29. kesäkuuta 2014

Tämä viikko oli mulle erityisen tärkeä, vaikken sitä etukäteen tiennytkään. Tällä viikolla ymmärsin uusia asioita, sain uutta rohkeutta, tapasin uusia ja vanhoja ihmisiä, itkin ja nauroin paljon ja toivottavasti löysin jotakin pysyvää. 

Tämä viikko oli Pride-viikko, ja vaikka mä en osallistunutkaan hirveän moniin juttuihin, niin ne harvat joissa kävin tuntui sitäkin tärkeämmiltä. Me oltiin mukana kulkueessa, käytiin Kallion kirkossa sateenkaarimessussa ja lisäksi mä kävin eräänä iltapäivänä yhdessä seminaarissa.


Olen sellanen ihminen joka nauttii suunnattomasti yhteisöllisyydestä, uusien ihmisten kohtaamisesta (vaikka samalla se on aika pelottavaa myös) ja siitä tunteesta että saa olla osa jotakin. Tykkään olla sosiaalinen, tarkkailla ihmisiä vähän sivummalta ja toivon aina löytäväni uusia tuttavuuksia vaikka semmoisia vähän harvemmin tuleekin noin vain vastaan.


Nykyään mulla on kuitenkin tietynlainen pelko. En ihan ollut ymmärtänyt sitä itsekään, mutta viime päivinä on tullut mietittyä asioita jotenkin enemmän ja ehkä vähän eri kantiltakin. Tajusin miten paljon muhun on vaikuttaneet ihmisten sanat, teot ja suhtautumiset. Ennen menin tilanteisiin pelkästään iloiten niistä, vaikka saattoi mua jännittää ihmismassat ja uudet äänekkäät persoonallisuudet joille olisi pitänyt jutella, niin silti tiesin aina että minullekin on siinä oma paikka. Se tieto pääsi jotenkin kuitenkin katoamaan. 


En koskaan ole ollut mikään ylitsevuotavan itsevarma, ja osaan kyllä yhdistää sen epävarmuuden semmoiseen piilotteluun, tahattomaankin peittelyyn kun tietää ettei ympärillä hyväksyttäisi. Mutta emmä ollut tajunnut että se enää vaikuttaisi muhun. Mähän olen avoimesti mitä olen, kaikki mun yli kolmesataa Facebook-kaveria tietää kenen kanssa seurustelen ja voivat siitä varsin hyvin tehdä johtopäätöksiä myös siitä millaisella nimellä mun suuntautumista voisi kutsua. Mä puhun ääneen että mulla on tyttöystävä, puhun ääneen Jennasta enkä kovinkaan usein jätä sanomatta asioita. En ollut tajunnut miten paljon mua edelleen pelottaa. 


Kirkko on mulle tosi tärkeä paikka. Se on ollut mulle kuin koti, sellainen ympäristö  missä voin luottaa, olla rikki, olla onnellinen. Uskoa, toivoa ja rakastaa. Yhtäkkiä multa vedettiin matto alta, se rakkaus ei ollutkaan okei, vaikka suurin niistä on rakkaus, enkä mä ymmärtänyt ihan että miksi, vaikka ymmärsinkin. Ja silloin mua alkoi pelottamaan. Enää mä en uskaltanut olla. Mä jäin sunnuntai-aamuisin kotiin, ja myös muina sellaisina hetkinä kun olisin voinut olla kirkossakin. Edes välillä, ei joka sunnuntai, mutta joskus kuitenkin. Mutta emmä uskaltanut. 

Ja jotenkin se tunne kasvoi. Se kasvoi koulussakin, vaikkei niin paljoa, ja se kasvoi erilaisissa tapahtumissa ja julkisilla paikoilla ja kaikkialla. Emmä sitä itse huomannut, eikä mua edes ahdistanut semmoiset normaalit tilanteet vaan elämä meni eteenpäin ihan normaalisti, paremminkin kuin ennen normaalisti, mutta taustalla oli se joku tunne.


 Messu ja seminaari jossa kävin pidettiin molemmat kirkon tiloissa. Huomasin että mua pelottaa. Pelkäsin että joku tulee sanomaan että et sä voi olla täällä, sun täytyy lähteä. Tai että voit sä tänne jäädä, mutta on sun omantunnon varassa jäätkö nyt sitten kuitenkaan. Tiesin tasan tarkkaan ettei kukaan tule mulle niin sanomaan, tiesin että mut varmasti hyväksytään, eikä ulospäin ihmisestä edes näe ketä se rakastaa ja kenen kanssa elää. Tiesin ettei mun tarvitsisi pelätä, mutta pelkäsin silti. 

