30. maaliskuuta 2015

Kevät näytti jo saapumisen merkkejä, ja niistä innostuneena olen yrittänyt olla kovin keväinen. Tehdä kodista keväisen. Mikä siinä on että silloin aina iskee innostus, lisääntyvä valon määrä jotenkin kiehtoo ja tuntuu että kaiken pitäisi kasvaa valon määrän mukana. Siksi meille kai tuli tulppaaneita ja pajunkissoja, ja jopa suklaata virpojille. 


On kyllä mainiota asua maantasalla ei-kerrostalossa. Virpojatkin uskalsi meidän ovelle, ja jotenkin se tuntui tärkeältä ja kivalta. Ei ostettu turhaan suklaamunia ja pääsiäisherkkuja. Nämä kuvat on kyllä otettu ennen palmusunnuntaita, siksi maljakkoon tiensä on löytäneet vain pajunoksat kissoilla, ilman höyheniä tai piipunrasseja. 


Meidän uusi koti on ihana ihana ihana, enkä varmaan voisi kyllästyä sanomaan sitä. On niin ihanaa että on siistiä, on ihanaa kun pystyy imuroimaan helposti siirtelemättä tavaroita, on niin ihanaa kun on tilaa. On niin ihanaa kun täällä tuntuu kodilta. Ja sekin on ihanaa että täällä on sauna, kaksi kerrosta, oma etupiha muttei takapihaa jonka nurmikko pitäisi leikata, suuri keittiö, lyhyt matka bussipysäkille... Elämän laatua parantava koti. 


Muuten olo on vähän tyhjä. Hyvä kyllä, mutta tyhjä. Koulu ikäänkuin loppui, niinkun taisinkin jo aiemmin sanoa, ja sen seurauksena mulla tulee olemaan paljon vapaapäiviä. Tänään keksin kyllä paljon ohjelmaa ja huomenna on töitä. Mietin missä vaiheessa en enää osaa keksiä tekemistä ja mitä silloin tekisin. Joka päivä kun ei ehkä viitsi imuroida. 


28. maaliskuuta 2015

Viime aikoina mun elämä on ollut tosi paljon yrittämistä, suorittamista ja pärjäämistä. Olen sellainen ihminen joka jotakin päättäessään yleensä myös pysyy päätöksessään, yrittää viimeiseen asti, ja vielä vähän sen jälkeenkin, eikä koskaan anna periksi paitsi jos on pakko. Olen myös sellainen ihminen joka pelkää epäonnistumista ja virheitä eikä suo itselleen siksi mahdollisuutta niihin. Tietynlainen tunnollisuus, sinnikkyys ja päättäväisyys on varmasti hyvästä, mutta harvoin kai kukaan tulee ajatelleeksi mitä kaiken sen takana oikeasti voi olla. 


Valmistun tänä keväänä viittomakielen ohjaajaksi. Jo se on sinällään mulle suuri saavutus, sillä en ole viettänyt näin pitkää aikaa, vajaata kolmea vuotta, missään lapsuudenkodin jälkeen. Ja olen kuitenkin asunut useammassa paikassa sitten sen syksyn jolloin vajaa 17-vuotiaana pakkasin laukkuni ja lähdin Englantiin. Siitä on nyt viisi ja puoli vuotta. 

Kuten varmaan usein kouluissa, myös mun omassa viimeiset hetket on aika paljon keskittyneet suorittamiseen, näyttämiseen, kaiken valmiiksi saamiseen. Ihmiselle jolla on itselleen niin korkeat tavoitteet kuin mulla on, se on joskus tosi vaikeaa. Tai no okei, se on melkein aina vaikeaa. Kun tuntuu ettei koskaan riitä, ja vaikka kaikille muille maailman ihmisille riittäisikin niin itselleen ei kuitenkaan. Kun tavoitteet on korkeammat kuin mihin on mahdollista yltää, ja kun aina vaan yrittää silti. Silloin edes onnistumisista ei jaksa iloita kovin paljon. 


Viimeiset viikot on nyt onneksi ohi, ja suurin osa luokasta valmistunut. Ne viimeiset viikot olikin ihan kamalimpia kun piti vielä näyttää ja jaksaa, jotenkin oli käsillä viimeinen mahdollisuus jota ei vaan saanut päästää käsistään. Jos todistuksessa olisi komeillut yksi hyvä kaikkien kiitettävien keskellä, olisikohan maailma kaatunut siihen? Niin, eihän se olisi. Enkä silti voinut kokeilla, rakastan tätä maailmaa ja elämää liiaksi, epäilin siis kuitenkin. 

Nyt saan huokaista. Ainakin kovasti yritän. Ja tiiättekö mitä se aiheuttaa? Aloin ymmärtämään miten paljon olen yrittänyt, miten liikaa olen yrittänyt, ja miten se on tehnyt mun elämästä aika hankalaa. Yhtäkkiä huomaan että mun koko kehoon sattuu. Päätä särkee enkä haluaisi ollenkaan istua kovilla tuoleilla kun sekin sattuu. Haluaisin vain käpertyä ja hengittää raitista ilmaa. Päästää kaiken sen sisään kertyneen jännityksen ja suorituspaineen pois. Rentoutua.

Viime viikkoina, tai kuukausina, elämä ei ole ollut kovinkaan rentoa. Vaikka luulisi että se suorittava ja kaikkea kuormittava ajatusmaailma rajoittuisi lähinnä pään sisään, on ihmiskeho kuitenkin niin ihmeellinen ettei se tietenkään rajoitu. Mun hartiat ei ole varmaan koskaan olleet näin jumissa eikä mulla ole koskaan ollut näin kauaa elohiirtä silmäkulmassa, muita kipuja ja vaivoja sen kummemmin erittelemättä. Silti jotenkin uskon että kun hiljalleen alan taas hengittämään rauhallisesti niin kaikki se paine ja polte poistuu vähitellen. 


Ja tiedättekö mitä? En silti aio lakata yrittämästä enkä aio muuttua. Luultavasti edelleen pyrin täydellisyyteen, liikaakin ja oman hyvinvointini kustannuksella, koska se on ainoa tapa jonka osaan. Haluan edelleenkin olla mahdollisimman hyvä, ehkä liikaakin. Jatkossa haluan kuitenkin muistaa myös hengittää, haluan löytää hetkiä ja aikoja jolloin on vapaus vaan olla. Kun on pakko tehdä täysillä viimeiseen hengenvetoon saakka niin silloin vaan on. Mutta sen jälkeen pitää levätä, antaa olla, löytää aikaa... 

Ja tiedättekö mitä vielä? Loppukevään, aina sinne toukokuun loppuun saakka, aion opiskella vain fysiikkaa ja yhteiskuntaoppia (ja elämää), enkä todellakaan aio saada niistä kiitettäviä arvosanoja. Yritän kovasti ajatella ettei niillä ole niin kovin paljon väliä. Paitsi ehkä sillä elämällä. 

22. maaliskuuta 2015

Luulin että tänään olisi keväinen päivä, joten me lähdettiin valokuvaamaan kauniille lammelle jossa valokuvattiin viime keväänäkin. No, olin väärässä, kevät taitaa lykätä vielä tuloaan mikäli lämpötiloja on uskominen, mutta valo oli kuitenkin juuri niin kaunista kuin keväällä voi vain odottaakin. Minulla oli hapsuhiukset, paksu kaulahuivi ja maiharitakki niinkun yleensä aina, ja kamalan kylmä. Hymy puki kuitenkin aika hyvin. 


Ostin uudet kengät, kerrankin oikeesti uudet, ja ne oli halvatkin. Hassut vähän minun valinnaksi, mutta ei kai se haittaa. Niistä taltioitui liian monta kuvaa kameralle niinkun mun kengistä yleensäkin. 




En vaan ihan aina ymmärrä miten maailma voi olla niin kaunis. Miten valo voi olla niin herkkää ja asiat sopia yhteen ilman että niitä järjestelee ja valikoi. Tai no, kai ne joku on valikoinut. Siksi ne varmaan sopiikin. 



Tuulikin on niin kaunis, vaikka se olisikin sellainen kylmä viima joka menee luihin ja ytimiin. Ja sitä se tänään oli. Tuiversi hiukset ihanasti sotkuun, Jenna ei kyllä arvostanut mutta minä arvostin. Tuulta ja valoa. 



Valo on vaan niin ihmeellinen asia. Niin moniulotteinen ja kaunis, täydellinen. Näkymätön ja samalla näkyvänä joka paikassa. Tekee kuviin tunnelman. Vaikuttaa kameraan, vaikuttaa minuun. 



Ja vastavalo on kaunis myös, erilainen. Tänään se oli aika uskomaton. En osaa sanoa enempää. 



Erikseen pitää vielä sanoa että allaoleva kuva on tämän päivän suosikki. Näen itsessäni jotain kaunista, jotain oikeaa taas. Valo sen tekee, mutta silti. Se tekee sen hyvin. 


Hetken mietin että haluanko julkaista epätarkkaa kuvaa nauravasta minusta, on silmäpussit ja kaikki. Mutta miksi ei? Epätäydellisyys ei kai ole kuitenkaan rumuutta, se vain on. Eikä se saisi haitata liikaa. 


18. maaliskuuta 2015

Eilen illalla taivaalla oli taianomaisuutta. Oikeastaan olin tulossa töistä kotiin kun katsahdin melkein kotipihassa taivaalle ja hihkaisin. Siellä oli revontulia! Oon yrittänyt bongata revontulia koko talven, eikä niitä vaan ole näkynyt kertaakaan aiemmin. Nytkin luulin niitä pilviksi, mutta autosta ulos pompattuani taivas puhkesi ihan uskomattomaan väriloistoon. Osa tulista oli jopa punaisia, sinisiä, violetteja, keltaisia... Ja tietenkin vihreitä. Ne oli kyllä myös ohi jo ennen kuin kerkesin juoksemaan sisään hakemaan kameraa, ja ensin onnistuinkin tallentamaan vaan muutamia hailakoita vihertäviä. Oli joka tapauksessa taianomaista nähdä omalta kotipihalta, keskeltä valosaasteista taajamaa, taivas täynnä tanssivia revontulia, aivan uskomattomia, semmoisia joista olin uskaltanut vain haaveilla. 


Pienen googlettelun jälkeen totesin että mahdollisuus nähdä lisää revontulia myöhemmin illalla olisi aika suuri. Siksi päätin lähteä etsimään niitä. Pimeässä yössä oli hiljaista, taianomaista, ja revontuliakin löytyi. Enemmän halusin kuitenkin kirjoittaa jostakin muusta. Opin nimittäin jotain. 

Eilen ja tänään on ollut vähän ihmeellisiä päiviä. Kun seisoin pimeässä ja kylmässä ulkona katsomassa suoraan kohti taivasta, tuntui että olen niin pieni, hyvällä tavalla pieni. Tuntui myös että sydän pakahtuu, että on niin kaunista, ja saatoin ehkä itkeä muutaman kyyneleenkin. Ihan vaan siksi kun oli niin kaunista, tai ihan muuten vaan. Ei kai kyyneleet aina kaipaa edes kunnollista syytä, ja tämä oli ehkä juuri sellainen mitä ei voi selittää. 

Koin myös jotain suurta rauhaa, vaikka se kuulostaakin vähän kliseeltä. Kun oli jo yö ja olisi tietenkin pitänyt olla peiton alla syvässä unessa että olisi pirteä seuraavana päivänä koulussa, mutten ollut kuitenkaan. En syvässä unessa enkä pirteä koulussa. Uskallan silti väittää että vaikka aamulla sängystä itsensä ylös kampeaminen tuottikin jopa vähän enemmän tuskaa kuin yleensä, niin olin silti levänneempi - sielultani. Mua saa vapaasti pitää täysin höperönä, mutta jotenkin mä koin yhteyttä johonkin suurempaan. Ehkä revontuletkin voi puhua ihmiselle kun vain kuuntelee. 


Tämä päivä ei ole ollut hyvä, vaikka eilinen ilta olikin ihmeellinen. Tämä päivä on ollut täynnä lähinnä riittämättömyyden tunnetta, suurta tuskaa siitä että vaikka muille riittäisinkin niin itselleni en koskaan. Kipuilua omasta osaamisesta, olemisesta, muihin ihmisiin suhtautumisesta... Tänään koin epäonnistuneeni, ja mä pelkään epäonnistumista suunnattomasti. Varmasti viisaana myöhemmin, vuosien päästä tai ehkä jopa jo viikkojen tai päivien, sanon että tästäkin opittiin, tämäkin kasvatti minua, mutta nyt ei tunnu siltä. Nyt on paha mieli ja riittämättömyyden tunne on edelleen suuri. 

Mutta sitten päätin miettiä eilistä. 


Koulun jälkeen suljin silmät, kävin hetkeksi hengittämään. Jossakin vaiheessa nukahdin, mutta sitä ennen näin tanssivia valoja. Eilisiä revontulia, tai ehkä uusia, sellaisia joita kukaan muu ei nähnyt eikä näe. Kenties ne tulet oli päänsärkyistä loisteputkivalojen sirinää silmäluomien takana, mutta yhtä hyvin voi kai ajatella että sen saman rauhan voi löytää uudelleen, uudessa paikassa, eri tavalla. Niin mä yritin, enkä ollenkaan halua kuulostaa höpsähtäneeltä hullulta, mutta jotenkin vaan maailmankaikkeus avasi mulle eilen uusia ovia, raotti jotakin verhoa ja kutsui mut peremmälle. Toivotti tervetulleeksi. 

Ja vaikkei mulla ole onnistunut olo vieläkään niin koitan muistaa sen rauhan minkä eilen sain. Silloinkin olin riittämätön, ihan vaivattoman pieni ja ehkä jopa merkityksetön tavallaan, silloin en olisi voinut onnistua enkä epäonnistua, silloin vain olin ja hengitin. Se pitäisi muistaa useamminkin, olla ja hengittää. Sillä on eniten merkitystä. 


Tästä tekstistä tuli höpinää, on sellainen höpinäolo. Jotenkin vain ymmärsin elämästä, ihmisyydestä, revontulista, taivaasta, maailmankaikkeudesta, olemassaolosta jotain uutta. Ja se oli tärkeää, se on tärkeää. 

10. maaliskuuta 2015

Tänään oli kevään ensimmäinen päivä. Nimesin sen sellaiseksi jo heti aamulla ennen kuin edes kurkistin ulos ikkunasta. Jotenkin tuntui keväältä kun aurinko herätti heti aamulla ajoissa, paistoi verhon raosta sisään ja häikäisi. 

Kouluun oli vaikea palata, lomaa tuli heti ikävä. Lakiteksti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka matka bussipysäkille olikin ihana auringonpaisteesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Musiikkia ja kevättennarit, uudet violetit, takkiakin pystyi pitämään auki. Kevät ei kuitenkaan yltänyt sisään kouluun, luokkaan jonka sälekaihtimet oli kiinni, mutta onneksi kevät jatkui kuitenkin sen ulkopuolella. 

Iltapäivällä yritettiin tallentaa edes pieni pala kevättä ennen auringonlaskua. Hetki ehdittiin. 


Puijolta näkyi kauas, vaikkei kovin paljon kun oli niin paljon puita edessä ja liukasta joka puolella. Oli siellä silti kaunista, ja joka puolella muuallakin kun aurinko lämmitti. Tuuli kyllä kylmästi. 

En silloin miettinyt miten olisin, miltä kameran edessä näyttäisin tai mitä tekisin, mutta nyt jälkikäteen mietin kuitenkin. Tulee mieleen paljon erilaisia selityksiä, ajatuksia siitä miltä erilaiset asiat, hetket ja tunnelmat tuntuu. Mulle ne tunteet välittyy näistä kuvista, mutta koska kirjoitan julkista blogia ja vaikken oletakaan että tätä lukee hirveän moni ihminen, niin ehkä kuitenkin jätän kuvat kaikkien itse tulkittaviksi enimmäkseen. 


Mutta tällainen minä vähän olen... Mietin paljon, välillä olen surullinen ja tosi ahdistunut, välillä iloinen ja vieläkin enemmän täynnä elämää kuin minuun mahtuu. Välillä toivon että aurinko laskisi äkkiä ja pääsisin käpertymään peiton alle, välillä toivon ettei aurinko laskisi ikinä niin ettei tarttisi nukkua vaan saisi vaan olla ja kokea vielä. Tänään onkin siksi ollut ristiriitainen päivä, ajatukset on menneet ihan ääripäästä toiseen kun on ollut niin kaunista ja aurinkoista ja pääsin k-tason tentistä läpi ja tapasin ystäviä ja meidän koti on ihana ja oli kevät. Mutta tänään oli myös koulua ja lakitekstejä ja ihmisiä jotka eivät pidä minusta ja stressiä ja vähän ahdistusta ja likaiset hiukset. 


Allaolevasta kuvasta voisin kyllä sanoa vähän. Mietin aluksi haluanko julkaista sen, koska ehkä näytän tyhmältä silmät kiinni, tai kuka nyt julkaisee itsestään kuvia silmät kiinni ja suu pienesti raollaan, ajatuksiin uppoutuneena. Mutta halusin kuitenkin kertoa jotain aitoa, näyttää kuvan jostain aidosta. Se on ehkä kauneinta, kuitenkin. Vaikka en kyllä yritäkään sanoa että minä olisin kaunis, vaan että aitous on, mikä vaan sellainen tallennettu hetki joka on ollut jotain avointa, totta. Ja ehkä alla nähdään edes pieni pala siitä. Kun aurinko lämmittää, silmät pitää laittaa kiinni kun se häikäisee myös, tuulee, otsahiuksiin tulee siksi lovi joita inhoan mutta en välitä ja olen onnellinen vaikka on kylmä. Edes pienen hetken ennen kuin avaan silmät, käännän pään pois auringosta ja totean että ompas kylmä. 


