27. tammikuuta 2017

Musta on tullut ammattikorkeakouluopiskelija, ihan hullua! Se tuntuu niin aikuiselta ja viralliselta, ja välillä mua kauhistuttaa että pystynkö tähän ollenkaan. Onko mun värikkäät muistiinpanot riittäviä, osaanko käyttää raportointipohjaa oikein, osaanko aikatauluttaa elämäni (ja haluunko sitä oikeesti, mutta onhan kolme ja puoli vuotta elämästä aika lyhyt aika kuitenkin) ja oonko mä riittävän fiksu tähän. 


Välillä musta tuntuu että olen sosiaalisesti liian kummallinen kun pitää tehdä paljon ryhmätöitä. Tuntuu etten osaa kertoa riittävästi mielipiteitä, tykkäisin syödä yksin mutta kuitenkin harmittaa jos kukaan ei syö mun kanssa, en uskalla viitata tunneilla koska muut kuitenkin tietää paremmin ja on vaikea näyttää sitä etten tiedä mistään mitään, vaikka eihän mun oikeesti tarttekaan kun en koskaan ennen ole opiskellut korkeakoulussa, ja ei siellä kaikki muutkaan tiedä ja sitäpaitsi fiksut kysyy ja tyhmät jättää pelossaan kysymättä, mutta silti. 


Ammattikorkeakoulussa on kyllä superhyvää ruokaa. Ja opiskelijakortti on kätevä. Ehkä mä myös saan itsetuntoni takaisin kun maanantaina alkaa työt. Ja ehkä mä selviän, ehkä mä oon ihan kelpaava oppimaan. Kyllä mua vähän lohduttaa se että ensimmäiset tehtävät on jo tehty ja niistä on selvitty hyvin. Lohduttaa sekin että mulla on kiva tiimityöryhmä ja se että en päässyt alhaisimmilla pisteillä sisälle kouluun vaan aika korkeilla. Tykkään kirjottaa esseitä eikä mun kirjoitustaito nyt niin huono ole vaikka se onkin ruosteessa. Ja ehkä mä opin merkitsemään ne lähdetiedot ja käyttämään tarvittavia ohjelmia ja juttelemaan ihmisille riittävän fiksusti tai ainaskin esittämään että juttelen. 


Toivon että kolmen ja puolen vuoden päästä on edessä se onnen päivä kun valmistun ja saan todeta että kaikki nämä pelot (ja monet muut joita en ees viitsinyt tähän kirjottaa) olikin turhia ja mä selvisin ja musta tuli sosionomi ja voin alkaa hakemaan työpaikkoja joista nyt haaveilen. 

19. tammikuuta 2017

Eilen mulla oli tosi jännä keskiviikko. En saanut edellisenä yönä nukuttua oikein ollenkaan, ja aamulla heräsin kamala jännitystila päällä. Olin samalla innostunut ja ihan kauhuissani - mulla olisi tatuointiaika ihan pian! 

Ihmiset jotka mut tuntee on luultavasti aika ihmeissään siitä että edes harkitsin tatuoinnin ottamista. Tai ehkä ennemminkin siitä että mä ihan oikeasti tein sen. Oon siitä aika ihmeissäni itsekin. Tuntui että vaan tärisen kauhusta kun vihdoin oltiin saatu tatuoijan kanssa kuva suunniteltua ja istahdin tuoliin odottamaan että se piirrettäisiin mun ihoon. Tatuoija kysyi multa hetken päästä aloitettuaan että onko ihan kamalaa, enkä mä voinut sanoa muuta kun joo, koska se sattui! 


Lopputulos oli kuitenkin sitäkin palkitsevampi, ja vaikka taidankin olla aika matalan kipukynnyksen omaava ihminen ja vaikka kiemurtelinkin kamalasti kun tatuointia tehtiin, niin oli se sen arvoista. Olin vielä niin hurja että otin kaksi kuvaa kerralla; pienen tekstin käteen ja merkin korvan taakse muistutukseksi. 


Oon jo pitkään tiennyt että jos otan tatuoinnin niin haluaisin jonkun tekstin. Jonkun sellaisen joka muistuttaa mua jostakin tärkeästä, jolla on jotenkin voimauttava viesti mulle itselleni mutta joka ei välttämättä heti aukea ulkopuolisille, ainaskaan samalla tavalla. Halusin että se on kauniilla fontilla kirjoitettu ja kaunis ja herkkä muutenkin. 

Etsin kauan sopivaa sanaa jonka voisin oikeasti tatuoida ihooni, mutta kun sen löysin niin tiesin että tämä sen täytyy olla. Alun perin mietin myös haluanko sanan suomeksi vai englanniksi, ja vaikka suomi olisi viehättänyt koska se on kuitenkin mun äidinkieli ja tunnekieli, niin moni sana vaan näytti jotenkin kivemmalta englanniksi. 


Sana enough kertoo mulle siitä että mä olen riittävä. Olen riittävä tällaisena kuin olen, ja vaikka en sitä aina meinaa uskoa tai muistaa, niin nyt mulla on muistutus siitä kädessäni. Se mitä teen ja olen, se riittää. Toisaalta se kertoo mulle myös siitä että mulla on oikeus sanoa kun riittää. Mulla on oikeus itseeni, omaan kehooni, omiin tunteisiini, ja mulla on oikeus sanoa milloin mulle riittää. Näiden lisäksi se merkitsee myös sitä että jos mikä tahansa tunne ottaa vallan enkä meinaa pystyä päästämään siitä irti, niin voin todeta että nyt riittää, päästä irti. 

Korvan takana oleva on yhtä suuri kuin -merkki puolestaan tarkoittaa monessa yhteydessä yhdenvertaisuutta, equality. Yhdenvertaisuus on sattuneesta syystä noussut mulle tärkeäksi asiaksi, ja vaikka en tuota merkkiä itse tuolta korvan takaa (ilman peiliä) näekään, niin on varmaan ihan hyvä pitää korvan takana myös muistutus siitä että huolimatta siitä kuka olen, millainen olen ja ketä rakastan, olen yhdenvertainen jokaisen muun ihmisen kanssa. Ja toisaalta on hyvä muistaa, että niin on kaikki muutkin ihmiset. 


Mietin pitkään katuisinko mä sitä jos mun ihossa olisi pysyvästi loppuelämäni ajan kuvia joita en vaan saa pois. No, vielä ei ainaskaan kaduta. Ehkä ne kasvaa osaksi mua, ehkä niistä tulee niin rakkaita etten osaisi olla ilmankaan enää. Oon miettinyt kauan sitä onko tatuoinnin ottamisessa mitään järkeä, ja nuorempana en tykännyt tatuoinneista oikein ollenkaan. Nyt musta lähinnä tuntuu että niiden ottaminen ja olemassaolo on voimauttava kokemus, ja vaikka ne on ollut mun ihossa vasta vuorokauden verran, niin ne on jo osa mua. Oon kuvitellut ne oleviksi aina siitä asti kun keksin minkälaiset niistä haluan, ja nyt on niin ihanaa kun ne vihdoin on totta!