän se menee kai viitotun puheen puolelle. Niin ja sekin täytyy vielä sanoa ettei tämän ollu tarkotus olla mikään kauheen vakava käännös tai semmonen, vaan päätettiin vähän leikkiä sanoilla myös. Kuitenkin, kiitos jos jaksoitte lukea, saa kysellä lisää jos kiinnostaa! 

(niin ja joku kysy kysymyspostauksessa että voisinko tehä videopostauksen, laskettasko tää sellaseks?) 




8. syyskuuta 2013

Varoitus jo nyt että tähän postaukseen spämmään kuvia ihan vailla huolen häivää, koska olen ihan höpertynyt ja ihastunut yhteen uuteen pikku otukseen. Voin varottaa myös että se on tosi söpö, jos semmosesta nyt tarttee varottaa. 

Joten, saanen esitellä:
Tässä on Juksu! 


Juksu on kääpiöhamsteripoika, tarkemmin määriteltynä talvikko. Se on hirmuisen söpö ja muutti meille viime keskiviikkona. Käytiin eka kaupassa vähän tiirailemassa, sitten tehtiin kierros Ikeassa (ja luultavasti molemmat mietittiin vaan hamsterivauvaa koko ajan) minkä jälkeen suunta oli taas kohti eläinkauppaa. 


Tuotiin Juksu kotiin pahvilaatikossa ja laitettiin sille koti valmiiksi (semmonen oikeastaan kaikkine tykötarpeineen löytyi siis jo entuudestaan) ja päästettiin se tutustumaan uuteen ympäristöönsä. Siinä välissä Juksu meinasi myös karata multa kun pidin sitä vähän kädessä, tai siis yritin. 


Tästä yläpuolella olevasta kuvasta näkee että Juksu on aika vikkelä tapaus, ja sen takia välillä tuntuu mahdottomalta ees saada siitä kuvaa joka ei olisi tärähtänyt. Varsinkin kun se on kuitenkin enimmäkseen hereillä yöaikaan. 


Juksulle valittiin nimi selailemalla Muumi-hahmoja Wikipediasta. Juksu on Nuuskamuikkusen ja Pikku Myyn isä, Muumipapan lapsuuskavereita. Vaikka nyt Juksu on kyllä mulle ihan vaan meidän pikkuinen pallero. 


Mulla on vain kerran ennen ollut lemmikki, marsu jonka nimi oli Doris. Sain Doriksen kun täytin 10 vuotta, ja onhan siitä nyt kuitenkin jo ihan jonkin verran aikaa (ensi viikonloppuna vuosia tulee täyteen 21, minulle siis). Doris oli hirveän arka kun se tuli meille, mutta Juksu tuli ihan heti nuuhkimaan ja kattelemaan että mitäs täällä tapahtuu. Sen touhuja on hirveän hauska seurailla, koska se on liikkeessä niin paljon (siis hereillä ollessaan), ja tuijottasin sitä jopa sen nukkuessa jos se nukkuisi näkyvillä. 

Öisin Juksu onki vähän valvottanu meitä niin että se on saanu sitten viettää yönsä saunassa tai kylppärin lattialla. Aluksi se keksi kiipeillä kattoritilässä ja pureskella sitä, mutta estettiin se siirtelemällä tavaroita. Sen jälkeen alko päätyjen pureskelu, mutta otettiin siitä kohasta purukerrosta vähän matalammaksi. Kuitenkin, nyt pari yötä samassa huoneessa nukkuminen on onnistunu, ja se tuntuu kivalta (ja on kivaa myös meidän tulevia yökylävieraita ajatellen, koska uudessa kodissa Juksun paikka on olkkarissa ja siellä on myös vieraspeti).  


