26. kesäkuuta 2014

Mulla on ollut Twitter-tunnus monta vuotta. Tänään twiittasin mitään ensimmäistä kertaa itse. Näin mä kirjoitin: 


Liitteenä oli allaoleva kuva: 


Jotta mut sai twiittaamaan, täytyi ilmassa olla jotakin aivan erityistä. Ja jotta mut sai käyttämään hashtagia joka sisältää kirosanan, täytyi sen olla jotakin vielä erityislaatuisempaa, kuten jokainen mut hieman paremmin tunteva voi varmasti uskoa. Ja se oli. 

Siitä alkaa olla syksyllä jo pari vuotta kun tutustuin Jennaan. Varmasti oon ennenkin puhunut siitä miten tärkeä Jenna mulle on, miten onnellinen oon sen kanssa ja miten paljon rakastan. Jos en ole, niin ehkä mun sietäisi, mutta luulisin että jostakin saattaa kuitenkin välittyä se että Jenna on mulle tosi tärkeä, oon sen kanssa tosi onnellinen ja rakastan sitä huimasti. 

Mä en ajatellut että mä ansaitsen tämän onnen, enkä mä koskaan ajatellut sitä oikeastaan edes löytäväni. Mä olin valmis kätkemään sen jopa itseltäni, piiloutumaan vaikka koko loppuelämäkseni jotten joutuisi kokemaan sitä mitä olen nyt viimeiset puolitoista vuotta käynyt läpi. Varmastikaan ei ole tarpeellista eritellä sanoja ja lauseita, lyhyitä ja pitkiä keskusteluita, jotka on osa olleet enemmän ja osa vähemmän rakentavia. Monia hetkiä jotka on painaneet muhun ikuisen jäljen, aiheuttaneet sen että mua on ihan oikeasti pelottanut. Musta on tullut yksinäinen jopa tämän äärettömän suuren onneni keskellä kun ihmiset on nähneet paremmaksi vaihtoehdoksi lähteä. 

Tänään me tehtiin ihana päiväretki Porvooseen, kuten edellisestä postauksesta voitte lukea ja nähdä. Meidän viimeinen etappi oli kirkko, silti niin rakas paikka. Kirkko merkitsee mulle muutakin kuin nähtävyyttä, historiaa, kulttuuria ja kaunista rakennusta. Se on merkinnyt mulle pitkään rauhaa ja turvaa. Kun tänään kirjoitin kirkosta ja mainitsin sen turvalliseksi, joku mun korvassa särähti vähän. Onko siellä mulle enää turvallista? Saisinko mä enää edes olla siellä? Jos joku tietäisi, käskisikö se mut pois? 

Monissa ihan arkisissakin tilanteissa mut valtaa epävarmuus siitä saanko mä olla. Saanko mä puhua ääneen, saanko mä iloita ja olla onnellinen. Saanko mä haaveilla, toivoa, elää vapaasti. Jokaisella meillä kaiketi on, ja pitäisi olla, siihen oikeus, mutta ne asiat, sanat ja kokemukset joita oon viime vuosina käynyt läpi on jättänyt muhun epävarmuuden siitä että onko mulla sitä samaa oikeutta kuitenkaan. 

On ollut niin paljon sanoja. Sellaisia joita muut ihmiset on mulle sanoneet tai kirjoittaneet, ja sellaisia joilla oon syyttänyt itse itseäni. Välillä tuntuu ettei tästä tuu loppua koskaan. Kun itse olen lopettanut, on joku toinen aloittanut, ja kun kaikki äänet on vaienneet, niin on jäänyt tyhjyys. Yksinäisyys. Onneksi silloin kuulen äänen joka sanoo rakastavansa, joka sanoo ettei koskaan mene pois. Juuri sen takia mä oon tän tien kulkenutkin, enkä mä enää aio luovuttaa. 

Twiitattuani ensimmäisen kerran oli helppo jakaa jo jotain muutakin. Oon jakanut tän täällä ennenkin, mutta jotenkin se sopii tähän tilanteeseen erityisen hyvin. 



Lauantaina aion taas uskaltaa. Aion olla itsestäni, ja meistä, ylpeä sellaisena kuin olen. Koska tiedän että minullakin on siihen oikeus, vaikka se joskus pelottaa. 

2 kommenttia: