29. toukokuuta 2015

Tänään musta tuli viittomakielen ohjaaja
Valmistuin ensimmäistä kertaa ikinä mistään sitten peruskoulun, valmistuin ensimmäistä kertaa ammattiin (ei sillä että toinen valmistuminen ois ees suunnitteilla). En ihan vielä tiedä miltä musta tuntuu. 


Mun aika koulussa on ollut aika ihmeellistä. Kolme vuotta sitten siellä aloittaessani en olisi koskaan voinut kuvitellakaan mitä kaikkea saan ja joudun kokemaan, miten paljon joudun astumaan ulos mukavuusalueiltani ja miten paljon mun täytyy uskaltaa. Onneksi en tiennyt, koska muuten en olisi ikinä edes uskaltanut hakea koko kouluun opiskelemaan. 


En usko että ollenkaan valehtelen jos sanon että olen kasvanut ja muuttunut tosi paljon näiden vuosien aikana. En osaa sanoa mikä se suurin muutos on ollut, mutta veikkaisin että se liittyy jotenkin siihen kuka olen ja miten näen koko maailman, elämän. Mun on pitänyt katsoa maailmaa ihan uudella tavalla sekä toisten ihmisten että omilla silmillä, ja se on auttanut mua ymmärtämään ja kokemaan asioita ihan eri tavalla. Monesti mä olen myös pelännyt, stressannut, jännittänyt ja itkenyt kun on tuntunut etten riitä, etten pysty, ja ettei tämä ole mua varten. Nyt on ihana olla valmis ja todeta että tämän oli sittenkin juuri mua varten. 


Tavallaan nyt tuntuu tyhjältä. Siltä että kaikki loppui kuitenkin liian äkkiä ja vielä haluaisi palata takaisin. En voi ymmärtää että en näe enää samoja ihmisiä syksyllä koulussa tai etten itse edes mene kouluun. En voi tajuta että kukaan ei enää opeta mulle asioita, että mä olen niin valmis kuin miksi koulun penkillä nyt on mahdollista kai tulla, tai jos en ole niin elämä opettaa mulle loput eikä se koulu. Se on aika hurjaa. 


Mutta vaikka mun olo on tyhjä, niin on mulla myös kovin kiitollinen mieli. Kaikista muistoista, uuden oppimisesta, kaikesta siitä hyvästä ja huonostakin mitä olen saanut käydä läpi ja kokea. Olen kiitollinen ihmisistä ja siitä miten olen saanut muuttua, jotenkin tavallaan kasvaa enemmän kohti sitä kuka olen. 

On tosi vaikea sanoa mitään hienoa tai juhlavaa, jotenkin sanat ei riitä. 
Mutta nyt mä kuitenkin olen valmis, ainaskin jotenkin. Johonkin. 

17. toukokuuta 2015

Tänään on vähän haikea päivä kun meidän pitää viedä maailman ihanin koira takaisin kotiinsa. Olisi ollut niin helppo kuvitella että se jäisi meille asumaan ihan pysyvästi, jotenkin se sopi tänne. Olen nauttinut hirveästi siitä että päivässä täytyy lähteä monta kertaa ulos kävelemään, ja siitäkin että lähimetsikön polut on tulleet tutummiksi. Ei sinne yksin tule lähdettyä vaeltelemaan ja valokuvaamaan vaikka kuinka oikeasti voisikin. 




Niin yllättävältä kuin se saattaakin kuulostaa, on jotenkin helpompi nähdä ympärillä olevia asioita kun poistuu kotoa vähän väliä, muutaman tunnin välein. Näkee naapureita ja kuulee liikenteen hälyä, tiedostaa mihin aikaan illasta alkaa jo olla hämärää ja mihin aikaan vielä juuri ja juuri saa jotenkin päin hyviä valokuvia. 



Elämässä on jotenkin sellainen siirtymävaihe. Ei ihan tiedä mitä kesä ja syksy tuovat tullessaan, vaikka onneksi sentään osa asioista on pysyviä. Tuntuu oudolta kun ei mene enää syksyllä kouluun, kun sinne kolme viimeistä syksyä on aina saanut, tai pitänyt, palata. Silti koitan hymyillä vaikka olenkin ihan oikeasti kasvamassa aikuiseksi. Tai niin aikuiseksi kuin minunlainen ihminen voi. 



Tänään on Norjan kansallispäivä. Muistan sen yhden siellä vietetyn päivän joka vuosi, se oli jotenkin niin ihana, ja kaipaan sinne takaisin vaikken ihan olekaan varma miksi. Kaipaan kuitenkin. Siis muuhunkin kuin tähän yhteen toukokuun päivään. Kaipaan ylipäätäänkin vuorien keskelle. 



Onneksi sentään osaan hymyillä ja haaveilla täälläkin. Olen onnellinen ilman vuoriakin. 

16. toukokuuta 2015

Ulkona pärjää jo ilman takkia. 


Satutin jalan metsäpolulla, toivotaan etten kovin pahasti. 


On hauskaa kun meillä on koira.
(edes muutaman päivän verran)


Hiuksista lähti aika paljon. 
(ainaskin toiselta puolelta)

12. toukokuuta 2015

Viimeksi jonkinmoisen asupostauksen julkaistuani ajattelin että ei kyllä enää, mutta nyt olen tekemässä tällaista taas. Kuvat on melkoisen kamalaa puhelinlaatua huonossa valaistuksessa meidän eteisen peilistä. On ihan sama minkä kattovalon laittaa päälle, valo tulee kuitenkin takaa ja tekee kuvista aika huonoja. Jotenkin mulle on kuitenkin muodostunut tavaksi napata itsestäni kuvia ennen kuin lähden töihin/kouluun, ja kun niitä taas oli muutama kertynyt niin päätin että kai niitä sitten voi julkaistakin vaikka taas. 

Se on pakko sanoa että mun tyyli, jos sellaista onkaan, on muuttunut astetta tylsemmäksi. Joko oon kasvamassa aikuiseksi tai sitten harmaa kevät on tehnyt tehtävänsä. Tai molempia. Välillä ihan ihmetyn siitä miten normaalilta näytän ja miten hillityn värisiä mun vaatteet on. Ja siitäkin ihmetyn kerta toisensa jälkeen etten välttämättä pidä sitä huonona asiana. 

Ensimmäisessä kuvakolmikossa on keskellä yksi uudempi kuva, sen tunnistaa puhelimen kuorista. Ensimmäisessä ja toisessa kuvassa näytän vielä ihan itteltäni, ja tällä hetkellä ehkä yksi mukavimmista ja helpoimmista asukokonaisuuksista onkin jotkut farkuntyyppiset (tai sammarit), joku mekko/tunika, neule tai muu vastaava (mielellään pitkä ja liehuva) sekä kaulaan tietenkin huivi. Aina. Viimeinen kuva on kyllä ihan äärimmäisyyksiin menevä jo, en mä tuolta näytä ikinä. Siis oikeesti; siniset farkut, musta paita ja harmaa neule, huivikin puuttuu. Ei yhtään minua. Siksi varmaan otinkin kuvan. Sentään sateenkaarenkirjavat villasukat! 


Hienosti onnistuin laittamaan samaan kuvaan kaksi semmoista otosta joissa mulla on sama paita/tunikasysteemi päällä. Se on mahdottoman mukava ja ihanan mallinen, väri ei kyllä ole yhtään mua, mutta olen koittanut antaa sen olla häiritsemättä. Joskus onnistuu ja joskus ei. Nyt kun näitä kuvia kattoo niin vois kyllä ehkä harkita tuon vaatekappaleen siirtämistä yöpukukäyttöön. Keskimmäinen kuva on sekin kyllä tyylikkyyden multihuipentuma... Lähdin lähikauppaan yökkärit jalassa ja tuulitakki (vaikka se toki onkin aika ihana!) päällä kun en jaksanut vaihtaa niitä poiskaan. Kertoopahan jotain totuudenmukaista, sillä ei mulla kotona ole ikinä mitään kunnollisia vaatteita päällä. Siltä seisomalta kun pääsen kotiin niin vaihdan päälle yöpuvun. 


Viimeiset kuvat on niitä uusimpia, vasemmanpuoleinen itse asiassa ihan tältä päivältä. Supertavallinen tyyli on palannut, mutta kyllähän raitapaita ja kivasti solmittu huivi aina jotakin pelastaa? Niin ja punaiset hiukset. Keskimmäinen kuva on jotain sellaista minkä koen minuksi mutta miltä silti harmillisen harvoin näytän. Tuo mekko on ollut mulla vuosia ja siinä on monta super gluen aiheuttamaa reikää, mutta se on silti kovin ihana. Ja siinä on taskut. Niin, tuollaiselta mun kuuluisi näyttää. Värikkäältä ja mekkoselta hippiäiseltä. Ehkä taas kesällä. 


Viimeisimmät kaksi kuvaa ei ole peilikuvia, siksi ne nyt on tässä ihan niinkun kahdestaan. Ensimmäisen ottamisesta on jo aikaa, siinä sataa lunta yhtenä päivänä kun me mentiin kirppikselle. Ehkä joskus maaliskuussa jos pitäisi veikata. Korkeintaan huhtikuun alussa. Toinen kuva onkin sitten otettu tänään kun löysin kivan laukun kirppikseltä, että sikäli nämä kuvat nyt ainaskin liittyy toisiinsa. Tuo vihreä maiharitakki on aika rikkinäinen, se on palvellut mun käytössä kesät talvet varmaan kasiluokasta saakka. Sitä ennen sen on omistanut äiti ehkä pari vuosikymmentä ja sitäkin ennen se on ostettu käytettynä armeijakaupasta. Toki hihansuut on täysin rispaantuneet, mutta tuosta takista en kyllä luovu varmaan ikinä. Se on täydellinen. 


Tulipas turha postaus. 

4. toukokuuta 2015

Tänään oli ensimmäinen oikea kaunis lämmin kevätpäivä, mutta tänään oli myös huono päivä. Ai miksikö? No siksi että...

...oli liian kuuma jos yritti istua bussissa takki päällä 
...oli maanantai
...peilikuva ei miellyttänyt
...kengät yritti hiertää 
...sukatkin halusi mennä rullalle


...otsahiukset liiskautui otsaa vasten ja jouduin käyttämään kesken päivän kuivashampoota
...bussissa vierustoveri levitteli omaisuuttaan minunkin puolelleni
...postilaatikossa ei ollut muuta kuin mainoksia
...aamulla väsytti ihan kamalasti
...Saaristokaupungissa ei toimi netti kun yrittää bussissa kuunnella YouTubesta musiikkia


...bussilippujen hinnat oli kalliita ja junalippujen vielä kalliimpia vaikka olisikin opiskelija
...tuntui että olen töissä ihan hyödytön
...en jaksanut syödä kaikkea ruokaa lounaalla
...bambulanka hajosi ainaskin sataan säikeisiin kun yritin kirjoa
...se lanka ei ees halunnut mennä neulan silmään nätisti ja siististi


...Saaristokaupungin maisemanihailupaikka oli täynnä teinejä ihailemassa samaa maisemaa
...en saanut vieläkään vastausta viestiin jota odotan
...sen sijaan kuitenkin lähetin yhden viestin luokalliselle liikaa ihmisiä
...en olisi jaksanut vielä ajatella huomista mutta ajattelin kuitenkin 
...tärkeällä ihmisellä oli hänelläkin hankala päivä


Mutta sitten taas toisaalta asioitahan voisi katsoa myös ihan toiselta kantilta jos haluaisi. En vaan tänään halunnut kun joskus pitää vaan saada valittaa kaikesta ja inhota maanantaita. 


Silti uskallan pienellä tänne loppuun kirjottaa että jätski kinuskikastikkeella oli hyvää, uusi pipo on kauniin värinen, maailma on uskomattoman hieno punertavien aurinkolasien läpi, töissä on kiva olla ihan vaan siksi jo että saa tehdä töitä ja tuntee kuuluvansa johonkin, ulkona pystyi kävelemään ilman takkia ja elämä ylipäätäänkin on ihanaa vaikka vaan siks että on niin ihania ihmisiä ympärillä. 

1. toukokuuta 2015

Olen koulussa jossa pitää opiskella yksi pakollinen kurssi fysiikkaa. Tai no pitää siellä opiskella myös äidinkieltä, matematiikkaa, kemiaa, yhteiskuntaoppia, englantia, ruotsia... No, tiedättehän, kaikkea sellaista. Jotenkin kuitenkin oli päässyt käymään niin, että sen vuoden aikana jolloin kävin lukiota en tullut opiskelleeksi hiukkastakaan fysiikkaa. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää voisi olla aika pätevä sanonta tähän hetkeen. 

(jos joku ei vielä tajunnut niin suhtautumiseni fysiikkaan oli lähinnä kauhunsekainen eikä kyseinen aine todellakaan tuonut mieleen mitään miellyttävää)


Fysiikan opiskelu alkoi kahdella kaavalla joista en ymmärtänyt mitään, en kyllä vieläkään muista niitä ulkoa. Tärkeimmältä tuntui se että saisin ostaa uuden kivan vihkon hyvän tekosyyn varjolla. Niin ja se että pääsisin läpi ja valmistuisin koulusta suunnitellusti toukokuussa. Ykkönen, huonoin mahdollinen arvosana, tuntui sekin tavoitteelta joka kuitenkin riittäisi oikein mainiosti, jopa ylisuorittaja-minälle joka totesi ettei voi olla ylisuorittaja fysiikassa koska ei vaan mitenkään osaa sitä. 

Sain sen hienon vihkon, kannessa on revontulia ja alle kolmella eurolla sai paljon sekä ruudullista, viivallista että täysin tyhjää paperia. Oudosti se ei vaan eilisen jälkeen ollutkaan se tärkein asia. 


Tärkeää sen sijaan oli se, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani eilisillä fysiikantunneilla ratkaisin tehtävän "joka on sitä kolmosen tasoa". Ihan itse, yksin, ilman kenenkään apua. Sinällään ei kai ollut merkityksellistä se mikä se alkunopeus oikein olikaan eikä sekään että ratkaisin sen aika nopeasti, tai verrattaen nopeasti, ilman ohjeita. Merkityksellistä oli se että osasin ja pystyin ja olin ylpeä itsestäni koska koko tilanne oli niin yllättävä. Fysiikka sai minut hymyilemään loppupäiväksi. Päässä pyöri jatkuvasti ajatus siitä että ehken minäkään ole ihan niin tyhmä kuin luulin. Asioille kai pitäisi vaan antaa mahdollisuus. 


Joten päätin antaa mahdollisuuden fysiikalle. Ehkä ensi viikolla totean taas etten ollutkaan kovin hyvä, tai ettei kaavat ja niiden yhteys ratkaistaviin tehtäviin uponnutkaan ihan mun mieleen ainaskaan ymmärrykseen saakka. Mutta tällä hetkellä totean että läksyt näytti helpoilta ja minä osasin!