17. toukokuuta 2015

Tänään on vähän haikea päivä kun meidän pitää viedä maailman ihanin koira takaisin kotiinsa. Olisi ollut niin helppo kuvitella että se jäisi meille asumaan ihan pysyvästi, jotenkin se sopi tänne. Olen nauttinut hirveästi siitä että päivässä täytyy lähteä monta kertaa ulos kävelemään, ja siitäkin että lähimetsikön polut on tulleet tutummiksi. Ei sinne yksin tule lähdettyä vaeltelemaan ja valokuvaamaan vaikka kuinka oikeasti voisikin. 




Niin yllättävältä kuin se saattaakin kuulostaa, on jotenkin helpompi nähdä ympärillä olevia asioita kun poistuu kotoa vähän väliä, muutaman tunnin välein. Näkee naapureita ja kuulee liikenteen hälyä, tiedostaa mihin aikaan illasta alkaa jo olla hämärää ja mihin aikaan vielä juuri ja juuri saa jotenkin päin hyviä valokuvia. 



Elämässä on jotenkin sellainen siirtymävaihe. Ei ihan tiedä mitä kesä ja syksy tuovat tullessaan, vaikka onneksi sentään osa asioista on pysyviä. Tuntuu oudolta kun ei mene enää syksyllä kouluun, kun sinne kolme viimeistä syksyä on aina saanut, tai pitänyt, palata. Silti koitan hymyillä vaikka olenkin ihan oikeasti kasvamassa aikuiseksi. Tai niin aikuiseksi kuin minunlainen ihminen voi. 



Tänään on Norjan kansallispäivä. Muistan sen yhden siellä vietetyn päivän joka vuosi, se oli jotenkin niin ihana, ja kaipaan sinne takaisin vaikken ihan olekaan varma miksi. Kaipaan kuitenkin. Siis muuhunkin kuin tähän yhteen toukokuun päivään. Kaipaan ylipäätäänkin vuorien keskelle. 



Onneksi sentään osaan hymyillä ja haaveilla täälläkin. Olen onnellinen ilman vuoriakin. 

4 kommenttia:

  1. Oot niin ihana ja söpis:)<3

    VastaaPoista
  2. Ihana sinä, purr!
    Toivottavasti saatte koissun uudestaankin hoitoon, tai voisittekohan te jossain vaiheessa hankkia oman... :>

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! Kyllä me ajateltiin sitten jossain vaiheessa hankkia ihan omakin. Siitä on hyvä nyt haaveilla.

      Poista