29. kesäkuuta 2014

Tämä viikko oli mulle erityisen tärkeä, vaikken sitä etukäteen tiennytkään. Tällä viikolla ymmärsin uusia asioita, sain uutta rohkeutta, tapasin uusia ja vanhoja ihmisiä, itkin ja nauroin paljon ja toivottavasti löysin jotakin pysyvää. 

Tämä viikko oli Pride-viikko, ja vaikka mä en osallistunutkaan hirveän moniin juttuihin, niin ne harvat joissa kävin tuntui sitäkin tärkeämmiltä. Me oltiin mukana kulkueessa, käytiin Kallion kirkossa sateenkaarimessussa ja lisäksi mä kävin eräänä iltapäivänä yhdessä seminaarissa.


Olen sellanen ihminen joka nauttii suunnattomasti yhteisöllisyydestä, uusien ihmisten kohtaamisesta (vaikka samalla se on aika pelottavaa myös) ja siitä tunteesta että saa olla osa jotakin. Tykkään olla sosiaalinen, tarkkailla ihmisiä vähän sivummalta ja toivon aina löytäväni uusia tuttavuuksia vaikka semmoisia vähän harvemmin tuleekin noin vain vastaan.


Nykyään mulla on kuitenkin tietynlainen pelko. En ihan ollut ymmärtänyt sitä itsekään, mutta viime päivinä on tullut mietittyä asioita jotenkin enemmän ja ehkä vähän eri kantiltakin. Tajusin miten paljon muhun on vaikuttaneet ihmisten sanat, teot ja suhtautumiset. Ennen menin tilanteisiin pelkästään iloiten niistä, vaikka saattoi mua jännittää ihmismassat ja uudet äänekkäät persoonallisuudet joille olisi pitänyt jutella, niin silti tiesin aina että minullekin on siinä oma paikka. Se tieto pääsi jotenkin kuitenkin katoamaan. 


En koskaan ole ollut mikään ylitsevuotavan itsevarma, ja osaan kyllä yhdistää sen epävarmuuden semmoiseen piilotteluun, tahattomaankin peittelyyn kun tietää ettei ympärillä hyväksyttäisi. Mutta emmä ollut tajunnut että se enää vaikuttaisi muhun. Mähän olen avoimesti mitä olen, kaikki mun yli kolmesataa Facebook-kaveria tietää kenen kanssa seurustelen ja voivat siitä varsin hyvin tehdä johtopäätöksiä myös siitä millaisella nimellä mun suuntautumista voisi kutsua. Mä puhun ääneen että mulla on tyttöystävä, puhun ääneen Jennasta enkä kovinkaan usein jätä sanomatta asioita. En ollut tajunnut miten paljon mua edelleen pelottaa. 


Kirkko on mulle tosi tärkeä paikka. Se on ollut mulle kuin koti, sellainen ympäristö  missä voin luottaa, olla rikki, olla onnellinen. Uskoa, toivoa ja rakastaa. Yhtäkkiä multa vedettiin matto alta, se rakkaus ei ollutkaan okei, vaikka suurin niistä on rakkaus, enkä mä ymmärtänyt ihan että miksi, vaikka ymmärsinkin. Ja silloin mua alkoi pelottamaan. Enää mä en uskaltanut olla. Mä jäin sunnuntai-aamuisin kotiin, ja myös muina sellaisina hetkinä kun olisin voinut olla kirkossakin. Edes välillä, ei joka sunnuntai, mutta joskus kuitenkin. Mutta emmä uskaltanut. 

Ja jotenkin se tunne kasvoi. Se kasvoi koulussakin, vaikkei niin paljoa, ja se kasvoi erilaisissa tapahtumissa ja julkisilla paikoilla ja kaikkialla. Emmä sitä itse huomannut, eikä mua edes ahdistanut semmoiset normaalit tilanteet vaan elämä meni eteenpäin ihan normaalisti, paremminkin kuin ennen normaalisti, mutta taustalla oli se joku tunne.


 Messu ja seminaari jossa kävin pidettiin molemmat kirkon tiloissa. Huomasin että mua pelottaa. Pelkäsin että joku tulee sanomaan että et sä voi olla täällä, sun täytyy lähteä. Tai että voit sä tänne jäädä, mutta on sun omantunnon varassa jäätkö nyt sitten kuitenkaan. Tiesin tasan tarkkaan ettei kukaan tule mulle niin sanomaan, tiesin että mut varmasti hyväksytään, eikä ulospäin ihmisestä edes näe ketä se rakastaa ja kenen kanssa elää. Tiesin ettei mun tarvitsisi pelätä, mutta pelkäsin silti. 

Perjantai-illan messussa mä itkin. Itkin kun oli kauniita lauluja, itkin sitä että olin kirkossa, itkin sitä että sain käydä ehtoollisella ja sitä että siinä mä olin taas. Itkin olemassaoloa, sen kauneutta, hyvyyttä, mun oikeutta siihen ihan samaan kaikkeen mistä muutkin on osallisia. Mä olin tullut takaisin.


Joten tänään me käveltiin niiden kaikkien muiden tuhansien ihmisten kanssa. Mua pelotti aluksi sielläkin, vaikka olin vaan yksi pieni ihminen kaiken sen ihmismassan keskellä. Sitten ei enää pelottanutkaan. Ja nyt on hyvä olla, vähän rikkaampana uudesta uskalluksesta ja uskosta, toivostakin.

1 kommentti:

  1. Kurja, että täytyy noin rakkaassa paikassa tuntea noin. :( Ehkä maailma vielä muuttuu.

    VastaaPoista