10. joulukuuta 2016

Tällä hetkellä mun elämä taas näyttää samalta kuin tässä ensimmäisessä kuvassa. Tavaroita pahvilaatikoissa, keskeneräistä, väliaikaista. Mutta mä oon aika onnellinen siitä. Ennen kun kerron lisää, niin voidaan palata vähän ajassa taaksepäin. 


Mä vaan muutin syksyllä Helsinkiin. Se oli idea jonka sain tosi yhtäkkiä ja toteutinkin sen aivan yhtäkkiä. Syitä oli varmaan monia, suurimpana se että musta tuntui että mun täytyy tehdä niin. Oli mulla varmaan myös ennakkoajatus siitä mitä tämä syksy Helsigissä voisi mulle antaa, mutta aika pian sain huomata että kaikelle olikin jokin muu tarkoitus kuin itse luulin. 

Tuli ihan semmonen olo että haluan kerrata tätä syksyä vähän. Mulla on tästä syksystä valokuvia jonkun verran, mutta koska elämä on vaan mennyt eteenpäin niin nopeasti, niin en vieläkään ole jaksanut muokata niitä sellaiseen muotoon että haluaisin julkaista niitä täällä. Nyt kuitenkin tuntui kirjottamiselta, joten päätin tehdä sen. 

Syksy alkoi sillä että muutin äidin luokse asumaan ja aloitin työt. Äidin luona asuminen vuosien jälkeen oli aika stressaavaa, vaikka aina oonkin sinne jollakin tavalla ikävöinyt. Nyt kaipasin sieltä pois johonkin omaan tilaan ja rauhaan. Lokakuun alussa muutinkin Laajasaloon, kauas kaikesta, etenkin mun työpaikasta. Nautin kuitenkin Laajasalossa asumisesta tosi paljon, kävin tutkimassa ympäristöä ja ostin jopa lenkkarit sitä tarkoitusta varten. Aika kului nopeasti kun työmatkat oli niin pitkiä. 

Mun päivistä kuluu työmatkoihin noin kolme tuntia yhteensä. Sen lisäksi en kerkeä kamalasti muuta, ja aika suuren osan ajasta oon viettänyt äidin luona. Noin joka toinen viikonloppu oon matkustanut Kuopioon tai Kuopiosta on matkustettu mun luokse. Ja joka toinen viikonloppu vietin yleensä aika paljon aikaa mun perheen kanssa nyt kun vihdoin asuin lähempänä. Aika on oikeesti kulunut tosi nopeasti. 

Allaoleva kuva on Tallinnasta, meillä oli siellä ihana syysloma jota vieläkin ajattelen haikeudella ja hymyllä. 


Jokin aika sitten me saatiin myös kuulla aika surullisia uutisia. Koska ne ei kuitenkaan kosketa vain pelkästään mua niin en jaa niitä täällä sen enempää tai avoimemmin. Mun syksyyn juuri nuo uutiset on kuitenkin luoneet tietynlaisen tunnelman, nyt pitää vaan jaksaa ja pärjätä ja hyväksyä ja oppia elämään asioiden kanssa. Se on ollut välillä vaikeaa ja välillä helpompaa, mutta yleensä vaikeaa. Samalla oon kuitenkin onnellinen että juuri nyt olen ollut täällä. Läsnä ja apuna, sillä on ollut tarkoituksensa ihan varmasti. 

Töistä sen verran että ne lähti mun mielestä heti sujumaan kivasti, oon ollut töissä tosi onnellinen tänä syksynä. Oon tavannut aivan ihania ihmisiä, oon oppinut paljon ja jollain tavalla myös saanut vahvaa varmistusta sille mitä tulevaisuudessa haluan tehdä. Oon jopa uskaltanut tehdä jotain sen eteen että tulevaisuudessa todella voisin tehdä jotain sellaista mitä nyt tajusin haluavani. Töistä lähteminen tulee olemaan ihan kamalan haikeaa ja vaikeaa, mutta toisaalta olen tosi kiitollisella mielellä. 

Alapuolella on kuva vegemöttösestä jonka ostin yksi aamu Herttoniemen Alepasta töihin evääksi. Kuin siistiä on että jopa pienessä Alepassa on oma vege-eineshylly, mulle tuli niin kiva olo siitä! Ja vegemöttönen muuten oli hyvää. Mä en ole varsinaisesti kovin hyvin kotiutunut Helsinkiin tai pitänyt elämää täällä kauhean loistavana ja ihanana, mutta kasvisruokahyllyt on asia joita voisin vaikka ikävöidä. Vinkki kuopiolaisille kauppiaille!


Kuten sanottua niin mun syksy on ollut täynnä matkustamista Kuopioon ja takaisin. Siihen nähden että oon asunut Helsingissä niin oon viettänyt Kuopiossa kyllä aika paljon aikaa. Ja junassa ja bussissa. Allaolevassa kuvassa matkustan Onnibussilla Helsinkiin viimeisen kerran viime keskiviikkona sillä tavalla että vielä asun täällä. Ja oon siitä superonnellinen! (siis en siitä että matkustan Onnibussilla vaan siitä että se oli viimeinen kerta)

Seuraava matka taittuu muuttoauton kyydissä koko omaisuus mukana, ja se on vaan niin ihanaa! Vaikka tuntuu haikealta jättää työpaikka ja perhe ja ystäviä ja muita ihmisiä olisi voinut nähdä paljon enemmänkin ja vielä tästä eteenpäinkin, niin siitä huolimatta koen että mun paikka ja ennen kaikkea mun koti on Kuopiossa, sinne mä kuulun. Joskus täytyy lähteä pois että voi palata takaisin. Ja varmaan sekin pitää paikkansa että joskus tarttee etäisyyttä että näkee asiat selkeämmin. 


Mikä mua Kuopiossa sitten odottaa? 

Mä pääsin opiskelemaan, musta tulee sosionomi ja toivottavasti sitä kautta saan pätevyyden myös lastentarhanopettajan työhön. Mua odottaa myös ihana koti mun maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Vielä en ihan tiedä mikä muu mua odottaa, mitä elämä mulle antaa, mutta jos saan pitää edes osan siitä onnen ja kuuluvuuden tunteesta mikä mulla on koko syksyn jokaisena Kuopiossakäyntikertana ollut niin luulen että elämä on hyvää. Joo, elämä on hyvää. 

Viimeinen kuva on meidän parvekkeelta. Siellä mä oon kotona jo viikon päästä! 


29. lokakuuta 2016

Moi! 
Tässä olen minä iltakävelyllä Laajasalossa.


Niin, mä asun nykyisin Laajasalossa. Täällä on kaunista ja meri on lähellä, ja siihen nähden että asun Helsingissä niin mulla on kyllä aika paljon aika halpoja asuinneliöitä kivassa kodissa. Työmatka on pitkä, mutta onneksi tykkään istua kulkuvälineissä, kuunnella musiikkia ja haaveilla. Ja onneksi tykkään olla töissä. 

Kaikki on mennyt eri tavalla kuin luulin. Tämän piti olla suuri muutos, sellainen pysyvä. Suurta tämä on kyllä ollut, mutta eri tavalla kuin luulin. Samalla olen saanut oppia ettei kai mikään ole pysyvää. 

Kun kesällä aloin suunnittelemaan muuttoa Kuopiosta Helsinkiin, vaikka enhän mä juurikaan suunnitellut vaan toteutin vain, niin ajattelin että haluan kodin, töitä, mahdollisuuksia... Nyt mulla on ne kaikki, ja jos ei oteta huomioon surullisia uutisia ja sen aiheuttamia ahdistuksia, niin nythän kaiken pitäis olla tosi onnellista. 

Tavallaan kaikki onkin onnellista. Mutta kaipuu ja koti-ikävä on niin suurta että välillä sitä on vaikea kestää. Sellaista irrallisuutta, ulkopuolisuutta omassa elämässä. Vaikka se on kaunista, siitä saa nättejä kuvia Instagramiin, siitä voisi kirjoittaa runoja, siihen on helppo kutsua ystäviä kylään ja siinä on helppo elää ekologisesti maailmaa pelastaen... Siinä on helppo elää niin kuin ajattelin tahtovani elää, mutta tyhjyys on silti suurempi kuin onni siitä mitä on. 

Ei saa käsittää silti väärin. Mulla on kaikki kunnossa. Oon ihan oikeasti kiitollinen tästä kodista, tästä asuinalueesta, tästä elämästä, mun työpaikasta ja mahdollisuudesta olla lähellä mun perhettä. Juuri nyt etenkin viimeiseksi mainittu on erityisen tärkeää. Tärkeää on myös kaikki se mitä olen jotenkin oivaltanut ja ymmärtänyt, uskaltanutkin... Aika paljon on saanut itkeä, mutta ei kai elämän taitekohtien ole tarkoitus kivuttomia ollakaan. 

Ja nyt ollaan taas sellaisessa taitteessa. Tai oikeastaan pitkässä taitekohdassa, tämä koko syksy tuntuu suurelta taitekohdalta jonka puolivälissä saan nyt onneksi hetken levätä. Tällä kertaa lepääminen tarkottaa kodiksi kutsutussa paikassa vietettyjä hetkiä, satunnaisia retkiä Kuopioon ja töissä käymistä täällä pääkaupunkiseudulla. Luulen että parin kuukauden päästä kaikki taas muuttuu. 

Olen viime aikoina kuunnellut paljon tätä laulua, ja kun mulla tänään oli tylsää niin viitoin sen. Ajattelin että sen jakaminen täällä olisi mukavaa. Mulla olisi myös paljon jaettavia kuvia, mutta en jaksa muokata niitä nyt. Joskus mietin onko blogi liian kuollut ja pitäisikö antaa sen vaan olla, mutta en osaa. Se on kuitenkin osa minua. 


Musta tuntuu että joku mussa on kevyempää kuin aiemmin. En tiedä onko se keho, hiukset, mieli vai mikä, mutta jotenkin sen näkee. Viittominen on myös kevyempää koska saan työskennellä joka päivä viittomakielellä. Senkin ehkä jotenkin vähän näkee. 

10. elokuuta 2016

Mun bloginkirjoittelu on jäänyt niin vähälle, että välillä oon miettinyt pitäisikö poistaa blogi kokonaan tai vaikka perustaa ihan uusi. Mutta ehkä tämä vanha on jollain tavalla niin rakas, että jahka vaan kerkeän ja vähän asetun aloilleni syksyn tullen, niin uudistan tätä ja toivottavasti alan myös kirjoittamaan ja taltioimaan elämää taas uudestaan. 


Mulla on ollut nyt muutama viikko kesälomaa, ja sen aikana oikeastaan koko elämä on muuttunut. Loma alkoi ihanalla nuorisovaihtoleirillä jonne lähdin päivän varoitusajalla, mutta en voisi olla iloisempi että lähdin. Tapasin kivoja tyyppejä, sain olla kauniissa paikassa viikon ja opin vähän puolalaista viittomakieltä. 


Tuntuu että loma on mennyt tosi nopeasti ja samalla tuntuu siltä että siitä kun lähdin Kuopiosta olisi ihan ikuisuus. Paljon pitempään kuin vajaat kolme viikkoa. 

Parasta lomassa on ollut pienet asiat, jotka oikeastaan voi kai olla aika suuriakin. Uudet ihmiset, oma perhe, rippijuhlat, sukulaiset, Milan hiusten letittäminen, bussimatkat, aamukahvit Akun kanssa juna-asemalla, ikkuna auki nukkuminen, yölliset myrskyt ja äidin kanssa kalliolla jätskin syöminen kun piti käydä iltalenkillä. 




Ne oli ehkä sellaisia iloisia asioita. Ja toki sitä iloa, uutta ja toivottua, on myös lisää, kaikessa. Samalla kuitenkin kaikki muuttuu niin paljon, ja vaikka kaiken kuuluukin muuttua ja mulla on tosi vahva tunne siitä että niin täytyy olla, niin sydämessä on myös haikeus. On suru, ikävä, pelko ja levottomuus. Luopuminen on kipeää vaikka se olisikin tarpeen. 

Ja silti tuntuu että on oikein olla minä ja on oikein katsoa mitä elämällä on mulle antaa. 


Mitä se kaikki muutos sitten on? 

