18. maaliskuuta 2015

Eilen illalla taivaalla oli taianomaisuutta. Oikeastaan olin tulossa töistä kotiin kun katsahdin melkein kotipihassa taivaalle ja hihkaisin. Siellä oli revontulia! Oon yrittänyt bongata revontulia koko talven, eikä niitä vaan ole näkynyt kertaakaan aiemmin. Nytkin luulin niitä pilviksi, mutta autosta ulos pompattuani taivas puhkesi ihan uskomattomaan väriloistoon. Osa tulista oli jopa punaisia, sinisiä, violetteja, keltaisia... Ja tietenkin vihreitä. Ne oli kyllä myös ohi jo ennen kuin kerkesin juoksemaan sisään hakemaan kameraa, ja ensin onnistuinkin tallentamaan vaan muutamia hailakoita vihertäviä. Oli joka tapauksessa taianomaista nähdä omalta kotipihalta, keskeltä valosaasteista taajamaa, taivas täynnä tanssivia revontulia, aivan uskomattomia, semmoisia joista olin uskaltanut vain haaveilla. 


Pienen googlettelun jälkeen totesin että mahdollisuus nähdä lisää revontulia myöhemmin illalla olisi aika suuri. Siksi päätin lähteä etsimään niitä. Pimeässä yössä oli hiljaista, taianomaista, ja revontuliakin löytyi. Enemmän halusin kuitenkin kirjoittaa jostakin muusta. Opin nimittäin jotain. 

Eilen ja tänään on ollut vähän ihmeellisiä päiviä. Kun seisoin pimeässä ja kylmässä ulkona katsomassa suoraan kohti taivasta, tuntui että olen niin pieni, hyvällä tavalla pieni. Tuntui myös että sydän pakahtuu, että on niin kaunista, ja saatoin ehkä itkeä muutaman kyyneleenkin. Ihan vaan siksi kun oli niin kaunista, tai ihan muuten vaan. Ei kai kyyneleet aina kaipaa edes kunnollista syytä, ja tämä oli ehkä juuri sellainen mitä ei voi selittää. 

Koin myös jotain suurta rauhaa, vaikka se kuulostaakin vähän kliseeltä. Kun oli jo yö ja olisi tietenkin pitänyt olla peiton alla syvässä unessa että olisi pirteä seuraavana päivänä koulussa, mutten ollut kuitenkaan. En syvässä unessa enkä pirteä koulussa. Uskallan silti väittää että vaikka aamulla sängystä itsensä ylös kampeaminen tuottikin jopa vähän enemmän tuskaa kuin yleensä, niin olin silti levänneempi - sielultani. Mua saa vapaasti pitää täysin höperönä, mutta jotenkin mä koin yhteyttä johonkin suurempaan. Ehkä revontuletkin voi puhua ihmiselle kun vain kuuntelee. 


Tämä päivä ei ole ollut hyvä, vaikka eilinen ilta olikin ihmeellinen. Tämä päivä on ollut täynnä lähinnä riittämättömyyden tunnetta, suurta tuskaa siitä että vaikka muille riittäisinkin niin itselleni en koskaan. Kipuilua omasta osaamisesta, olemisesta, muihin ihmisiin suhtautumisesta... Tänään koin epäonnistuneeni, ja mä pelkään epäonnistumista suunnattomasti. Varmasti viisaana myöhemmin, vuosien päästä tai ehkä jopa jo viikkojen tai päivien, sanon että tästäkin opittiin, tämäkin kasvatti minua, mutta nyt ei tunnu siltä. Nyt on paha mieli ja riittämättömyyden tunne on edelleen suuri. 

Mutta sitten päätin miettiä eilistä. 


