19. lokakuuta 2015

Tänään oli aivan upea syyspäivä, juuri sellainen kuin syyspäivän tulee ollakin. 


Valo oli uskomattoman kaunista. 


Ilma ei ollut liian kylmä, mutta kuitenkin sen verran kirpeä se oli että tiesi että nyt on syksy. 


Sen tosin tiesi muutenkin, väreistä ja valosta jotka hohtivat kilpaa. 


Lehtiä oli joka puolella, tuntui että pakahdun kun kaikkialla oli niin kaunista. 


Makasin maassa keskellä kaupunkia, ihmisiä käveli ohi, en välittänyt. 


Sanoin vahingossa ohikulkijalle että "täällä on niin ihanaa että _en kestä_".
Hän ei hymyillyt, mutta minua hymyilytti silti edelleen. 


Pohdin että montakohan kenkäkuvaa aion vielä ottaa, mutta en sitten laskenut enää. 


Tällaiset päivät nyt vain on täydellisiä kun voi pistää villasukat mutta kuitenkin tennarit. Ja huivin kaulaan. 


Puut tuntuu minusta usein ystäviltä. Niiden halaaminen lohduttaa. 


Välillä tuntuu että olen palasina. Tänään aloin ajattelemaan että onneksi on nämä palaset, näistä minä kokoan itseni uudestaan. 


En olisi malttanut lähteä ollenkaan. Olisin voinut vain jäädä ja pysäyttää ajan. 


Siksi me oltiin vielä hetki. Kierrettiin vielä yksi polku. Koska minä halusin, tuntui etten voi nähdä tarpeeksi. 


Aurinko pilkahteli aina jostakin välistä, valo oli syksyistä. Keltaista lehtien läpi. Niin kaunista. 


Minä voisin varmaan kuulua syksyyn. 


Ja syksyn lapsihan minä olenkin. 


En kai mikään muu voisi ollakaan. 


Sen vaan jotenkin tuntee sydämessään. 


12. lokakuuta 2015

On ollut ihanaa olla kotona. Sopivassa määrin tekemistä niinkun esim. talvivaatteiden ostamista, kävelyllä käymistä, kyläilyä ja ystävien tapaamista sekä vanhalla koululla vierailua, mutta myös pelkästään olemista eli nukkumista, pianon soittamista, syömistä ja Netflixin katselemista. Ihana loma joka kylläkin loppuu aivan liian pian. 

Eilen me käytiin mummun, papan ja äidin kanssa vähän kävelyllä, tai no äiti kyllä lähti omille teilleen juoksemaan. Me jatkettiin matkaa kauniissa valossa ja syysauringossa metsään. Ensimmäisessä kuvassa kuitenkin meidän kotitie, tai no kotikujaksihan sitä pitäisi varmaan sanoa kun se on kuja. 


Syksyisin valo on jotenkin niin kaunista, ja tuntuu että kaikki väriloistoiset lehdet vielä oikein toistaa sitä valoa moninkertaisena. Ei sitä ihmeellisyyttä ja ihanuutta voi edes ihan kuviin tallentaa, mutta allaolevan kuvan värit on kyllä mun mielestä aika upeat. 


Käveltiin ensin yhdessä vähän matkaa. Joka paikassa tuntui olevan valoa. Oli lämminkin tällaiseksi syyspäiväksi. Eikä ollut mihinkään kiire. 


Seuraava kuva on mummusta ja papasta, ja se on ehkä yksi ihanimmista kuvista mitä tiedän. Ei välttämättä kuvausteknisesti, mutta tuo katse, nuo hymyt ja tuo yhteys. Jotenkin ihan itkettää ja herkistää kun tätä kuvaa katson. Ihanat mummu ja pappa! 


Mentiin metsään ja suunnistettiin suolle. Siellä on hyvät pitkospuut joita sitten käveltiin peräkanaa ja juteltiin kaikenlaista. Sielläkin oli kaunista, rauhallinen pieni metsikkö keskellä kaupunkia ihan lyhyen matkan päässä tiestä. Tuntuu että se on vähän kuin toinen maailma. Tuolla metsässä mä olen lapsuuteni leikkinyt. 