Haluaisin kyllä aina osata pysyä elämäniloisena, toiveikkaana, avoinna uusille haasteille ja selvitä vanhoista. Mutta entä sitten kun on uusia ja vanhoja haasteita samaan aikaan, miten niistä selvitään? Sitä tässä juuri pohdin. 


7. maaliskuuta 2015

Muutosta on huomenna viikko ja hiihtolomakin alkaa lähestyä loppuaan. Se tuntuu oudolta, vaikka toisaalta on ehkä ihan hyvä päästä kouluun tekemään vielä viimeisiä asioita ja saada ne pois alta. Uskoisin että sitten on helpompi hengittää. Maaliskuu on varmaan tämän kevään stressaavin, ja uskon että olen aika iloinen kun se loppuu vaikka siihen on sisältynyt jo nyt niin paljon hyvääkin. 

Meidän äidit kävi kylässä, oli paljon höpötystä ja syvällisiä keskusteluita. Mun äiti jäi vielä vähän pidemmäksi aikaa ja me syötiin paljon herkkuja, katsottiin elokuvia ja vaan oltiin. Tuntui haikealta viedä äiti bussille ja lähettää kotiin, mutta onneksi me nähdään taas ensi kuussa. Me suunniteltiin myös mun valmistujaisia, se on tosi jännää kun mulla ei koskaan ennen ole ollut semmoisia juhlia. Suunnittelin ruuaksi kalakeittoa ja ruisleipää, vadelmalimpparia juotavaksi ja vaikka päärynää jos joku ei tykkää vadelmasta. 


Vanhassa kodissa me ei koskaan jaksettu syödä ruokapöydän ääressä ja koska vanha koti oli kaappitilaltaan vähän liian pieni meille, säilytettiin ruokapöydällä yleensä kaikenlaista mikä ei liity mitenkään syömiseen tai edistä pöydän ääreen istumista (koulupapereita, yrttiruukkuja, viherkasveja, koulureppua ja sen sellaista). Nyt tuntuu hassulta että keittiönpöydän ääressä on jopa kiva syödä, siihen jaksaa monta kertaa päivässä kattaa ruuan ja sytyttää kolme kynttilää. 

Tänään ostin myös onnenbambun (Lidlistä, kaksi euroa, ajattelin että sen tuoma onnellisuus on sen arvoista), ja samalla me ostettiin koko viikon ruuat. Tuntuu aikuiselta, hyvällä tavalla, edelleen. Ulkon sataa taas lunta, isoja hiutaleita, ja voi olla että kohta saadaan tehdä lumitöitä. Kun meillä on oma etupiha. 


Haluaisin ottaa meidän kodista valokuvia, tämä on niin ihana, mutta ehkä odotan vielä vähän aikaa. Voin kertoa meidän kodista ja ottaa kuviakin sitten kun täällä näyttää vähemmän siltä että ollaan muutettu vasta vähän aikaa sitten. Tosin melkein kaikella on jo paikkansa, mutta laatikoita on vielä vaatehuoneessa aika monta purkamatta. 

On jännää lähteä maanantaina kouluun uudesta kodista, vaikka sama bussi kulkee edelleen, nousen sen kyytiin vain pari kilometriä myöhemmin. 

Ei tainnut oikeastaan olla sen kummempaa asiaa, höpötystä ja hajanaisia ajatuksia. Ihan onnellisia kuitenkin. 

4. maaliskuuta 2015

Meillä on uusi koti. Mitä siitä kertoisin? 

Vihdoin tykkään istua keittiössä. 
Vihdoin kaikelle on oma paikka vaikkei kaikki vielä olekaan omalla paikallaan. 

Tuntuu aikuiselta, sillain hyvällä tavalla. 
Täällä on kauniit lattiat. 
Me ollaan saunottu jo kaksi kertaa, ja tiskikone on luksusta. 


Kaikissa ikkunallisissa huoneissa on jo verhot. 
Ja täällä on kaunista. 

Aion ripustaa lyhtyjä ulos, ja kesällä haluan edes vähän kukkia. 
Tarkkailen keittiön ikkunasta millä bussilla pääsee liikkumaan. 
Kauppaan on kävelymatka. 


Hamsterit sai isomman makuuhuoneen kuin ihmiset. 
Tänään äiti tulee kylään. 
Ulkona sataa taas lunta.