29. lokakuuta 2016

Moi! 
Tässä olen minä iltakävelyllä Laajasalossa.


Niin, mä asun nykyisin Laajasalossa. Täällä on kaunista ja meri on lähellä, ja siihen nähden että asun Helsingissä niin mulla on kyllä aika paljon aika halpoja asuinneliöitä kivassa kodissa. Työmatka on pitkä, mutta onneksi tykkään istua kulkuvälineissä, kuunnella musiikkia ja haaveilla. Ja onneksi tykkään olla töissä. 

Kaikki on mennyt eri tavalla kuin luulin. Tämän piti olla suuri muutos, sellainen pysyvä. Suurta tämä on kyllä ollut, mutta eri tavalla kuin luulin. Samalla olen saanut oppia ettei kai mikään ole pysyvää. 

Kun kesällä aloin suunnittelemaan muuttoa Kuopiosta Helsinkiin, vaikka enhän mä juurikaan suunnitellut vaan toteutin vain, niin ajattelin että haluan kodin, töitä, mahdollisuuksia... Nyt mulla on ne kaikki, ja jos ei oteta huomioon surullisia uutisia ja sen aiheuttamia ahdistuksia, niin nythän kaiken pitäis olla tosi onnellista. 

Tavallaan kaikki onkin onnellista. Mutta kaipuu ja koti-ikävä on niin suurta että välillä sitä on vaikea kestää. Sellaista irrallisuutta, ulkopuolisuutta omassa elämässä. Vaikka se on kaunista, siitä saa nättejä kuvia Instagramiin, siitä voisi kirjoittaa runoja, siihen on helppo kutsua ystäviä kylään ja siinä on helppo elää ekologisesti maailmaa pelastaen... Siinä on helppo elää niin kuin ajattelin tahtovani elää, mutta tyhjyys on silti suurempi kuin onni siitä mitä on. 

Ei saa käsittää silti väärin. Mulla on kaikki kunnossa. Oon ihan oikeasti kiitollinen tästä kodista, tästä asuinalueesta, tästä elämästä, mun työpaikasta ja mahdollisuudesta olla lähellä mun perhettä. Juuri nyt etenkin viimeiseksi mainittu on erityisen tärkeää. Tärkeää on myös kaikki se mitä olen jotenkin oivaltanut ja ymmärtänyt, uskaltanutkin... Aika paljon on saanut itkeä, mutta ei kai elämän taitekohtien ole tarkoitus kivuttomia ollakaan. 

Ja nyt ollaan taas sellaisessa taitteessa. Tai oikeastaan pitkässä taitekohdassa, tämä koko syksy tuntuu suurelta taitekohdalta jonka puolivälissä saan nyt onneksi hetken levätä. Tällä kertaa lepääminen tarkottaa kodiksi kutsutussa paikassa vietettyjä hetkiä, satunnaisia retkiä Kuopioon ja töissä käymistä täällä pääkaupunkiseudulla. Luulen että parin kuukauden päästä kaikki taas muuttuu. 

Olen viime aikoina kuunnellut paljon tätä laulua, ja kun mulla tänään oli tylsää niin viitoin sen. Ajattelin että sen jakaminen täällä olisi mukavaa. Mulla olisi myös paljon jaettavia kuvia, mutta en jaksa muokata niitä nyt. Joskus mietin onko blogi liian kuollut ja pitäisikö antaa sen vaan olla, mutta en osaa. Se on kuitenkin osa minua. 


Musta tuntuu että joku mussa on kevyempää kuin aiemmin. En tiedä onko se keho, hiukset, mieli vai mikä, mutta jotenkin sen näkee. Viittominen on myös kevyempää koska saan työskennellä joka päivä viittomakielellä. Senkin ehkä jotenkin vähän näkee.