27. maaliskuuta 2016

Tulin pääsiäiseksi mummulaan, ja vaikka mulla olisi täältä otettuja valokuvia ja vielä viime viikonkin kotikotireissun kuvia joita voisin käyttää ja jakaa, niin päätin jakaa nyt kaksi ihan muuta kuvaa jotka kosketti mua jotenkin erityisen paljon ja sai miettimään. 

Itse asiassa tämä koko reissu on saanut mut miettimään, ja vaikka tavallaan mun pohdinnat ja muut tuntuu hyvin henkilökohtaisiltakin, niin samalla tuntui siltä että haluaisin jakaa niitä. 

Musta on aina tuntunut tänne tullessani että tulen vähän kuin toiseen kotiin. Olen viettänyt mummulassa lapsuuden kesiä ja mummu ja pappa on aina olleet mulle läheisiä vaikka ollaan nähty vain muutaman kerran vuodessa. Lapsena seurakunnan leirillä kun piti keksiä paikka joka on itselle erityisen tärkeä niin mä valitsin mummulan. Teini-ikäisenä kun olisin voinut tehdä syyslomalla mitä vaan ja mulla oli paha olla niin tulin mummulaan. Aina huomaan palaavani tänne, niin nytkin. 

Jotenkin olen myös aina tiennyt että meidän suvun naisissa on jotain. En tiedä onko se erilaista, mutta jotakin selittämätöntä. Se on tuntunut pelottavalta, se on tuntunut hienolta, se on tuntunut normaalilta ja se on tuntunut erityiseltä. En osaa selittää sitä, mutta kai sitä voisi kutsua herkkyydeksi, aistimiseksi, tuntemiseksi, ymmärrykseksi jostakin sellaisesta mitä kaikki ei ymmärrä. Ehkä sitä voisi kutsua lahjaksi. Jotenkin olen aina tiennyt että kuulun siihen samaan joukkoon. 



Tänä viikonloppuna kävin taas tapaamassa mun isomummua, Liisaa. Liisa-mummu on aina ollut terävä sekä päästään että kielestään, vaikka fyysinen kunto onkin jo vuosia sitten meinannut pettää. Nyt myös muisti ja ehkä mielikin ovat alkaneet heikkenemään, ja mun oma mummu sanoikin eilen ettei Liisa-mummu välttämättä muistaisi kumpaakaan meistä kun mentäisiin kylään. 

Liisa-mummu seisoi ikkunassa katsomassa, ilmekään ei värähtänyt kun me käveltiin ovesta sisään. Mummu kysyi tunnistiko Liisa kenen tyttö se tässä on. "Eikös tuo ole Sirpan tyttö." Oli se, se olin minä. Liisa-mummu muisti ja kehotti saman tien istumaan ja pistämään kahvin tippumaan. Istuin ja kuuntelin. Osassa puheista ei ehkä ollut paljoakaan järkeä, ehkä ne oli unta tai harhaa, mutta sitten silmiin syttyi taas tuttu tuike. 

Liisa-mummun katse on vaaleansininen, se on vahva ja iätön. Hymy kujeilee huulilta silmiin ja valaisee koko kasvot. Mummu kertoo astioista, vaivoista, elämästä, vanhainkodin hoitajista. Mietin miten monta selviytymiskeinoa Liisa-mummu on kehittänyt, miten vahva joku niin heikolta näyttävä voi olla. Vaikka mummu ei meinaa edes päästä tuolista itse ylös, niin hän on silti viimeinen henkilö jonka haluaisin vihamiehekseni. 

Meillä on yhteys. Liisa-mummu muistaa minut vaikka edellisestä tapaamiskerrasta on aikaa kuukausia. Ja yhtäkkiä minä tiedän mistä olen lähtöisin, keneltä olen saanut itsepäisyyden tai tapani olla ja tuntea. Tiedän etten ole outo, koska joku muu on ihan yhtä erikoislaatuinen persoona kuin millaiseksi minäkin olen itseni aina kokenut. Uskallan olla ylpeä. 

Kun lähdemme Liisa-mummun luota, nostaa hän kipeän kätensä vilkuttaakseen. Silmät tuikkien hän hyvästelee meidät ja toivottaa kaikkea hyvää. 


Tänään katselimme valokuvia Maija-mummun kanssa. Mummu kertoi kuvista, reissuista, ihmisistä. Puhuimme elämästä, kuolemasta ja kaikesta siltä väliltä. Nauroimme ja välillä olimme vakaviakin, vaikka enimmäkseen meitä taisi hymyilyttää. Näin kuvia äidistä, mummusta, serkuista, Liisa-mummusta, tädeistäni, itsestäni. Miten me kaikki mahduimme siihen yhteen laatikolliseen valokuvia, eikä me edes keretty katsoa läpi niitä kaikkia. 

Maija-mummu on kiltti ja lempeä. Sellainen suloinen mummu, vähän ujo ja vetäytyvä jos on paljon ihmisiä. Mummu on laulanut mun ristiäisissä ja valmistujaisissa ja saanut varmaan kaikki kyyneliin, ja on silti ihan kauhean vaatimaton. Mummu nauraa ihanasti, ja sen naurun ja vaatimattomuuden taakse mummu kätkee herkkyyttä, lujuutta ja vahvuutta. 


Äidillä on samanlainen nauru kuin Maija-mummulla. Nykyään Maija-mummu tekee papan kanssa äidin lempiruokia aina kun se tulee käymään (ja äidin lempiruokia on kaikki mitä mummu ja pappa tekee). Kun äiti oli nuori niin se asui Liisa-mummun luona ja kävi lukiota, ja mummu jätti sille suklaalevyn iltaisin sängyn viereen jos se oli ollut myöhään juhlimassa. Nykyään äiti käy joka kerta Liisa-mummun luona ja istuu ja kuuntelee. 

Minä tulen mummulaan ja melkein tuntuu että aika pysähtyy. Ja silti me mennään eteenpäin, ja ainaskin vielä ollaan kaikki tässä. Musta kyllä tuntuu että me tullaan aina olemaankin, tämä side ei koskaan voi katketa. Ei vaikka oma äiti tai tytär välillä ärsyttäisi itse kutakin.  

13. maaliskuuta 2016

Juuri nyt tuntuu tosi onnelliselta. Se johtuu monista pienistä ja isoistakin asioista. 


Ei kai niitä tarvitsisi määritellä isoihin ja pieniin, mutta kevät on ehkä silti aika iso asia koska se on tavallaan neljäsosa koko vuodesta. Keväisin tuntuu jotenkin niin paljon helpommalta olla onnellinen. Tykkään kyllä kaikkien vuodenaikojen tunnelmasta, niin keväästäkin, ehkä vielä jotenkin aivan erityisen paljon. 


Mulla on nyt aivan ihana koti, juuri sellainen kuin halusinkin. Mulla ei kuitenkaan ole parveketta, joten päätin täyttää sitä tyhjiötä istuttamalla ikkunalaudalle kaikenlaista kasvamaan. En tiedä miksi keväällä tulee aina semmoinen istutusolo vaikka yleensä onnistun kuitenkin tappamaan kaikki kasvit aika äkkiä. Toivottavasti en näitä. 


Keväässä yksi paras juttu on myös valo. Jotenkin kun sitä tulee lisää ja yhtäkkiä huomaa että aamulla työmatkalla aurinko onkin jo nousemassa tai noussut niin tulee sellainen olo että nyt taas jaksaa paremmin. Tuntuu että on jotakin odotettavaa vaikka mitään sen suurempaa ei ole tapahtumassa. 


Jotenkin uloskin on helpompi lähteä keväällä. Ja myös silloin kun on joku jota odottaa. 


Mä tässä yksi päivä juuri taisin Facebookkiini kirjoitella miten ihanaa on kun on ihmisiä joita ikävöidä ja jotka ikävöi mua takaisin. On ihanaa tietää olevansa ikävöity ja välitetty, rakastettukin. Ikävöiminen on tavallaan kauhean suuri rikkaus, koska miten onnellinen sitä onkaan jos on joku jota oikeasti ikävöidä koko sydämellään. Samalla tämä viikko on ollut maailman pisin kun on ollut niin kamala ikävä, ja silloin olen kyllä monet kerrat kironnut sitä ikävää myös. Pitäisi yrittää pysyä positiivisena. 


On ihanaa lähteä ulos ja huomata että kävelytiessä on jo asvalttia näkyvissä ja tarvitsisi aurinkolasit kun on niin kirkasta. Tuntuu siltä että haluaisi vaan tanssahdella ja hymyillä kaikille, mutta niin hurjaksi en yleensä sentään heittäydy. 


Yksi pieni ilonpilkahdus ja innostusaihe tänään oli myös uudet verhot. Olen etsinyt semmoisia, tai no lähinnä semmoista, jo jonkun aikaa olohuoneeseen. Mulla oli aika selkeä kuva siitä minkälaisen verhon haluaisin, mutta tämä löytämäni verho ei kyllä ole yhtään sitä mitä ajattelin. Se silti sopii tänne oikein hyvin ja on tosi kiva! 


Allaoleva kuva on vähän hämäävä, koska mun kotona ei todellakaan ole mustavalkoista eikä semmoista tyylikkään harkittua ja hillityn sävyistä. Mutta mun mielestä mustavalkoiset jutut on kyllä aika hauskoja myös, ja tuossa kuvassa hauskaa on se että ne sattui kaikki siihen samaan kohtaan. 


Tässä kuitenkin vielä todistekuva siitä että täällä ei todellakaan ole mustavalkoista. Koti täällä kuitenkin on!