Perjantai-illan messussa mä itkin. Itkin kun oli kauniita lauluja, itkin sitä että olin kirkossa, itkin sitä että sain käydä ehtoollisella ja sitä että siinä mä olin taas. Itkin olemassaoloa, sen kauneutta, hyvyyttä, mun oikeutta siihen ihan samaan kaikkeen mistä muutkin on osallisia. Mä olin tullut takaisin.


Joten tänään me käveltiin niiden kaikkien muiden tuhansien ihmisten kanssa. Mua pelotti aluksi sielläkin, vaikka olin vaan yksi pieni ihminen kaiken sen ihmismassan keskellä. Sitten ei enää pelottanutkaan. Ja nyt on hyvä olla, vähän rikkaampana uudesta uskalluksesta ja uskosta, toivostakin.

26. kesäkuuta 2014

Mulla on ollut Twitter-tunnus monta vuotta. Tänään twiittasin mitään ensimmäistä kertaa itse. Näin mä kirjoitin: 


Liitteenä oli allaoleva kuva: 


Jotta mut sai twiittaamaan, täytyi ilmassa olla jotakin aivan erityistä. Ja jotta mut sai käyttämään hashtagia joka sisältää kirosanan, täytyi sen olla jotakin vielä erityislaatuisempaa, kuten jokainen mut hieman paremmin tunteva voi varmasti uskoa. Ja se oli. 

Siitä alkaa olla syksyllä jo pari vuotta kun tutustuin Jennaan. Varmasti oon ennenkin puhunut siitä miten tärkeä Jenna mulle on, miten onnellinen oon sen kanssa ja miten paljon rakastan. Jos en ole, niin ehkä mun sietäisi, mutta luulisin että jostakin saattaa kuitenkin välittyä se että Jenna on mulle tosi tärkeä, oon sen kanssa tosi onnellinen ja rakastan sitä huimasti. 

Mä en ajatellut että mä ansaitsen tämän onnen, enkä mä koskaan ajatellut sitä oikeastaan edes löytäväni. Mä olin valmis kätkemään sen jopa itseltäni, piiloutumaan vaikka koko loppuelämäkseni jotten joutuisi kokemaan sitä mitä olen nyt viimeiset puolitoista vuotta käynyt läpi. Varmastikaan ei ole tarpeellista eritellä sanoja ja lauseita, lyhyitä ja pitkiä keskusteluita, jotka on osa olleet enemmän ja osa vähemmän rakentavia. Monia hetkiä jotka on painaneet muhun ikuisen jäljen, aiheuttaneet sen että mua on ihan oikeasti pelottanut. Musta on tullut yksinäinen jopa tämän äärettömän suuren onneni keskellä kun ihmiset on nähneet paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä. 

Tänään me tehtiin ihana päiväretki Porvooseen, kuten edellisestä postauksesta voitte lukea ja nähdä. Meidän viimeinen etappi oli kirkko, silti niin rakas paikka. Kirkko merkitsee mulle muutakin kuin nähtävyyttä, historiaa, kulttuuria ja kaunista rakennusta. Se on merkinnyt mulle pitkään rauhaa ja turvaa. Kun tänään kirjoitin kirkosta ja mainitsin sen turvalliseksi, joku mun korvassa särähti vähän. Onko siellä mulle enää turvallista? Saisinko mä enää edes olla siellä? Jos joku tietäisi, käskisikö se mut pois? 

Monissa ihan arkisissakin tilanteissa mut valtaa epävarmuus siitä saanko mä olla. Saanko mä puhua ääneen, saanko mä iloita ja olla onnellinen. Saanko mä haaveilla, toivoa, elää vapaasti. Jokaisella meillä kaiketi on, ja pitäisi olla, siihen oikeus, mutta ne asiat, sanat ja kokemukset joita oon viime vuosina käynyt läpi on jättänyt muhun epävarmuuden siitä että onko mulla sitä samaa oikeutta kuitenkaan. 

On ollut niin paljon sanoja. Sellaisia joita muut ihmiset on mulle sanoneet tai kirjoittaneet, ja sellaisia joilla oon syyttänyt itse itseäni. Välillä tuntuu ettei tästä tuu loppua koskaan. Kun itse olen lopettanut, on joku toinen aloittanut, ja kun kaikki äänet on vaienneet, niin on jäänyt tyhjyys. Yksinäisyys. Onneksi silloin kuulen äänen joka sanoo rakastavansa, joka sanoo ettei koskaan mene pois. Juuri sen takia mä oon tän tien kulkenutkin, enkä mä enää aio luovuttaa. 

Twiitattuani ensimmäisen kerran oli helppo jakaa jo jotain muutakin. Oon jakanut tän täällä ennenkin, mutta jotenkin se sopii tähän tilanteeseen erityisen hyvin. 



Lauantaina aion taas uskaltaa. Aion olla itsestäni, ja meistä, ylpeä sellaisena kuin olen. Koska tiedän että minullakin on siihen oikeus, vaikka se joskus pelottaa. 

25. kesäkuuta 2014

Tänään me tehtiin päivän pituinen retki Porvooseen. Sinne ajoi autolla meiltä nopeammin kuin uskottiinkaan, ja samalla saatiin tunnelmia ihan kun oltaisiin ulkomailla. Onnistunut ja kaunis retki siis, eikä saatu sadettakaan kun vaan ihan alkumetreillä. 

Voin jo nyt varottaa että kuvia on melkoisen paljon, ja suurin osa niistä on melko merkityksettömiä, aiheinaan esimerkiksi kukkaset joita löytyi jokaisesta käänteestä tai omat kenkäni kun niitä on vaan niin kiva kuvata. Sen sijaan esimerkiksi kirkosta, jossa sielläkin käytiin, ei ole yhtäkään kokonaiskuvaa sisältä taikka ulkoa kun en jaksanut vaihtaa objektiivia. 

Meidän retkellä ei ollut sen suurempaa päämäärää, ja niimpä me vaan parkkeerattiin auto joen toiselle puolelle ja lähdettiin katselemaan paikkoja. Itsehän siis kävin työharjoittelupaikasta yhdellä muutaman tunnin retkellä Porvoossa ja totesin että se on niin kaunis paikka että täytyy meidänkin ottaa aikaa ja lähteä sinne seikkailemaan vielä tänä kesänä mikäli vaan mahdollista. 



Aika semmoinen luonnollinen ja helppo paikka mihin ensimmäisenä tulee suunnattua on vanhan kaupungin ihan keskusta. Tori ja ne pari katua söpöine pikkuputiikkeineen on aina yhtä valloittavia. En vaan pääse yli siitä että kaikki talot on niin suloisia ja sivukadut tarjoaa aina juuri maisemaan sopivia näkymiä. 



En kai tavallisesti oo mikään kukkakuvaajakaan oikein, mutta tuolla nyt tuli ikuistettua niitäkin. Jotenkin tuntuu että jokaisen putiikin, ravintolan, kahvilan ja kioskin kulmalla on kukkia. Jokaisessa kadunkulmassa, jokaisen talon seinustalla. Ehkä sekin luo juuri sitä omaa ihanaa tunnelmaansa, ja siksi niistäkin tuli napsittua kuvia, vaikka ihan tavallisia kukkiahan nekin vaan oli. 




Sitten oli tunneli jossa oli vallan söpö maalattu kukkaseinä. Piti päästä poseeraamaan sen eteen, ihan siis puhtaasti tarkoituksena jos vaikka sais uuden profiilikuvan Facebookiin. 


Kenkien kuvaaminen on mulle joku pakkomielle, joten vaikka en ees julkaise kaikkia nappailemiani kenkäkuvia tältäkään päivältä, niin eksyi näitä nyt sitten tänne kuitenkin taas muutama. 


Yksi sellainen ennaltasuunniteltu kohde missä haluttiin käydä oli Riimikon lelukauppa. Se on tosi suloinen, ja sen ikkunassa on äärettömän söpö Muumiaiheisesti sisustettu nukketalo. Kauppa itsessään on myös sisältä tosi kaunis ja täynnä pieniä aarteita, mutta sen verran ylihinnoiteltu että me tyydyttiin lähinnä katselemaan. Mukaan lähti kuitenkin yllättävän halvalla Muumijuliste ja hamsteritarroja! Siis hamsteritarroja on oikeesti olemassa! 




Vaelleltiin ympäriinsä aika päämäärättömästi ja kierreltiin varmaan samat kadut osa moneen kertaan. Oli vaan niin kaunista ja kiva katsella ympärille, vailla minkäänlaista kiirettä. 


En siis tiedä kuka kuvaa sinisiä muovisia vesitynnyreitä, mutta mun mielestä se oli jotenkin hirveän sympaattinen. 



Ja sitten löydettiin aivan upea kauppa, Paperipilvi. Bongasin kyseisen putiikin jo edellisellä reissulla Porvooseen, mutta sillon ei ollu omaa aikaa kierrellä missään kun olin töissä. Pistin kuitenkin mieleeni että tuolla haluan käydä. Kauppa käsitti paljon erilaisia askartelu- ja taidetarvikkeita, se oli juuri sellainen kauppa jotka pääsevät mun suosikkilistoille ja joissa käyn koko ajan jos satun asumaan lähellä. Olisin voinut toki ostaa sieltä vaikka ja mitä, mutta tällä kertaa kuitenkin tyydyin siihen että Jenna osti mulle maailman ihanimman virkkuukoukun! Kaupassa palvelu oli uskomattoman ihanaa ja siellä mennään varmasti käymään uudelleen kun samoille nurkille satutaan. 



Välillä pidettiin miettimistaukoja ja pohdittiin että mihin sitä seuraavaksi lähtisi. Googlailtiin kirpputoreja ja yksi oli sopivasti lähellä, joten suunnattiin sinne. Se oli vallan sekava eikä sieltä oikein mitään löytynyt, paitsi mulle sopiva metsänvihreä kesäneule. 






Kirppistelyn jälkeen alkoi jalkoja jo väsyttää aika paljon, mutta kun paikalla nyt satuttiin olemaan niin taaperrettiin vielä mäelle ihailemaan kirkkoa. Mäki ihan tosiaan oli hirmuisen jyrkkä ja mukulakivin päällystetty. Mietittiin millainen se mahtaisi olla talvella, ihan kamala varmaan, ja siksi siinä taisi ollakin kaiteet joihin turvautua. 




Kirkko oli hieno, siitä nyt ei tosiaan mitään kovinkaan kokonaiskuvia ole, mutta ehkei aina tarvitsekaan. Kirkot on aina semmoisia kohteita joissa mielelläni uusissa (ja vanhoissakin) paikoissa vierailen. Jotenkin ne on niin rauhallisia, hiljaisia, turvallisiakin paikkoja. Siellä voi aina hetken levähtää, ja niissä kaikissa on yleensä jotakin samaa vaikka erilaisia ovatkin. 

Lopuksi lähdettiin kävelemään toista vähintään edellisen kanssa yhtä jyrkkää alamäkeä kohti autoa. Jalkoja väsytti siihen malliin eikä oikein tiedetty jäikö meiltä mitään juuri siihen hetkeen tarpeellista näkemättäkään. 




Ihan viimeinen etappi oli auton vieressä sijaitsevat vissiinkin hylätyt junaraiteet. Halusin sieltä pari valokuvaa vaikka alkoikin jo väsyttämään. Jenna oli ihana ja kuvasi kun pyysin. 




Kaiken kaikkiaan meillä oli siis tosi ihana ja onnistunut päivä. Rauhallinen, mutta silti tietää jalkojen väsymyksestä päätellen ehdottomasti tehneensä jotakin. Tällainen kaupunkiretkeily, samalla valokuvaaminen ja tietynlainen suunnittelemattomuus sopii kyllä mulle tosi hyvin! 

22. kesäkuuta 2014

Tämä kesä alkoi ihan rauhallisesti, matkustettiin lapsuudenkotiin ja hetken aikaa oltiin vaan. Pian rauhasta ei ollut mun kohdalla oikein tietoakaan, koska työharjoittelu alkoi. Ei se niin hektistä ollut, mutta riittävän uuvuttavaa, eikä sitten oikein jaksanut tehdä mitään muuta. Tuntui ettei kesä alkanutkaan ihan vielä, se ensimmäinen viikko oli vaan joku satunnainen varaslähtö jota ei ehkä ollutkaan. 