Kuten sanottua niin valo oli kaunista. Allaoleva kuva on kyllä hyvä esimerkki siitä miksi sitä linssin mukana tullutta vastavalosuojaa olisi ehkä hyvä käyttää, mutta ei se mitään. En malttanut olla lisäämättä sitä kun se oli muuten niin kaunis. Vastavalo on kaunista, juuri tällainen syksyinen auringonvastavalo jos tiedätte mitä tarkoitan. 


Kotipihalla istahdettiin pihakeinuun, ja äitikin löysi tiensä kotiin. Tai siis pihanurmikolle. Ihana äiti! 


9. lokakuuta 2015

Tänään oli ihana päivä. Me saatiin Milan kanssa olla melkein koko päivä kaksistaan, laatusiskoaikaa siis. Mila oli jo pari viikkoa sitten suunnitellut mitä kaikkea meidän pitää tehdä ja laskenut öitä siihen että päästään vierekkäin nukkumaan. Eilen illalla sitten höpöteltiin yömyöhään ja käytiin vierekkäin nukkumaan, kirjaimellisesti voisi kai sanoa että siskonpetiin. 

Tänään me kerettiin tehdä kaikkea kivaa. Tehtiin esimerkiksi hiekkakakkuja. 


Otettiin myös kuvia, enkä vaan mitenkään voi ymmärtää miten kaunis ja ihana sisko mulla on. Miten taitava ja suloinen, tavallaan niin pieni mutta silti joka kerta se on vaan kasvanut enemmän ja enemmän kun itse olen ollut poissa. 


Kengistä piti kans ottaa kuvia. No, mun pitää varmaan aina, tai siis otan aina. Kengät on ihan hyvä kuvauskohde ja maa siinä sivussa. Jotenkin on helppo suunnata kamera alaspäin ja napata kuva. Muistaa heti missä on ollut kun kuvaa katsoo myöhemmin vaikkei siinä näy muuta kuin kengät ja maata.  


Kaksi seuraavaa kuvaa ja etenkin jälkimmäinen on mun mielestä jotenkin niin ihania, hienoja. Nuo silmät ja tuo hymy, voi että. 



Rakennettiin myös maja olohuoneeseen. Siitä tuli aika hieno, ja siellä me sitten touhuttiinkin monenlaista. 


Pelattiin esimerkiksi pelejä. Mila tarkisti että sanoin kaikki pelissä käsketyt äänteet oikein ja korjasi heti jos en. 


Me myös piirrettiin ja väritettiin. Kerrostalokuva ei ihan vieläkään ehkä valmistunut, mutta sitä kyllä väritettiin niin pitkään ja hartaasti että mun mielestä se on jo nyt ihan superhieno. 



Koska majan yksi seinä rakentui pääasiassa keittiön tuoleista, niin meidän oli kyllä ihan pakko myös syödä majassa. Siellä ruokakin maistui jotenkin paremmin. 


Lopuksi lähdettiin vielä leikkipuistoon. Matkalla oli kivannäköinen kohta jossa oli myös värikkäitä syksylehtiä, ja niimpä me valokuvattiin toisiamme siinä lehtiä heittelemässä. Oli kivaa ja nauratti, ja valo oli niin kauniin syksyistä! 






Leikkipuistossakin me kerettiin vaikka mitä. Rakennettiin esimerkiksi alla näkyvä hiekkalinna, oltiin kiipeilytelinehippaa, maanvalloitusta ja kerettiin me piilostakin. Sen jälkeen tultiin vielä mun äidin luokse soittelemaan pianoa ja syömään mokkapalojen kuorrutetta. 


Tänään oli hyvä päivä. 

8. lokakuuta 2015

Myöhään eilisiltana oli taianomaista. En edes osaa sanoa siitä kovin paljon. Koko taivas tanssi upeasti, ilta oli ollut siihen mennessä surullinen. Tämän uskomattoman näytelmän seurauksena siitä tuli haikea, kaunis. Haluan aina muistaa ne hetket.