7. helmikuuta 2017

Oon viime aikoina miettinyt paljon itseäni ja sitä minkälaisia rooleja mulla on. Mä oon opiskelija, päiväkotityöntekijä, puoliso, jonkun lapsi, sisarus, naapuri, kirjekaveri, asiakas... Oon jonkun Facebook-kaveri, jonkun tapasin edellisviikonloppuna seurakunnan leirillä ja joku taas tietää mut vaikkapa opiskeluajoilta. Toisaalta oon ammatillinen, itsevarma, osaava ja sosiaalinen sillon kun oon töissä, mutta samalla saatan olla heti kotiin lähdettyäni syrjäänvetäytyvä, ujo, arka, epäsosiaalinen ja hyvin epävarma itsestäni. 

Joskus mietin sitä onko mun roolit jotenkin ristiriidassa keskenään, että onko edes mahdollista että yksi ihminen koostuu niin monista vastakohdista. Mietin kumpi puoli on sitä oikeaa minua ja onko se sen vastakohtaa edustava piirre vaan jotain esitystä, jotain mitä haluaisin olla mutta en ole. Mietin yritänkö olla jotakin miksikä en kuitenkaan taivu, tai kuvittelenko että erilaiset piirteet tekisi musta mielenkiintoisemman. 


Käytän myös luvattoman paljon aikaa sen pohtimiseen mitä muut ihmiset mahtaa musta ajatella. Opiskelut alottaessani, ja edelleen, mietin olenko tarpeeksi kiinnostava, onko mulla tarpeeksi mielipiteitä ja jos on niin voiko niitä kuitenkaan sanoa ääneen. Mietin miten jokainen mun kertoma asia vaikuttaa siihen millaisen kuvan itsestäni muille luon, ja vaikka haluaisinkin olla muiden ihmisten mielestä älykkään oloinen, mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen, niin pelkään sitä että kerron liikaa itsestäni. Luulen, että sekä mun että mun ympärillä olevien ihmisten olisi paljon helpompi olla jos käyttäisin muiden ajatusten pelkäämiseen kuluttamani ajan vaikka siihen että olisin aidosti tilanteissa läsnä omana itsenäni. 

Uskon, että ihminen on parhaimmillaan silloin kun se ei liikaa yritä miellyttää muita ihmisiä, minäkin. Silloin kun voi vaan olla, voi kertoa miltä tuntuu tai olla kertomatta jos tuntuu siltä ettei halua kertoa. Silloin kun ei tarvitse pelätä mitä muut ihmiset ajattelee musta, ja miten nämä keskenään ristiriidassa olevat piirteet mussa näkyy ja miten ne muiden ihmisten kuvaan musta vaikuttaa. 

 

Musta tuntuu välillä että olen tosi pahassa ristiriidassa itseni kanssa. Oon toisaalta tosi sosiaalinen ja sosiaalisuutta kaipaava, ja samalla kuitenkin tarvitsen riittävästi yksinäisyyttä ja rauhaa. Oon helposti ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja kuitenkin ihan kauhean puhelias. En luota ihmisiin kovin helposti, mutta silti jaan kuvia ja tarinoita itsestäni netissä ihan julkisesti. Toivon olevani huomaamaton ja näkymätön, mutta silti toivon että juuri mut huomattaisiin ja nähtäisiin.  Oon parisuhteessa naisen kanssa, itse en ole nainen enkä mieskään,  ja haluaisin käydä kirkossa ja olla uskova, mutta mä en uskalla. Se on varmaan mun suurin ristiriita juuri nyt.

 Miksi sen täytyy olla ristiriita? Miksi näistä minkään täytyy? 

Enkö mä voi olla ammatillisesti taitava sosiaalialalla ja kaivata sen vastapainoksi hiljaisia hetkiä vapaa-ajallani? Eikö mulla voi olla paljon asiaa vaikka jännitäiskin sanoa niitä ääneen? Enkö voi yrittää antaa mahdollisuuden ihmisille vaikka niihin luottaminen oiskin vaikeaa sillon kun ne on mun kanssa samassa tilassa? Enkö mä voikin haluta tulla nähdyksi vaikka se samalla pelottaiskin? 

Kyllä voin. 


Voisinko mä myös olla olemassa ihan itse määrittelemälläni tavalla? 
Voisinko mä rakastaa juuri näin ja silti vielä joskus uskoa Jumalaan? 




Käytin tässä postauksessa kuvina kuvia jotka otin tänään parvekkeella itsestäni kun paistoi aurinko (ja halusin Facebookkiin uuden profiilikuvan). Halusin että kaiken tämän epävarmuuden, kysymysten, ristiriitojen ja ihmettelyn välissä näkyisi se tyyppi kenen päässä kaikki tämä myllerrys tapahtuu. Halusin että näätte miltä näin ristiriitainen tyyppi näyttää oikeesti. Mä luulen että se näyttää tavalliselta, jokaiselta meistä, ja sen takia mä tämän kaiken varmaan kirjoitinkin.