10. maaliskuuta 2015

Tänään oli kevään ensimmäinen päivä. Nimesin sen sellaiseksi jo heti aamulla ennen kuin edes kurkistin ulos ikkunasta. Jotenkin tuntui keväältä kun aurinko herätti heti aamulla ajoissa, paistoi verhon raosta sisään ja häikäisi. 

Kouluun oli vaikea palata, lomaa tuli heti ikävä. Lakiteksti ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, vaikka matka bussipysäkille olikin ihana auringonpaisteesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi. Musiikkia ja kevättennarit, uudet violetit, takkiakin pystyi pitämään auki. Kevät ei kuitenkaan yltänyt sisään kouluun, luokkaan jonka sälekaihtimet oli kiinni, mutta onneksi kevät jatkui kuitenkin sen ulkopuolella. 

Iltapäivällä yritettiin tallentaa edes pieni pala kevättä ennen auringonlaskua. Hetki ehdittiin. 


Puijolta näkyi kauas, vaikkei kovin paljon kun oli niin paljon puita edessä ja liukasta joka puolella. Oli siellä silti kaunista, ja joka puolella muuallakin kun aurinko lämmitti. Tuuli kyllä kylmästi. 

En silloin miettinyt miten olisin, miltä kameran edessä näyttäisin tai mitä tekisin, mutta nyt jälkikäteen mietin kuitenkin. Tulee mieleen paljon erilaisia selityksiä, ajatuksia siitä miltä erilaiset asiat, hetket ja tunnelmat tuntuu. Mulle ne tunteet välittyy näistä kuvista, mutta koska kirjoitan julkista blogia ja vaikken oletakaan että tätä lukee hirveän moni ihminen, niin ehkä kuitenkin jätän kuvat kaikkien itse tulkittaviksi enimmäkseen. 


Mutta tällainen minä vähän olen... Mietin paljon, välillä olen surullinen ja tosi ahdistunut, välillä iloinen ja vieläkin enemmän täynnä elämää kuin minuun mahtuu. Välillä toivon että aurinko laskisi äkkiä ja pääsisin käpertymään peiton alle, välillä toivon ettei aurinko laskisi ikinä niin ettei tarttisi nukkua vaan saisi vaan olla ja kokea vielä. Tänään onkin siksi ollut ristiriitainen päivä, ajatukset on menneet ihan ääripäästä toiseen kun on ollut niin kaunista ja aurinkoista ja pääsin k-tason tentistä läpi ja tapasin ystäviä ja meidän koti on ihana ja oli kevät. Mutta tänään oli myös koulua ja lakitekstejä ja ihmisiä jotka eivät pidä minusta ja stressiä ja vähän ahdistusta ja likaiset hiukset. 


Allaolevasta kuvasta voisin kyllä sanoa vähän. Mietin aluksi haluanko julkaista sen, koska ehkä näytän tyhmältä silmät kiinni, tai kuka nyt julkaisee itsestään kuvia silmät kiinni ja suu pienesti raollaan, ajatuksiin uppoutuneena. Mutta halusin kuitenkin kertoa jotain aitoa, näyttää kuvan jostain aidosta. Se on ehkä kauneinta, kuitenkin. Vaikka en kyllä yritäkään sanoa että minä olisin kaunis, vaan että aitous on, mikä vaan sellainen tallennettu hetki joka on ollut jotain avointa, totta. Ja ehkä alla nähdään edes pieni pala siitä. Kun aurinko lämmittää, silmät pitää laittaa kiinni kun se häikäisee myös, tuulee, otsahiuksiin tulee siksi lovi joita inhoan mutta en välitä ja olen onnellinen vaikka on kylmä. Edes pienen hetken ennen kuin avaan silmät, käännän pään pois auringosta ja totean että ompas kylmä. 


Haluaisin kyllä aina osata pysyä elämäniloisena, toiveikkaana, avoinna uusille haasteille ja selvitä vanhoista. Mutta entä sitten kun on uusia ja vanhoja haasteita samaan aikaan, miten niistä selvitään? Sitä tässä juuri pohdin. 


2 kommenttia:

  1. voi iines, minusta tuo tokavika kuva on nimenomaan sitä, ihan hurjan kaunis. tyyni ja utuinen, sellainen tunnelmallinen enemmän kuin tuhat sanaa kuva. ja sie olet kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei kiitos, ihana sinä<3 Päivästä tuli heti paljon parempi!

      Poista