Koulun jälkeen suljin silmät, kävin hetkeksi hengittämään. Jossakin vaiheessa nukahdin, mutta sitä ennen näin tanssivia valoja. Eilisiä revontulia, tai ehkä uusia, sellaisia joita kukaan muu ei nähnyt eikä näe. Kenties ne tulet oli päänsärkyistä loisteputkivalojen sirinää silmäluomien takana, mutta yhtä hyvin voi kai ajatella että sen saman rauhan voi löytää uudelleen, uudessa paikassa, eri tavalla. Niin mä yritin, enkä ollenkaan halua kuulostaa höpsähtäneeltä hullulta, mutta jotenkin vaan maailmankaikkeus avasi mulle eilen uusia ovia, raotti jotakin verhoa ja kutsui mut peremmälle. Toivotti tervetulleeksi. 

Ja vaikkei mulla ole onnistunut olo vieläkään niin koitan muistaa sen rauhan minkä eilen sain. Silloinkin olin riittämätön, ihan vaivattoman pieni ja ehkä jopa merkityksetön tavallaan, silloin en olisi voinut onnistua enkä epäonnistua, silloin vain olin ja hengitin. Se pitäisi muistaa useamminkin, olla ja hengittää. Sillä on eniten merkitystä. 


Tästä tekstistä tuli höpinää, on sellainen höpinäolo. Jotenkin vain ymmärsin elämästä, ihmisyydestä, revontulista, taivaasta, maailmankaikkeudesta, olemassaolosta jotain uutta. Ja se oli tärkeää, se on tärkeää. 

5 kommenttia:

  1. Hei, minulla on ollut tänään ihan samanmoiset fiilikset. Ylipäätään tosi surkea päivä, juurikin sellainen tukala painava möykky sisällä, joka on osa epäonnistumisen tunnetta.
    Ihanalta tärkeältä kuulostaa sinun eilinen, luontokokemus komeimmillaan. Siihen on hyvä palata. Ja nyt kun muistat miten tärkeää on vain olla ja hengittää ja keskittyä hetkeen, ehkä osaat ottaa itsellesi enemmänkin aikaa siihen. (vaikka sitten tehdä metsäkävely samoissa mielen tunnelmissa)
    Harmi, kun en itse tiennyt revontulista, enkä sattunut olemaan myöhään ulkosalla... josko niitä olisi tänne viroonkin asti näkynyt..?

    Kaikkea hyvää sinulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista! Tiedän kyllä niin tuon epäonnistumistunteen, ja tuon möykyn myös... Ei yhtään kivaa.

      Jotenkin eilinen oli kyllä suorastaan voimauttava kokemus, ei kai oikein sanoilla edes voi kertoa. Enkä tiedä mikä siinä on että juuri revontulet, mutta niitä odotin monta kuukautta ja vihdoin näin ne. Kyllä ne vissiin aika etelässäkin näkyi, itse sijaitsen Kuopiossa, mutta ne ensimmäiset näkyi superkirkkaina keskellä kirkasta taajamaa, olisi kyllä ollut ihana nähdä ne jossain pimeässä paikassa kameran kanssa. Ehkä vielä joskus. Se ei tosin yhtään vähennä sitä tunnelmaa ja tunnetta minkä ne jättivät jälkeensä!

      Kaikkea hyvää ja ihanaa sinullekin!

      Poista
    2. Kateellisena olen tänään katsellut kuvia upeasta taivaasta. Oi voi! Ajattele, jos olisi voinut seurata moista vaikka pellolta, tai metsän rannasta. Taikka kalliolta :)

      Perjantaina on muuten vuorossa auringonpimennys, että jännittävät taivasmeiningit jatkuu.

      Poista
    3. Sain onneksi seurata seuraavaa näytöstä (joskus kymmenen aikaan illalla, ensimmäinen oli seitsemän jälkeen) metsän reunassa vähän laakeammalla alueella. Koko taivas tanssi, se oli upeaa.

      Auringonpimennykseen pitäisi olla jotkut lasit... Hmm...

      Poista
    4. Voi sinua Iines - niin mukaansatempaavia kuvia, ajatuksia, kokemuksia...huh huh. Olet todella Iines, joka saa elämän elämään. Onnittelen. Ja kaipaan sinua - hyvällä, lämpimällä tavalla. Voin samaistua. Olen itse ollut niin levoton. Nyt alkaa tulla rauhaa - halusin tai en. Ja sitä olen kaivannut. Halauksin Äiti

      Poista