En varmaan tiedä vielä ihan kaikkea. Mutta sen tiedän että olin niin hurja että irtisanouduin töistä, irtisanoin asuntoni ja päätin muuttaa pois Kuopiosta. Tosin en ehkä ollut ihan niin hurja, koska mulla on myös jo uusi työpaikka. Kotia ei kyllä vielä ole, mutta toivon että löydän semmoisen oikein kodilta tuntuvan kolon täältä päin maailmaa. Ja jos en ihan heti, niin äidin luona on mulle paikka siihen asti. 

Jatkan tätä tarinaa sitten kun tiedän siitä itsekin enemmän. 

4. huhtikuuta 2016

Olen tänään istunut koko päivän kipeänä kotona, ja se on ihan kauhean tylsää. Päätin siis alkaa maalaamaan. Maalaamisesta on tullut mulle tämän kevään aikana tosi tärkeä juttu, vaikka aina olen siitä tykännyt kyllä. Pitkälti se johtuu siitä että kävin aivan ihanan maalauskurssin nyt keväällä, ja sain sieltä niin paljon uutta intoa ja iloa maalamiseen ja tekemiseen. Tällaisia revontulimaailmoja siis tänään. 


Musiikiksi valikoitui Ella Lymin Mulle käy ihan vaan siitä yksinkertaisesta syystä että se oli nätti, sopivan mittainen ja olen kuunnellut sitä paljon viime aikoina. 

27. maaliskuuta 2016

Tulin pääsiäiseksi mummulaan, ja vaikka mulla olisi täältä otettuja valokuvia ja vielä viime viikonkin kotikotireissun kuvia joita voisin käyttää ja jakaa, niin päätin jakaa nyt kaksi ihan muuta kuvaa jotka kosketti mua jotenkin erityisen paljon ja sai miettimään. 

Itse asiassa tämä koko reissu on saanut mut miettimään, ja vaikka tavallaan mun pohdinnat ja muut tuntuu hyvin henkilökohtaisiltakin, niin samalla tuntui siltä että haluaisin jakaa niitä. 

Musta on aina tuntunut tänne tullessani että tulen vähän kuin toiseen kotiin. Olen viettänyt mummulassa lapsuuden kesiä ja mummu ja pappa on aina olleet mulle läheisiä vaikka ollaan nähty vain muutaman kerran vuodessa. Lapsena seurakunnan leirillä kun piti keksiä paikka joka on itselle erityisen tärkeä niin mä valitsin mummulan. Teini-ikäisenä kun olisin voinut tehdä syyslomalla mitä vaan ja mulla oli paha olla niin tulin mummulaan. Aina huomaan palaavani tänne, niin nytkin. 

Jotenkin olen myös aina tiennyt että meidän suvun naisissa on jotain. En tiedä onko se erilaista, mutta jotakin selittämätöntä. Se on tuntunut pelottavalta, se on tuntunut hienolta, se on tuntunut normaalilta ja se on tuntunut erityiseltä. En osaa selittää sitä, mutta kai sitä voisi kutsua herkkyydeksi, aistimiseksi, tuntemiseksi, ymmärrykseksi jostakin sellaisesta mitä kaikki ei ymmärrä. Ehkä sitä voisi kutsua lahjaksi. Jotenkin olen aina tiennyt että kuulun siihen samaan joukkoon. 



Tänä viikonloppuna kävin taas tapaamassa mun isomummua, Liisaa. Liisa-mummu on aina ollut terävä sekä päästään että kielestään, vaikka fyysinen kunto onkin jo vuosia sitten meinannut pettää. Nyt myös muisti ja ehkä mielikin ovat alkaneet heikkenemään, ja mun oma mummu sanoikin eilen ettei Liisa-mummu välttämättä muistaisi kumpaakaan meistä kun mentäisiin kylään. 

Liisa-mummu seisoi ikkunassa katsomassa, ilmekään ei värähtänyt kun me käveltiin ovesta sisään. Mummu kysyi tunnistiko Liisa kenen tyttö se tässä on. "Eikös tuo ole Sirpan tyttö." Oli se, se olin minä. Liisa-mummu muisti ja kehotti saman tien istumaan ja pistämään kahvin tippumaan. Istuin ja kuuntelin. Osassa puheista ei ehkä ollut paljoakaan järkeä, ehkä ne oli unta tai harhaa, mutta sitten silmiin syttyi taas tuttu tuike. 

Liisa-mummun katse on vaaleansininen, se on vahva ja iätön. Hymy kujeilee huulilta silmiin ja valaisee koko kasvot. Mummu kertoo astioista, vaivoista, elämästä, vanhainkodin hoitajista. Mietin miten monta selviytymiskeinoa Liisa-mummu on kehittänyt, miten vahva joku niin heikolta näyttävä voi olla. Vaikka mummu ei meinaa edes päästä tuolista itse ylös, niin hän on silti viimeinen henkilö jonka haluaisin vihamiehekseni. 

Meillä on yhteys. Liisa-mummu muistaa minut vaikka edellisestä tapaamiskerrasta on aikaa kuukausia. Ja yhtäkkiä minä tiedän mistä olen lähtöisin, keneltä olen saanut itsepäisyyden tai tapani olla ja tuntea. Tiedän etten ole outo, koska joku muu on ihan yhtä erikoislaatuinen persoona kuin millaiseksi minäkin olen itseni aina kokenut. Uskallan olla ylpeä. 

Kun lähdemme Liisa-mummun luota, nostaa hän kipeän kätensä vilkuttaakseen. Silmät tuikkien hän hyvästelee meidät ja toivottaa kaikkea hyvää. 


Tänään katselimme valokuvia Maija-mummun kanssa. Mummu kertoi kuvista, reissuista, ihmisistä. Puhuimme elämästä, kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä. Nauroimme ja välillä olimme vakaviakin, vaikka enimmäkseen meitä taisi hymyilyttää. Näin kuvia äidistä, mummusta, serkuista, Liisa-mummusta, tädeistäni, itsestäni. Miten me kaikki mahduimme siihen yhteen laatikolliseen valokuvia, eikä me edes keretty katsoa läpi niitä kaikkia. 

Maija-mummu on kiltti ja lempeä. Sellainen suloinen mummu, vähän ujo ja vetäytyvä jos on paljon ihmisiä. Mummu on laulanut mun ristiäisissä ja valmistujaisissa ja saanut varmaan kaikki kyyneliin, ja on silti ihan kauhean vaatimaton. Mummu nauraa ihanasti, ja sen naurun ja vaatimattomuuden taakse mummu kätkee herkkyyttä, lujuutta ja vahvuutta. 


Äidillä on samanlainen nauru kuin Maija-mummulla. Nykyään Maija-mummu tekee papan kanssa äidin lempiruokia aina kun se tulee käymään (ja äidin lempiruokia on kaikki mitä mummu ja pappa tekee). Kun äiti oli nuori niin se asui Liisa-mummun luona ja kävi lukiota, ja mummu jätti sille suklaalevyn iltaisin sängyn viereen jos se oli ollut myöhään juhlimassa. Nykyään äiti käy joka kerta Liisa-mummun luona ja istuu ja kuuntelee. 

Minä tulen mummulaan ja melkein tuntuu että aika pysähtyy. Ja silti me mennään eteenpäin, ja ainaskin vielä ollaan kaikki tässä. Musta kyllä tuntuu että me tullaan aina olemaankin, tämä side ei koskaan voi katketa. Ei vaikka oma äiti tai tytär välillä ärsyttäisi itse kutakin.  

13. maaliskuuta 2016

Juuri nyt tuntuu tosi onnelliselta. Se johtuu monista pienistä ja isoistakin asioista. 


Ei kai niitä tarvitsisi määritellä isoihin ja pieniin, mutta kevät on ehkä silti aika iso asia koska se on tavallaan neljäsosa koko vuodesta. Keväisin tuntuu jotenkin niin paljon helpommalta olla onnellinen. Tykkään kyllä kaikkien vuodenaikojen tunnelmasta, niin keväästäkin, ehkä vielä jotenkin aivan erityisen paljon. 


Mulla on nyt aivan ihana koti, juuri sellainen kuin halusinkin. Mulla ei kuitenkaan ole parveketta, joten päätin täyttää sitä tyhjiötä istuttamalla ikkunalaudalle kaikenlaista kasvamaan. En tiedä miksi keväällä tulee aina semmoinen istutusolo vaikka yleensä onnistun kuitenkin tappamaan kaikki kasvit aika äkkiä. Toivottavasti en näitä. 


Keväässä yksi paras juttu on myös valo. Jotenkin kun sitä tulee lisää ja yhtäkkiä huomaa että aamulla työmatkalla aurinko onkin jo nousemassa tai noussut niin tulee sellainen olo että nyt taas jaksaa paremmin. Tuntuu että on jotakin odotettavaa vaikka mitään sen suurempaa ei ole tapahtumassa. 


Jotenkin uloskin on helpompi lähteä keväällä. Ja myös silloin kun on joku jota odottaa. 


Mä tässä yksi päivä juuri taisin Facebookkiini kirjoitella miten ihanaa on kun on ihmisiä joita ikävöidä ja jotka ikävöi mua takaisin. On ihanaa tietää olevansa ikävöity ja välitetty, rakastettukin. Ikävöiminen on tavallaan kauhean suuri rikkaus, koska miten onnellinen sitä onkaan jos on joku jota oikeasti ikävöidä koko sydämellään. Samalla tämä viikko on ollut maailman pisin kun on ollut niin kamala ikävä, ja silloin olen kyllä monet kerrat kironnut sitä ikävää myös. Pitäisi yrittää pysyä positiivisena. 


On ihanaa lähteä ulos ja huomata että kävelytiessä on jo asvalttia näkyvissä ja tarvitsisi aurinkolasit kun on niin kirkasta. Tuntuu siltä että haluaisi vaan tanssahdella ja hymyillä kaikille, mutta niin hurjaksi en yleensä sentään heittäydy. 


Yksi pieni ilonpilkahdus ja innostusaihe tänään oli myös uudet verhot. Olen etsinyt semmoisia, tai no lähinnä semmoista, jo jonkun aikaa olohuoneeseen. Mulla oli aika selkeä kuva siitä minkälaisen verhon haluaisin, mutta tämä löytämäni verho ei kyllä ole yhtään sitä mitä ajattelin. Se silti sopii tänne oikein hyvin ja on tosi kiva! 


Allaoleva kuva on vähän hämäävä, koska mun kotona ei todellakaan ole mustavalkoista eikä semmoista tyylikkään harkittua ja hillityn sävyistä. Mutta mun mielestä mustavalkoiset jutut on kyllä aika hauskoja myös, ja tuossa kuvassa hauskaa on se että ne sattui kaikki siihen samaan kohtaan. 


Tässä kuitenkin vielä todistekuva siitä että täällä ei todellakaan ole mustavalkoista. Koti täällä kuitenkin on! 


2. helmikuuta 2016

Tässä ensimmäisessä kuvassa on mun äiti. Äiti on ihana! 


Äiti kävi mun luona ensimmäistä kertaa koskaan. En tarkoita sitä etteikö äiti olisi käynyt mun luona ennenkin, mutta koskaan ennen mulla ei ole ollut ihan omaa kotia johon olisin voinut äidin kutsua niin että me oltaisiin saatu viettää aikaa ihan vaan kaksistaan. 


Meillä oli ihana viikonloppu. Sunnuntaina käytiin kirkossa, se on jotenkin vähän sellainen meidän juttu. Äiti on kiva kirkkokaveri ja sen vieressä uskallan laulaa ihan niin lujaa kuin huvittaa vaikka virret olisikin ihan vieraita. 


Me kierreltiin myös tyhjentämässä Kuopion kirpputoreja, nyt on molemmilla (ehkä liikaa) uusia kivoja vaatteita. Uskoisin että se on ihan hyvä juttu, ehkä me tarttettiin niitä molemmat. 

Kirkkoaamuna me tehtiin myös kiva aamukävelylenkki ja etsittiin avanto johon äiti saattoi pulahtaa. Mä en kyllä varsinaisesti pelkää kylmää vettä, mutta avannossa uimisen sijaan koin paremmaksi vaihtoehdoksi seisoskella sen reunalla ja ottaa valokuvia. 


Kun oli herännyt sunnuntaiaamuna kirkkoon ja sen jälkeen tehnyt lenkin talvisissa maisemissa lähinurkilla, niin tuntui kivalta palata kotiin ja syödä aamupalaa. Suklaa tietenkin sisältyi aamupalaan. 


Miten sitä vasta aikuisena tajuaakin miten maailman ihanin juuri se oma äiti on? Ehkä ikävä auttaa ymmärtämään tuollasia asioita, tekee jotenkin todelliseksi sen miten rakas joku on.