Haluaisin myös hemmotella Juksun ihan piloille, mutta onneksi tajuan ettei kannata. Ostettiin sille kuitenkin tämmösiä jyvätankoja kun lähdettiin viikonloppureissuun (Juksu siis oli meidän mukana), ja niistä se näytti tykkäävän tosi paljon. Ja siitäkös mä olin riemuissani, kun en ollut aiemmin nähnyt että se söisi niin innoissaan. Toinen innostuksen aihe oli kun satuin katsahtamaan Juksuun juuri kun se oli juomassa vesipullostaan. "Jenna tuu kattomaan, Juksu osaa juoda tosta oikeesti!" Omaa lasta odotellessa... Raportoin varmaan koko aika siitä mitä se tekee. "Nyt se räpäytti silmiään, nyt se aivasti." 


Mä olin jotenkin mukamas ihan varma siitä että meille ei tulis pitkään aikaan lemmikkejä ja että meille ei tulis hamsteria koska en ymmärtäny mitä hauskaa on hamstereissa. No, nyt ymmärrän. Jo nyt Juksu on tuonu mulle niin hirmusen paljon iloa ja semmosta... en tiiä. Kai sitä voisi sanoa että uutta sisältöä elämään, vaikka en ees semmoista kyllä kaivannut. Mutta on se aina kivaa kun on joku pikkunen söpöläinen kotona jolle saa sanoa että tuitui, jonka touhuja seurailla ja jota pitää kädessä vaikka. 

Paitsi että niin, en ees uskaltanu pitää Juksua kädessä sen ekan päivän jälkeen vaikka se kiipesikin mun kädelle toisinaan kun laitoin käden sen häkkiin tai tuonne. Mutta tänään se viihtyi mun kädessä ihan jonkinmoisen tovin, ja voi että miten ilonen olinkaan siitä! Nyt vähän oottelin että se tässä illalla heräilisi ja saisin pitää sitä kädessä uudelleen ehkä vähän aikaa, mutta se on jossakin puruun kaivautuneena joko nukkumassa tai tekemässä muita hommia. Tänään on ollu taas unirytmejä sekottava päivä kun on matkustettu. 

Voisin ehkä kirjottaa Juksusta vielä jonkun kilometrin lisää tekstiä, esim. että miten sillä on tapana seisoa muovia vasten ja kurkkia sieltä tosi söpösti, tai miten sen toinen jalka jää ilmaan kun se pysähtyy hetkeksi. Juksu myös tänään nappasi mun kameran linssistä kiinni kun koitin ottaa siitä kuvia. Voi että miten söpö tapaus se onkaan! Kuitenkin, ehkä jätän tän tekstimäärän tähän, ja jos tarve niin vaatii niin perustan vaikka Juksu-blogin, koska eihän tällästä varmaan kukaan jaksa lukea ees. Mutta ehkä tää hehkutus tämän kerran mulle suodaan. 

Loppuun vielä kuva Iineksestä joka niin kovasti väittää ettei pidä eläimistä. Kuvassa siis on ihana ihana Mini joka on Jennan koira ja asuu niitten lapsuudenkodissa. Mini on mun kaveri vaikkei se oo ollenkaan kaikkien kaveri, ja se on kyllä mun paras koirakaveri (niitä muita ei kyllä varsinaisesti olekaan, mutta silti). Juksu on kuljetuskopassa kun ollaan juuri lähdössä kotimatkalle, Miniä ei kiinnostanu yhtään kattoa Juksua, paljon parempaa oli nuolla mun käsiä. Tosin Juksua kyllä kiinnosti Mini silti, se kurkki kantokopan raoista sitä koko ajan. 


Mutta niin. Ehkä meille tulee vielä joskus jotain muitakin otuksia, ainaski hamstereita ja vaikka koirakin joskus, kun nämä kaksi rakasta tekee mut jo niin onnelliseksi ja saa semmoisen lämpimän tunteen aikaan. Ihanat rakkaat. Ja ihana kaikista rakkain Jenna joka on jaksanut mun eläinailahteluita suhteellisen rauhallisesti, ja juuri sen ansiosta oon alkanu ajattelemaan ihan eri tavalla. Hassua miten jotkut asiat ihan oikeesti voi muuttua, ja yleensä juuri ne asiat joista on ajatellut että ei koskaan.