Pieniä kauniita hetkiä on kuitenkin mahtunut matkan varrelle, semmoisia kun aurinko on ihan kirjaimellisestikin pilkahtanut, tai ainakaan ei ole satanut. Joskus aina ollaan menty takapihalle silloin, hetkeksi tai pidemmäksi, ja silloin olen ottanut valokuvan sieltä täältä. Ensimmäisessä kuvassa Mila ja Jenna kerää ohraa hamstereiden syötäväksi. 


Nämä on kuulemma Milan lempparisukat - enkä yhtään ihmettele. 



Meidän takapiha on juuri sopiva. Se ei ole oikeastaan millään mittapuulla kovinkaan suuri tai ihmeellinen, vaan lähinnä hyvin pieni pläntti jonka pinta-alasta laudoitettu terassi vie puolet, ja jonka jokaisesta kohdasta näkee jonkun naapurin pihalle, mikä tarkoittaa tietenkin sitä että myös naapureilta näkee meidän pihalle. Rivitaloasumisen haittapuoli. 


Meidän takapiha on silti oikein kiva paikka. Naapurit on yleensä hiljaisia ja sattuvat ulos harvoin täysin samaan aikaan. Takapihalla kaikki saa kasvaa vähän niin kuin haluaa, ja pari viikkoa sitten ihan toivottiin että oltaisiin löydetty sieltä enemmänkin voikukkia kun naapurin marsut oli meillä hoidossa. Lisäksi siellä on pienissä söpöissä purkeissa kaikenlaista kivaa kasvateltavaa meidän hamstereille ja miksei ihmisillekin jos tuntuu siltä. Allaolevan kuvan nimilappu ilmoittaa että siinä kasvaa "Garden peas". 


Myös äidillä on omat viljelmänsä suuressa ruukussa - salaattia ja persiljaa lähinnä. 


Takapihalla on myös raparperejä, ja vaikken niiden suuri ystävä olekaan silloin kun ne sattuvat lautaselleni, niin pihassa ne tuovat kivan lisän. Suuria Totorolehtiä, sateenvarjoja. 


Myös Mila istutti oman ruukkunsa. Siellä on sekaisin kaikkea mahdollista. Ohraa, ruohosipulia, herneenversoja, basilikaa. 


Takapihalla on myös pöytä ja tuolit. Niiden ääressä ei olla vielä tänä kesänä syöty, vaikka nyt minäkin jo huokaisen työharjoittelun loputtua. Sateessa ei ole kovin kiva syödä ulkona (se todettiin juhannuksena kun herkuteltiin litimärillä letuilla ja sadevesikalakeitolla sateenvarjojen alla litimärkinä - olihan siinä tunnelmansa), mutta pöydän alle sai tuoleja apuna käyttäen kyllä oikein mukavan majan. Allekirjoittaneen varpaat pilkottavat oikeasta reunasta villasukissa. 



Joskus on tietenkin hetkiä kun seison takapihalla ohraruukku päässä. Joskus ei keksi muutakaan. Joskus täytyy rajata yli puolet naamasta pois kun on väsynyt ja hiuksetkin on likaiset, mutta täytyy kuitenkin ottaa muutama kuva kun takapihan valo on niin kiva iltaisin. 



Sitten oli myös yksi toinenkin retki takapihalle. Se oli sama päivä kun Saga muutti meille, ja sama päivä kun rakennettiin maja. Silloin syötiin hyvää ruokaa takapihan lattialla, koska pöytä olisi ollut ihan liian tavallinen ja pilannut tunnelman. Minä ja Mila äänestettiin lattian puolesta. 




Kaiketi puhuin jo kauniista valosta. Tästä kuvasta näette mitä tarkoitin. 


Ja kauniin valon jälkeen tulee yleensä ilta. Joinakin päivinä se on hämärämpi kuin toisina. Joskus saadaan auringonlasku ja joskus vaan harmaita ikuisia pilviä, mutta sisällä on silti lämmintä valoa, peiton ja viltin vetämistä kylmille varpaille, iltapaloja, Serranon perhettä, käpertymistä ja unia. 


Kesällä voi myös polttaa kynttilöitä, silloin ne oikeastaan ovatkin kauneimmillaan. 


Ja nyt kun harjoittelukin osaltani on ohi ja sitä voi muistella hyvin mielin ku tietää saaneensa aikaan tarpeeksi, niin kesäkin voi todella alkaa. Vaikka vielä on pari murhetta, niiden nimet on fysiikka ja yhteiskuntaoppi, mutta ehkä niidenkin kanssa kesä voi olla ihan mukiinmenevä.