27. tammikuuta 2017

Musta on tullut ammattikorkeakouluopiskelija, ihan hullua! Se tuntuu niin aikuiselta ja viralliselta, ja välillä mua kauhistuttaa että pystynkö tähän ollenkaan. Onko mun värikkäät muistiinpanot riittäviä, osaanko käyttää raportointipohjaa oikein, osaanko aikatauluttaa elämäni (ja haluunko sitä oikeesti, mutta onhan kolme ja puoli vuotta elämästä aika lyhyt aika kuitenkin) ja oonko mä riittävän fiksu tähän. 


Välillä musta tuntuu että olen sosiaalisesti liian kummallinen kun pitää tehdä paljon ryhmätöitä. Tuntuu etten osaa kertoa riittävästi mielipiteitä, tykkäisin syödä yksin mutta kuitenkin harmittaa jos kukaan ei syö mun kanssa, en uskalla viitata tunneilla koska muut kuitenkin tietää paremmin ja on vaikea näyttää sitä etten tiedä mistään mitään, vaikka eihän mun oikeesti tarttekaan kun en koskaan ennen ole opiskellut korkeakoulussa, ja ei siellä kaikki muutkaan tiedä ja sitäpaitsi fiksut kysyy ja tyhmät jättää pelossaan kysymättä, mutta silti. 


Ammattikorkeakoulussa on kyllä superhyvää ruokaa. Ja opiskelijakortti on kätevä. Ehkä mä myös saan itsetuntoni takaisin kun maanantaina alkaa työt. Ja ehkä mä selviän, ehkä mä oon ihan kelpaava oppimaan. Kyllä mua vähän lohduttaa se että ensimmäiset tehtävät on jo tehty ja niistä on selvitty hyvin. Lohduttaa sekin että mulla on kiva tiimityöryhmä ja se että en päässyt alhaisimmilla pisteillä sisälle kouluun vaan aika korkeilla. Tykkään kirjottaa esseitä eikä mun kirjoitustaito nyt niin huono ole vaikka se onkin ruosteessa. Ja ehkä mä opin merkitsemään ne lähdetiedot ja käyttämään tarvittavia ohjelmia ja juttelemaan ihmisille riittävän fiksusti tai ainaskin esittämään että juttelen. 


Toivon että kolmen ja puolen vuoden päästä on edessä se onnen päivä kun valmistun ja saan todeta että kaikki nämä pelot (ja monet muut joita en ees viitsinyt tähän kirjottaa) olikin turhia ja mä selvisin ja musta tuli sosionomi ja voin alkaa hakemaan työpaikkoja joista nyt haaveilen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti