15. marraskuuta 2014

Tulin keskellä viikkoa kipeäksi ja siitä lähtien olen tylsistynyt kotona. Vaikka kurkkukipu ei ole kivaa eikä siitä seuraava puhumattomuuspakkokaan oikein, niin ensimmäiset kipeilypäivät sujui kuitenkin aika mukavasti. Enää ei tunnu yhtä mukavalta. 

Tänään oli aamupalaksi herkkukarjalanpiirakoita. 


Kipeän kurkun ja pihisevän äänen, tai äänettömyyden, vielä kestän ja jaksan. Huono olo ja kuume, kylmä, särky, sekin on semmoista ihan ok -kipeilyä. Mutta tukkoinen nenä ei ole. Se vie elämältä tarkoituksen kun ei voi nukkua eikä keskittyä mihinkään. Eikä mikään auta. 

Halusin tänään tehdä jotain, mutta kun en voinut lähteä minnekään niin neuloin. 


Välillä tuntuu että tulen hulluksi neljän seinän sisällä, vaikka tätähän sitä kai juuri arkena kaipaakin. Istumista, yöpaitapäiviä, elokuvia, käsitöitä, ei kiirettä mihinkään kun ei voi mennä mihinkään, lupaa niin moniin päiväuniin kun jaksaa nukkua... Mutta kun en voi nukkua. 

Löytyi kalalankaa ja virkkasin kukkia. 


Olo ei ole kovin hääppöinen ja se ei ole kivaa, mutta toisaalta koti on ihan kiva silti, nämä seinät ja tunnelmat. Yhdessä vietetty aika. Vaikka joka hetki toivoo että tuntuisi jo vähän paremmalta. Vielä ei tunnu. 

Illalla sukka oli kasvanut jo kantapäähän saakka. Kuvasta tuli vahingossa supersininen. 


Ei kamalan hyviä kuvia tai ajatuksia, mutta ei kai nyt voi olettaakaan. 

2. marraskuuta 2014

Nyt on kai vaan pakko myöntää että väsyttää. 

Koulu, tunnelmat, loskasää. Painajaisunet. Arkipäivät, tekemättömät tehtävät, ihmiset.


Onneksi on myös pilkahduksia. 

Meillä on uusi lamppu ja huomenna uusi pyykinpesukone. Kävin tänään kirkossa. Meillä on koti. Meillä on toisemme.