28. maaliskuuta 2015

Viime aikoina mun elämä on ollut tosi paljon yrittämistä, suorittamista ja pärjäämistä. Olen sellainen ihminen joka jotakin päättäessään yleensä myös pysyy päätöksessään, yrittää viimeiseen asti, ja vielä vähän sen jälkeenkin, eikä koskaan anna periksi paitsi jos on pakko. Olen myös sellainen ihminen joka pelkää epäonnistumista ja virheitä eikä suo itselleen siksi mahdollisuutta niihin. Tietynlainen tunnollisuus, sinnikkyys ja päättäväisyys on varmasti hyvästä, mutta harvoin kai kukaan tulee ajatelleeksi mitä kaiken sen takana oikeasti voi olla. 


Valmistun tänä keväänä viittomakielen ohjaajaksi. Jo se on sinällään mulle suuri saavutus, sillä en ole viettänyt näin pitkää aikaa, vajaata kolmea vuotta, missään lapsuudenkodin jälkeen. Ja olen kuitenkin asunut useammassa paikassa sitten sen syksyn jolloin vajaa 17-vuotiaana pakkasin laukkuni ja lähdin Englantiin. Siitä on nyt viisi ja puoli vuotta. 

Kuten varmaan usein kouluissa, myös mun omassa viimeiset hetket on aika paljon keskittyneet suorittamiseen, näyttämiseen, kaiken valmiiksi saamiseen. Ihmiselle jolla on itselleen niin korkeat tavoitteet kuin mulla on, se on joskus tosi vaikeaa. Tai no okei, se on melkein aina vaikeaa. Kun tuntuu ettei koskaan riitä, ja vaikka kaikille muille maailman ihmisille riittäisikin niin itselleen ei kuitenkaan. Kun tavoitteet on korkeammat kuin mihin on mahdollista yltää, ja kun aina vaan yrittää silti. Silloin edes onnistumisista ei jaksa iloita kovin paljon. 


Viimeiset viikot on nyt onneksi ohi, ja suurin osa luokasta valmistunut. Ne viimeiset viikot olikin ihan kamalimpia kun piti vielä näyttää ja jaksaa, jotenkin oli käsillä viimeinen mahdollisuus jota ei vaan saanut päästää käsistään. Jos todistuksessa olisi komeillut yksi hyvä kaikkien kiitettävien keskellä, olisikohan maailma kaatunut siihen? Niin, eihän se olisi. Enkä silti voinut kokeilla, rakastan tätä maailmaa ja elämää liiaksi, epäilin siis kuitenkin. 

Nyt saan huokaista. Ainakin kovasti yritän. Ja tiiättekö mitä se aiheuttaa? Aloin ymmärtämään miten paljon olen yrittänyt, miten liikaa olen yrittänyt, ja miten se on tehnyt mun elämästä aika hankalaa. Yhtäkkiä huomaan että mun koko kehoon sattuu. Päätä särkee enkä haluaisi ollenkaan istua kovilla tuoleilla kun sekin sattuu. Haluaisin vain käpertyä ja hengittää raitista ilmaa. Päästää kaiken sen sisään kertyneen jännityksen ja suorituspaineen pois. Rentoutua.

Viime viikkoina, tai kuukausina, elämä ei ole ollut kovinkaan rentoa. Vaikka luulisi että se suorittava ja kaikkea kuormittava ajatusmaailma rajoittuisi lähinnä pään sisään, on ihmiskeho kuitenkin niin ihmeellinen ettei se tietenkään rajoitu. Mun hartiat ei ole varmaan koskaan olleet näin jumissa eikä mulla ole koskaan ollut näin kauaa elohiirtä silmäkulmassa, muita kipuja ja vaivoja sen kummemmin erittelemättä. Silti jotenkin uskon että kun hiljalleen alan taas hengittämään rauhallisesti niin kaikki se paine ja polte poistuu vähitellen. 


Ja tiedättekö mitä? En silti aio lakata yrittämästä enkä aio muuttua. Luultavasti edelleen pyrin täydellisyyteen, liikaakin ja oman hyvinvointini kustannuksella, koska se on ainoa tapa jonka osaan. Haluan edelleenkin olla mahdollisimman hyvä, ehkä liikaakin. Jatkossa haluan kuitenkin muistaa myös hengittää, haluan löytää hetkiä ja aikoja jolloin on vapaus vaan olla. Kun on pakko tehdä täysillä viimeiseen hengenvetoon saakka niin silloin vaan on. Mutta sen jälkeen pitää levätä, antaa olla, löytää aikaa... 

Ja tiedättekö mitä vielä? Loppukevään, aina sinne toukokuun loppuun saakka, aion opiskella vain fysiikkaa ja yhteiskuntaoppia (ja elämää), enkä todellakaan aio saada niistä kiitettäviä arvosanoja. Yritän kovasti ajatella ettei niillä ole niin kovin paljon väliä. Paitsi ehkä sillä elämällä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti