19. lokakuuta 2015

Tänään oli aivan upea syyspäivä, juuri sellainen kuin syyspäivän tulee ollakin. 


Valo oli uskomattoman kaunista. 


Ilma ei ollut liian kylmä, mutta kuitenkin sen verran kirpeä se oli että tiesi että nyt on syksy. 


Sen tosin tiesi muutenkin, väreistä ja valosta jotka hohtivat kilpaa. 


Lehtiä oli joka puolella, tuntui että pakahdun kun kaikkialla oli niin kaunista. 


Makasin maassa keskellä kaupunkia, ihmisiä käveli ohi, en välittänyt. 


Sanoin vahingossa ohikulkijalle että "täällä on niin ihanaa että _en kestä_".
Hän ei hymyillyt, mutta minua hymyilytti silti edelleen. 


Pohdin että montakohan kenkäkuvaa aion vielä ottaa, mutta en sitten laskenut enää. 


Tällaiset päivät nyt vain on täydellisiä kun voi pistää villasukat mutta kuitenkin tennarit. Ja huivin kaulaan. 


Puut tuntuu minusta usein ystäviltä. Niiden halaaminen lohduttaa. 


Välillä tuntuu että olen palasina. Tänään aloin ajattelemaan että onneksi on nämä palaset, näistä minä kokoan itseni uudestaan. 


En olisi malttanut lähteä ollenkaan. Olisin voinut vain jäädä ja pysäyttää ajan. 


Siksi me oltiin vielä hetki. Kierrettiin vielä yksi polku. Koska minä halusin, tuntui etten voi nähdä tarpeeksi. 


Aurinko pilkahteli aina jostakin välistä, valo oli syksyistä. Keltaista lehtien läpi. Niin kaunista. 


Minä voisin varmaan kuulua syksyyn. 


Ja syksyn lapsihan minä olenkin. 


En kai mikään muu voisi ollakaan. 


Sen vaan jotenkin tuntee sydämessään. 


1 kommentti:

  1. Niin ihania kuvia!
    Itelläin samanlaisia fiiliksiä syksystä :>
    Ja oih...en ehkä kestä tuota mieletöntä punaista köynnöskasvia. Oon vähän herkkänä seiniä pitkin kasvaville köynnöskasveille, ne vain on niin sykähdyttävän upeita.

    Kaikkea hyvää, syksyn syleilyä sinulle ♥

    VastaaPoista